Paluu Palermoon

Palermo syyskuu 2016

36 vuotta 4 kuukautta myöhemmin lensimme Munchenin kautta Palermoon. Paljon oli elämää kulunut, jotakin sentään vielä jäljellä. Matkanteko aikaisempaan junailuun verrattuna helppoa. Lentoasemalta minibussilla keskustaan, josta Via Lincolnia pitkin rantaan. Hotellimme NH Palermo sijaitsi Foro Italicolla, uuden puitson ja moottoritien tuntumassa. Hotellissa neljä tähteä, buffetaamiainen hinnassa mukana, uima-allas puutarhassa.

Kaikki on matkustamisessa nykyään helppoa, paitsi 12 tunnin yölennot Aasiaan. Mieleni on sama siinä mielessä, että reissun aluksi paikalliset juomat tulee nautittua. Palermossa campari sooda, grappa, paikalliset puna- ja valkoviinit. Humala ei niin syvä kuin ennen mutta tarpeeksi kuitenkin. Söimme pizzaa vanhassa kaupungissa, punkkua karahvi pöydässä.


Kuten aina matkoilla röökasin vallan vitusti. Tupakka ja kahvi ovat juhlahetkiä ulkomailla. Kotona pössytän sähkötupakkaa, vaikka hylsystäni en kunnon savuja saa. Kahvia kuluu 2 kuppia aamulla, 2 iltapäivällä sapuskan jälkeen. Jos saan keuhkosyövän tulee se kuitenkin yllätyksenä, taukoni röökaamisesta ovat pitkiä.

Tänään 19.9.2016 uutisissa kerrotaan aivosyöpien määrän kasvaneen merkittävästi. Jenkeissä se on lasten yleisin syöpä. Täällä Suomessakin kuulee yhä useammin ihmisten sairastuneen aivosyöpään. Tietokoneet, kännykät, iPadit, wifi-kentät, kaikki muukin säteily on kasvanut viime aikoina valtavasti. Ehkä kohta tajutaan, että aivot eivät kestä säteiden jatkuvaa pommitusta. Mutta tästä enemmän jos joskus tässä kirjoitelmassani tänne asti pääsen, eli 36 vuoden päähän täähän hetkeen. Mahikset ovat käytännössä lähellä nollaa.

Olin yllättynyt kuinka kovia turisteja edelleenkin olemme. Heti eka päivänä Kapusiinien katakombit, kellari uusittu, kuolleet yli 36 vuotta enemmän kuolleita, hieman kärsineet väkijoukon tuijotuksesta. En kokenut samanlaista järkytystä kuin keväällä 1979. Silmäni ovat nähneet kaikkea liikaa, mikään ei enää järkytä. Ehkä kuula kalloon voisi tehdä tilapäisesti terää.

Tokana kokonaisena päivänä ohitimme kauan sitten etsimäni Palazzo Abatelliksen mutta sisään emme koko matkan aikana taaskaan päässeet. Cathedrale ja muutama barokkikirkko tuli tarkkaan tutkittua. Vastaan tulivat della Chiesan ja Falconen haudat, mafia pisti ukot pois päiviltä heidän tultua pistämään mafian pois päiviltä.

Se osoittautui molemmin puolin vikatikiksi. Italian valtio ei tukenut mafian vastaisia päälliköitä tarpeeksi. Mutta kun della Chiesa, Falcone, Borsellino tapettiin kylmästi, kokosi Italian valtio voimansa, antoi kovan iskun Cosa Nostran sakille Sisiliassa. Tästä iskusta se ei ole koskaan kokonaan toipunut. Isot ja pienet päälliköt kaivettiin maakuopistaan ja heitettiin loppuelämäkseen tyrmään.

Syntyneen huumekaupan tyhjiön täyttyivät Italian muut mafiaklaanit. Kokaiinikaupan nappasi Napolin Camorra. Siinä touhussa setelit liikkuvat niin vikkelästi, että kaikista euron seteleistä on löydettävissä kokaiinijäämiä. Suurimmat setelit on lisäksi pantu silppuriin kun niitä ei tarvitse elääkseen kuin rikollisjärjestöt, jotka punnitsevat laskemisen sijasta voittonsa.

Toki suojelurahaa kerätään edelleenkin Sisiliassa. Cataniassa homma on saanut paikalliset yrittäjät kokoamaan vastavoiman ja kieltäytyy maksamasta. Jos asiasta tehdään julkinen ja riittävän moni ottaa siihen osaa, mafia on ainakin tilapäisesti voimaton. Ei halua asialleen julkisuutta, ei häpeää kun uhrit kieltäytyvät joukkovoimallaan maksamasta.

