Harhaan kävelleiden historia

Maailmassa on julkaistu ja julkaistaan koko ajan esseitä kävelemisen autuaaksi tekevästä vaikutuksesta. Käveleminen tekee autuaaksi filosofisella motivoinnilla tai ilman. Itse horjun koiran kanssa päivittäin jossain välimaastossa. Parhaiten kävelemisen estetiikkaa on kuvannut Bruce Chatwin. Hänen mielestään kävelijät eivät muuta Jumalaa itselleen tarvitse. Hänellä oli pakkomielle todistaa että päämäärätön vaeltaminen oli ihmiskunnalle eniten onnelliseksi tekevä asia.

Tätä hän koko ikänsä pyrki kirjaamaan ylös. Hänen väitteensä paimentolaisten vaeltamisesta vaeltamisen ilosta saivat kuitenkin täystyrmäyksen antropologeilta. Paimentolaiset vaeltavat heidän mukaansa ainoastaan välttämättömyyden pakosta välttääksen nälkäkuoleman. Chatwinin jälkeen jääneistä papereista kootut kirjat What am I doing here? ja Anatomy of the Restlessness ovat mielenkiintoisia pyrkimyksiä motivoida itsensä ja kaikki kävelijät vaelluksensa perimmäiseen välttämättömyyteen.

Tosivaeltajat ovat niitä joiden on pakko olla koko ajan matkalla jonnekin. Perille pääsy on aina pettymys. Jossain muualla asiat ovat aina paremmin. Toki tämä voidaan ja täytyykin tulkita yksilön psykopatologian näkökulmasta mutta koko ajan on maailmassa miljoonia tyyppejä liikkeellä liikkumisen riemusta kävellen ja eri vehkeillä paikkoihin ja niistä pois.

Esikuvina nykyisille poispilatuille vaeltajille voidaan pitää menneen tutkimusmatkailijoita. Esimerkiksi G.A. Wallin pääsi tutkimusmatkoillaan arabien parissa kävellen aina Mekkaan saakka. Kuoli tosin palattuaan Helsinkiin nuorena matkan rasituksiin.

Vähintään saman tasoisen retken teki Claude Lévi-Strauss joka vuosikausia hortoili yksinään Amazonin sademetsissä. Niistä syntyi kovatasoista struktualistista antropologiaa joka lienee nyt jo vanhentunutta. Mutta "Tropiikin kasvot" joka on käännetty suomeksi kertoo hänen selviytymisestään viidakon ja alkuasukkaiden keskellä kuumuutta ja tauteja uhmaten. Ei, näillä ja muilla menneisyyden suurvaeltajilla ei ollut mahdollisuutta astua simsalabim pelistä pois. Oli mentävä henkensä kaupalla loppuun saakka tieteen ja edistyksen nimissä.

Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja Jyrki Vainonen on julkaissut teoksen "Askelia". Siinä hän haluaa kantaa oman panoksensa kävelemisen estetisointiin. Hanketta ovat tukeneet kulttuurisäätiöt. Mutta hän ei kävele tarpeeksi pitkälle, eikä syvälle. Esimerkiksi Vainosen kävelyretkistä Dublinista ei jää käteen kuin luettelo käynneistä eri puolilla kaupunkia.

Pentti Saarikoski hortoili samoilla kulmilla 60-luvulla deliriumin rajoilla. Hänen Dublinin päiväkirjoissaan on enemmän syvyyttä kuin Vainosen harvinaisen stereotyyppisessä kävelemisen ylistyksessä. Vainonen ei ole tapeeksi taiteilija, eli päästään vammautunut jotta hän saisi näin kuluneesta aiheesta mitään uutta irti. Kiltti ihminen ei osaa kävellä maiseman kehyksistä ulos, mikä on tarpen jos aikoo päästä tarpeeksi pitkälle.

Parasta on teoksen päättyminen Kaunissaaren hautausmaalle, jota olen itsekin useita kertoja ihmetellyt ja kuvannutkin Youtubesta löytyvällä Kaunissaari videollani. Traagisinta on nuoren naisen hauta, jossa kerrotaan tämän menneen mereen. Varman hautausmaista on kirjoitettu myös vino pino opuksia, mutta mulle tulee ekana mieleen Venetsian hautausmaasaari San Michele jonne epäonnisia matkailjoita on haudattu nyt jo pahasti hajoitettuun protestanttiseen osaan. Sinne se päätyi Venäjältä ulos potkaistu Joseph Brodskykin.

Tykkään kävellä päämäärättömästi aamusta iltaan Venetsiassa, Pariisissa, Hong Kongissa ja mitä niitä onkaan. Kävellen ehtii pitemmälle paikan meininkiin kun siihen varaa aikaa. Tosin nykynuoriso suosii näitä päivän pari huumepäissään jossain ihmebantumestassa ryösiviä madventureseita joita telkku syytää koko ajan. En jaksa katsoa niitä. Niissä on liian kiire, ei olla ajan kanssa kävelyllä kuin muinoin Erkki Toivanen Lontoossa. Kulki iltakävelyllään kortteli korttelilta ja puhui paikkojen historiasta mankkuun.

