Ouluun on pitkä matka. Se pitenee vuosi vuodelta vaikka koneet lentävät sinne aamusta iltaan, junat jyskyttävät remontissa pitkään ollutta Pohjanmaan rataa. En ole koskaan lähtöni jälkeen edes harkinnut muuttavani takaisin. Tunnen kotikaupunkiani kohtaan tylsistynyttä pahoinvointia. Eikä asia ole missään vaiheessa muuttunut paremmaksi, vaikka reilut kymmenen vuotta sitten rustasin käsiksen ”Oulun ihme, joka julkaistiin Elisan e-kirjana. Ei myynyt koska kukaan ei saanut sitä edes tietoonsa. Otin sen pois, nyt se makaa jossakin bittiavaruuden nurkassa hylättynä. Ehkä parempi niin.
Pari kertaa vuodessa joudun pakottamaan itseni kuitenkin Ouluun katsomaan Diakonissalaitoksen vanhainkodissa Parkinsonin taudissa kituvaa äitiäni, tai sitä vähää mikä hänen entisestä persoonallisuudestaan on jäljellä. Reissut ovat vastenmieliisä, eikä Oulu ja sen ihmiset asiaa ainakaan paremmaksi muuta. Liikaa tyhmiä ihmisiä, ei ketään josta olisin jotenkin luonnostaan kiinnostunut. Enkä edes tunne Oulusta enää ketään, enkä halua oppia tuntemaankaan.
Tämän vuoen toinen keikka Ouluun meni maata pitkin. Yleensä lennän. Mutta Kotkasta ajoin bussilla Tampereelle jossa tyttäreni opiskelee hallintotiedettä yliopistossa. Kävimme katsomassa Vapriikin makean Hurriganes näyttelyn. Se toi mieleeni kuinka kävin katsomassa Ganesit Roadrunner kiertueella Oulun Pohjankartanossa. Keikka oli tietenkin tajunnan räjäyttävä. Albertin vaihduttua Ile Kallioon näin bändin toistamiseen Ynnillä Grazy Days albumin julkaisun jälkeen. Kolmannen ja viimeisen kerran näin Ganesit Kuusrockissa 1975 tai 76.
Otin tytön matkaan ja ajoimme pikajunalla Ouluun katsomaan mummoa ja siskoa. Mummon käytäs ja tilanne oli pohjanoteeraus. Hän on pitkään Prakinsonia sairastaessaan taantunut osittain lapsen tasolle. Aviottomana lapsena hän ottaa takaisin rakkaudettoman lapsuutensa. Tekee koko ajan kuolemaa, ilmoittaa siitä monta kertaa jokaisen vierailun yhteydessä.
- Että pitikin kuolla just kun olitte käymässä.
Äitimuori ei koskaan hyväksynyt sairastavansa Parkinsonin tautia. Hän vetäytyi, ei suostunut edes käymään enää kaupassa. Sisko joutui hoitamaan kauppa-asiat. Eikä hän suostunut lähtemään mihinkään kuntoutukseen jolla taudin etenemistä olisi voinut hidastaa. Liikuntakyky heikkeni siihen pisteeseen, että erinäisten tappeluiden jälkeen hänelle saatiin hoitopaikka vanhainkodista.
Siellä hän on nähnyt kaikkien kuolevan toinen toisensa jälkeen. Reilu vuosi sitten hänellä oli suht tolkku kaveri mutta tämäkin kuoli yhtä äkkiä. Kaveri oli saanut hänet innostumaan lukemisesta jota hän ei ollut harrastanut moneen vuosikymmeen. Kertomuksia, rakkausjuttuja ja sen sellaista.
Kaverin kuoltua kuolemanpelko valtasi entistä enemmän hänen mielensä. Lisäksi ahdistus ajaa hänet välillä deliriumin kaltaiseen tilaan, jossa hän kuolaa juomansa veden rinnuksilleen. Hän juo jatkuvasti, purskuttaa vettä päivittäin monta litraa rinnuksilleen. Hän kuvittelee veden olevan limaa johon on tukehtumaisiallaan. On keksinyt jostakin että nyrkkeilijä Mohammed Ali joka myös sairasti Parkinsonia kuoli limaan tukehtuen. Virallinen kuolinsyy oli verenmyrkytys, mutta tämä on jo liian monimutkaista äitimuorin tajuta tai hyväksyä.
Viimeiset vuodet hän on tehnyt päivttäin kuolemaa useamman kerran. Ongelmana hänen ja omaisten kannalta on että se piru ei suostu kuolemaan. Ei ole lähelläkään sitä. Purskuttelee vain vettä aamusta iltaan rinnuksilleen, aika kuluu, kuolema ei tule, kuolemanpelko sen sijaan on päällä koko ajan. Häm ei juonut eikä polttanut, sydän on vahva ja kumma kyllä aivotkin pelaavat hulluskohtausten välillä aivan hyvin.