Mutta kun dallasin Palermon katuja keväällä 1979 tappaminen oli vielä jokapäiväistä, eikä kukaan uskonut sille mitään mahdettavan. Mafia oli ennen valtiota, sen uskottiin jäävän valtion hajoamisen jälkeen. Turistille ei mafian uhka ole Napolissa tai Palermossa suuri. Turistit ovat lypsäviä lehmiä. Jos heitä aletaan pistää kylmäksi, eivät he enää tule ja rahavirrat sinne sun tänne kuivuvat. Se ei aja kenenkään paikallisen hämärän puuhamiehen etua.

Järkyttävä tappamisen määrä Sisiliassa on jossain pinnan alla. Suurin osa ei halua puhua mafiasta tuntemattomien kanssa. Osa epäilee kännyköistä mafian kuuntelevan puheitaan. Totaalinen skitsofrenia on edelleenkin olemassa, mutta se löytyy täydellisimmillään Palermon laidalta jossa sijaitsee Euroopan suurin huumeiden ulkoilmamarketti.

Sitä pyörittävät suurelta osin nigerialaiset rikollisliigat jotka yrittävät tehdä maihinnousun Eurooppaan. Mafia antaa heidän hoitaa katukaupan kunhan saa provikat ja nigerialaiset lupaavat jättää paikalliset rauhaan.

Saimme olla rauhassa, kukaan ei häirinnyt untamme, vaikka monet turistit välttelevät Palermon katuja ja kujia pimeällä. Etenkään varakkaiden elämästä ei monelle tule mieleen pelko joka on osa heidän elämäänsä. He ovat vaarassa menettää kaiken, henkensäkin. Näin ollen he eivät halua riskiä ryöstetyksi tulemisesta ottamalla osaa kaupungin yöelämään. Istuvat hotellin altaan ääressä ja yrittävät näytellä etteivät olisi pitkästyneitä.

Me kuljimme vanhan kaupungin kujia pimeällä, eikä kukaan tullut pistämään kylmäksi. Toki sen verran kannattaa Mezzogiornossakin (Italia Napolista etelään) pitää varansa että jättää hotellin safety boxiin ylimääräiset kortit ja rahat. Jos et voi menettää kuin henkesi, ei se nykyihmistä saa pelkäämään. Olen itse kiertänyt näitä maailma mestoja Los Angelsin itäisistä kaupunginosista, Phnom Penhin pimeisiin öihin, minua ei ole koskaan ryöstetty väkivalloin tai muuten vain.

Asuimme siis NH Hotellissa. NH-ketjun omistaa laulaja Julio Inglesias. Kai sopparit ovat kohdillaan kun hotellin edessä ei edes tarvittu aseellisia vartijoita. Pikemmin tunnelma oli unelias. Ihmiset tiesivät miten käyttäytyä, aidan molemmin puolin. Parkkipaikkaa pikkurahasta vahtiva narkkari oli ainut joka muistutti Palermon katujen toisesta puolesta.

Mutta 36 vuotta sitten kaupunki oli rähjäinen. Toisen maailmansodan pommitusten ja vuoden 1968 maanjäristyksen tuhoja ei oltu vielä korjattu. Korjausrahat olivat menneet sen sileän tien korruption ja mafian taskuihin. Nyt oli suurin osa raunioista rakennettu uudestaan, mitä nyt välistä kiviromua taloiksi kerran kutsuttua oli siellä täällä.

Ja kun turismin puhkua löytyi, ajoimme yhtenä päivänä henkilöautolla oppaan kanssa Trapanin yläpuolella oleville vuorille Ericeen. Siellä oli majaa pitänyt niin paljon heimoja ja kansoja että tipahdin laskuista. Paikka vuorenhuipulla oli täysin turismin valtaama, kuten on käynyt monelle muullekin poikkeuksellisen kauniille mestalle.

Oppaan lisäksi retkueeseemme kuului brasilialainen vanha nainen. Oli tehnyt uransa pankkialalla, sairastunut kahdesti aivosyöpään, selvinnyt ja päättänyt lähteä reissuun. Hän oli Maltalla kielikurssilla, josta teki retkiä Sisilian eri osiin. Iloinen mummeli, joka nautti Segestan raunioista ja Ericen näkymistä kybällä. Hän tajusi että se on nyt tai ei koskaan.

Sitten kuvaan astui Pomon opiskeluaikainen kämppis Birgitta. He eivät olleet nähneet toisiaan 30 vuoteen, eivät edes olleet koskaan tunteneet toisiaan sen kummemin. Birgitta oli vissiin ollut jonkinlaisessa burnoutissa vuonna 1985, vaikka sanaa ei oltu tuolloin vielä keksittykään. Hän oli koulutukseltaan agronomi, jätti kaiken, lähti aupairiksi Roomaan. Sieltä oli valunut kustannussyistä jonkun Carlon kanssa alas Palermoon.

Kunnon suomalaiselle täytyy aina tuoda ruisleipää. Birgitta haki kassillisen leipää, oli sitten kuulemma liottanut niitä maidossa. En ole koskaan kuullut kenenkään liottaneen ruisleipää maidossa, mutta kai sitä on ollut tapana tehdä.

Kuvio meni kinkkiseksi. Birgitta antoi meille käyntikortin. Sillä saisimme ruokaa ja juomaa niin paljon kuin jaksaisimme syödä yhdestä kalaravintolasta. Hän heitti meidät sinne Fiatin romullaan, mutta ei suostunut itse tulemaan mukaan. Söimme sapuskat, joimme viinit. Otin tietenkin pasta alla sardaa, perinteistä palermolaisten köyhien ruokaa. Sillä tapaavat mafiapäälliköt aloittaa illallisensa Palermon liepeillä.

Välistä Birgitta katosi, sitten taas ilmestyi. Hän vei meidät Mondelloon, rikkaiden palermolaisten rantapaikkaan ihan Palermon keskustan lähellä. Siellä tuoksui raskas aurinkoöljy ja sama tunnelma kuin Riccionessa kesällä 1978. Siellä olisi ollut hyvä käristää nahkaansa pitempäänkin.

Mutta seuraavaksi Birgitta vei meidät syömään kotiinsa Villabateen. Kämppä oli outo, kaikki huonekalut, merkit eletystä elämästä loistivat poissa olollaan. Ja missä oli hänen miehensä Carlo? Teki kuulemma kauppaa Microsoftin miesten kanssa, isoa kauppaa. Lounaaksi saimme ruohoa ja papuja. Yhtä pahaa ruokaa muistan syöneeni vain  Kalkutan lähistön orpokodissa about vuonna 2000. Ei makuja, ei mausteita, juomaksi vettä.

No toki koti-Oulun kalalaatikko on kaikkein inhottavinta ihmisen sapuskaan mitä olla saattaa.

Mutta missä luuhasi Carlo? Kun olimme varmoja ettei häntä edes ole olemassa, ilmestyi hän hotellimme lähelle. Ajoimme ylös vuorille katsomaan jonkun kuninkaan metsästysmajaa. Ylhäällä oli vähemmän kuuma, ilma raikasta, vähemmän sakkia. Birgitta tunsi kasvien maailman omakseen, halusi kirjoittaa siitä jotain. Halusi muuttaa ylös kasvien luo mutta hänellä ei ollut Corleonen laitakylässä ketään puolesta puhujaa. Tuntui kummalta, raha yleensä riittää, olitpa sitten kotoisin vaikka kuun syvimmän meren pohjasta.

Birgitan jutuissa oli paljon mikä ei täsmännyt. Mutta ei se meitä sen kummemmin häirinnyt. Mä oon ainakin tottunut kaikenlaiseen soopaan. Kun et päästä soopailijaa liian lähelle, voit jatkaa matkaa kaikessa rauhassa.

Hänellä olikin puheidensa mukaan monta projektia kesken kaiken maailman professoreiden kanssa. Taidehistoriasta melkein maisterin paperit. Välistä hän matkusteli Argentiinassa ja Kanadassa. Hänellä ei ollut kertomansa mukaan mitään syytä käydä usein Buenos Airesissa ja Mar del Platassa, kunhan vain kävi. Kuitenkin kaikki hänen elinympäristössään  oli äärettömän köyhää. Ei jälkiä ihmisen muistoista, ei sombreroa, ei ponchoa, ei taulua minkään moista. Asunnon vessassa ei ollut ovea.

Emme tienneen mikä oli totta, mikä todeksi muuttunutta unelmaa. Birgitta on edelleen kertomansa mukaan kirjoilla Helsingissä. Kotitalo löytyy Eurasta. Äiti on muistisairas. Veli asuu maataloa, sisko asuu jossain Ruotsissa.