Olen saanut tarpeekseni hänen kuolema performanssistaan. Tiedän ettei hän kumminkaan kuole silloin kun vaatii huomiota ilmoittamalla sen olevan ”nyt menoa eikä nytkytystä”. Muut ovat menneet jo ajat sitten, mutta äitimuori tuhoaa muistonsa tehokkaasti hankalaksi heittäytmällä. Kun hän sitten kuolee, me kaikki omaiset tunnemme ennen muuta helpotusta.
Äiti on saita, hänellä on säästössä pankkitilillä iso läjä rahaa. Summa kasvaa muutamalla sadalla kuukausittain. Oulun kaupunki ei jostain syystä puutu tiukalle otteella hänen käteisvaroihinsa. En ymmärrä miksi ei, mutta jos ei niin omapa on asiansa. Asuntokin hänellä on, sen myymistä suunniteltiin vuokralaisen lähtiessä kuun lopussa. Mutta myyntivoitto lasketaan pääomatuloksi joka tocennäköisesti leikkaisi hänen tukiaan joita hän saa tällä hetkellä monta sataa kuussa. Luultavasti asunto menee vuokralle jatkossakin. Ei ole mitään järkeä siirtää elämänsä säästöjä kaupungin pohjattomaan kassaan, jonne niistä osa monenmielestä jo nytkin kuuluisi.
Essi oli ihmeissään mummon käytöksestä. Kun hän oli pieni, tuli hän mummon kanssa hyvin toimeen. Mutta kun mummo alkoi sairastaa Parkinsonia ja muuttui vihaiseksi, menivät heidän välinsä jatkuvaksi riitelyksi. Mummo ajoi takaa, lapsi juoksi karkuun. Kerran mummo onnistui hakkaamaan pyykkisurvimella lapsenlapsensa jalat mustelmille. Sen jälkeen oli selvää, että välit eivät tule koskaan palautumaan entiselleen.
Kolme päivää deliriumissa sekoilevaa ihmisen kuorta katsottuamme olen varma, että Essiä ei tulevaisuudessa helposti saa enää häntä katsomaan. Elämä on kummallista, äitinsä äidin kanssa hän tulee erittäin hyvin juttuun. Oulun mummo onnistui tuhomaan välinsä ainoaan biologiseen lapsenlapseensa perusteellisesti. Lisäksi mummo on kateellinen Essille, kyselee hänen äitinsä vanhemmilta saamista rahoista koko ajan.
Paska maku äitimuorista jää suuhun. Sille ei voi mitään. Joskus hän oli erittöin kiltti ja avulias. Mutta yli kymmenen vuoden sairastamisen jälkeen nuo muistot alkavat olla omaisten mieleistä pyyhkiytyneitä.
Lauantai-iltana Essi meni tapaamaan ystäänsä Lauraa joka opiskelee taloustiedettä Oulun yliopistossa. Jäin yksin hotelliin, otin tunnin päiväunet. Kävin hotellin saunassa. Joku tyyppi kertoi olleensa joskus pokeriammattilainen. Nykyään ei hommassa pärjää ilman taustalla vastustajan siirtoja laskevaa tietokoneohjelmaa. Alunperin tyyppi oli tulossa Ouluun työmatkalle, mutta sen peruuntuessa hän tuli muuten vain lomalle. Aikoi yökerhoon, oli sen verran vielä nuori.
Lähdin ostamaan purtavaa mutta päädyin vakimestaani Oluthuone Leskiseen. Paikka oli täynnä. Humalainen nainen tuli juttelemaan, poistui kavereidensa kanssa kun en ostanut vissiin juomaa. Toinen nainen tuli äitinsä kanssa, asui Espoossa, mies oli marokkolainen, puhuimme matkailusta. Sitten pöytään tuli naisen kamuja, sain tekosyyn häipyä takaisin hotelliin.
Sunnuntaina katsoimme äitimuorin kuolemaa livenä vielä 4 tuntia. Hänen suutaan piti koko ajan pyyhkiä kun hän purskutti juomaansa vettä rinnuksilleen. Oliko kyseessä taantuminen imeväisen tasolle, jossa haluaa jonkun pyyhkivän jatkuvasti suutaan? Jotakin syvällisempää mielisairautta asiaan liittyy, mutta hoitokodissa ei ole asiaan osattu riittävästi toistaiseksi kiinnittää huomiota.
Onneksi juna jyskytti illalla meidät takaisin Manseen. Olin yön tyttären kämpällä Hämeenpuistossa, Maanantaiaamuna matkustin 4 tuntia Onnibussilla takaisin Kotkaan. Täällä odotti Alzheimerin viime vaiheessa oleva toinen elävä ruumis, vaimon äiti. Vaimo on koulutuksessa Helsingissä. Se päivä meni toisen kahjon hommia seuratessa ja häntä syöttäessä. Onneksi hänellä on paikka vetämässä laitoshoitoon.
Vittu mä oon saanut tarpeekseni hulluista vanhuksista. Kun itse joskus alan tulla lähelle samanlaista tilaa, otan lennon Amsterdamiin ja tykitän heroiinia gallonan suoraan suoneen. Tuhkani saa paiskata kanaVAAN, ei tule paljon kuluja.