Vainoojat olivat myös läsnä, heitä vilisi kaikkialla, erityisesti naapuriasunnoissa. Myös Palermon keskustaa Birgitta halusi vältellä, siellä oli vissiin joskus tapahtunut jotakin, ainakin kertoi tulleensa ryöstetyksi siellä. Kaikki oli täydellistä psykoottisuutta, maanisdepressiivisyyttä ilman asianmukaista lääkitystä. Mutta ei se meitä pahemmin häirinnyt, vaikka välistä koko juttu oli niin sekava, että teki mieli hypätä Fiatin romusta ulos.

Vika iltana ajoimme taas ylös vuorille syömään pizzaa ja juomaan punkkua. Matka kesti ikuisuuden. Birgitta ei halunnut että entiset tutut näkevät Carlon, joka oli syntyisin Palermon vanhastakaupungista. Syy ei meille koskaan selvinnyt, eikä mitä he tekivät työkseen. Lähtivät jo joskus viideltä aamulta. Tulivat joka päivä kotiin syömään Birgitan valmistaman lounaan. Ilman sitä ei Carlo olisi voinut elää. Tukeva auton sisäkumi kiersi hänen mahansa ympäri.

Jostakin Palermoa ympäröiviltä kukkuloilta löytyi kunnon maalaiskapakka. Pizza, viini, kaikki oli hyvää. Paitsi että Birgitta ei suostunut syömään pizzaa, haki vain pienen lautasellisen jotain paikallisia herkkuja. Yritti vähästäänkin tyrkyttää meille.

En ole muuttunut kauhean paljon keväästä 1979. Toki elämä on heitellyt ja keitellyt. Itevarmuutta on liikaakin. Turha henkinen spekulaatio on myös vähentynyt. Ei ne asiat miksikään muuta liikaviisaasti miettimällä. Parasta keskittyä konkreettisiin pieniin asioihin, joilla elämä tulee ihan mukavasti täyteen.

Mieleni tekisi nyt keskittyä luostarielämään, lukemaan, tutkimaan, kirjoittamaan. Siinä sivussa pari koiraa, viihdettä joka tuutista, kävelemistä ja kuntosalia. Olen aika tyytyväinen tässä näin.  Sitäpaitsi jalat ovat paremmassa kunnossa kuin keväällä 1979. Koiran kanssa pitkiä lenkkejä päivittäin. Ja kengät ovat eri planeetalta ominaisuuksiltaan kuin ne surkeat rusketat kävelykengät joilla Euroopan katuja muinoin patikoin.

Hotellime vieressä sijaitsi legendaarinen Villa Giulian puisto. Mutta gorillat olivat poissa, eikä kukaan muistanut milloin ne lähtivät, minne ja miten? Poissa oli myös depressiivinen leijona. Puisto olikin maanantaina iltapäivällä varsin tyhjä. Rähjääntynyt mutta jotenkin kuitenkin kuosissa, kuten niin paljon muutakin hienoa Italiassa.

Viimeisenä aamuna heti aamiaisen jälkeen taksilla lentokentälle, sieltä Munchenin kautta Helsinkiin. Illan lyödessä yhdeksää olimme takaisin Kotkansaarella. Rankka reissu mutta tulipa turisteerattua. Saa nyt taasen joksikin aikaa riittää. Olen hulluna historiaan ja nähtävyyksiin. Olenko  palannut nuoruuteeni, vai onko täällä Euroopassa yksinkertaisesti miljardi kertaa enemmän nähtävyyksiä kuin Aasian eri maissa?

En ole muuttunut kauhean paljon keväästä 1979. Toki elämä on heitellyt ja keitellyt. Itevarmuutta on liikaakin. Turha henkinen spekulaatio on myös vähentynyt. Ei ne asiat miksikään muuta liikaviisaasti miettimällä. Parasta keskittyä konkreettisiin pieniin asioihin, joilla elämä tulee ihan mukavasti täyteen.

Mieleni tekisi nyt keskittyä luostarielämään, lukemaan, tutkimaan, kirjoittamaan. Siinä sivussa pari koiraa, viihdettä joka tuutista, kävelemistä ja kuntosalia. Olen aika tyytyväinen tässä näin.  Sitäpaitsi jalat ovat paremmassa kunnossa kuin keväällä 1979. Koiran kanssa pitkiä lenkkejä päivittäin. Ja kengät ovat eri planeetalta ominaisuuksiltaan kuin ne surkeat rusketa kävelykengät joilla Euroopan katuja muinoin patikoin.

Kaikki aika on sama aika. Lineaarinen aikakäsitys on kapitalistien juoni vetää meitä retkuun. Me olemme samassa tilassa eikä siinä mikään aika virtaa. Voit koko elämäsi astua samaan virtaan. Samaa
virta se aina on. Me loimme "virtauksen" käsitteen ja yksinäiset atomit.