Sekopäämatkailijat, johin lienen itsekin joskus kuulunut, vetävät Vainosen kaltaisista umpiesteetikoista pitemmän korren. Heissä tiivistyy enemmän lihaa ja luuta kulttuurin anatomian ympärille. Todella kovia ovat Pillerirannikon Ratson tapaiset tyypit jotka ajavat mopolla kuolemaa, liikennettä ja eläimiä väistellen Bangkokista Kultaiseen kolmioon ja takaisin. Tai se tuttu mies Alppilasta joka sairastui maniaan ja päätti lähteä kävelemällä Floridaan. Pääsi ainaostaan Helsin-Vantaalle josta poliisit hakivat hänet kolmen päivän hortoilemisen jälkeen suljetulle osastolle.

Itse kävelen koiran kanssa viikossa ainakin 50 kilsaa. Enkä laske tätä treenaamiseksi. Ehkä siinä on jotain kävelemiseen filosofiaan liittyvää vaikka en jaksanut alkua piemmälle NastaMuumion viime vuonna aiheesta julkaisemaa käännöstä jonkun mestarikävelijän esseistä.

Ei mahda mitään. Mulle kävelijän tarttee olla äärirajoille päätynyt ihminen ennen kuin hän herättää mielenkiintoni. Tai tyypin joka on Graham Greenan ja Bruce Chatwinin tapaan koko ajan matkoilla omaa varjoaan paetakseen. Toki Kerouacin Matkalla on aiheeseen liittyvä klassikko mutta ehkä näin vanhempana tuntuu vähän umpiromanttiselta touhulta. Pääasia että nuoriso tykkää.

Olen kävelijä ja ulkomailla kuljeksija. Siksi näitä kävelemiseen liittyviä kirjoja tavailen vaikka yleensä petyn. Aihe on niin tarkkaan rapattu, että siitä on vaikea sanoa mitään uutta. Käveleminen on zen, se on psykoosi, kuten lukemattomat öisin kaupungin katuja kengän pohjat puhki kuluen talsivat todistavat.

Täällä Kotkansaarella on hyvät mahikset kävelemiseen. Saari on meren ympäröimä, meri on syvästi läsnä. Ei Pöxymäenkään maisemissa Vantaanjoen rannoilla, Viikissä, Vanhankaupunginlahdella ja Haltialassa ole valittamista mutta just nyt kävelen mieluummin täällä näillä näkymin tällä erää elokuun loppuun, mahdollisesti pitempäänkin. Aika kulkee täällä hitaammin, stadissa olen monen muun tavoin ohjelmoinut päiväni liian täyteen kaikkea turhaa härpäkettä. Kävelen siellä liian nopeasti, suoritan enkä osaa fiilistellä.

Kalenterini etusivulle olen antaanut itselleni tälle vuodelle seuraavat ohjeet:

1) kävele tuntikausia, erityisesti Helsingin keskustassa
2) ole koko päivä makuulla, eristäydy ajasta
3) älä seuraa mediaa, pidä piuhat irti maailmankaikkeuteen

Vihanhallintakurssi

Olen kiltti ihminen jolla ei ole kuupassa mitään vikaa vaikka pelkäänkin rappukäytävien sortuvan ja hissien vaijereiden katkeavan. Ei tässä ole mitään ihmettelemistä. Maailmassa kuolee päivittäin koko lailla sakkia talojen sortuessa ja hissien pudotessa holtittomasti vaikka Kone Osakeyhtiön miehet muuta väittävät.

Nykyistä menoa esimerkiksi politiikassa leimaa kasvava aggressivisuus. En välitä mitä sanot enkä edes vaikka olisit oikeassa, enkä suostu antamaan sinulle vapaaehtoisesti puheenvuoroa. Ja tähän sitten telkussa huutavat sekaan täyttä kurkkua vielä juontajat. Monen maan parlamentissa syntyy nyrkkitapeluita. Niin kovilla kierroksilla todellisuuden luonteen määrittelemisestä käydään. Meillä homma menee samaan suuntaan, tuppisuut katoavat historian unohduksiin.

Vihan ja sen hallinta ovat tärkeitä juttuja. Itse olen perustoiltani äärimmäisen aggressiivinen ihminen, valmis koko ajan takomaan turpiin tyyppejä jotka ylittävät reviirini rajat. Tutkimusten mukaan tämä territoriaalisuus on tunnusomaista myös väkivaltarikollisille. Asiasta on ollut elämässäni haittaa, mutta myös hyötyä. Tulos lienee jotenkin tasan, en haluaisi olla kukaan toinen.

Kuntaliitossa ryyppäilin vuositolkulla eri puolilla kaupungin kapakeita muun poliittisesti valitun resusakin jatkeena. Luultavasti viilentelin kuumana käynyttä päätäni. Välillä kuitenkin tuli riitaa, uhkasin hakata pomot. Raivohulluille on paha sanoa mitään perimmäistä vastaan. He voivat näet toteuttaa uhkauksensa. Kukaan ei halua kuolla turhaan takaansa livenneiden olemattomien joukkojen edessä. Pystyin pitämään pelin hengissä vuosikausia ennen kuin väsyin ja katosin Intiaan.

Viinaa Kuntaliitossa totta tosiaan kului ja toilailuja harjoitettiin Keskustapuolueen landepaakkujen tapaan. Tuolloin ei vielä asioita psykologisoitu nykyisessä määrin. Nykyään luultavasti joku työsuojeluvaltuuttu ohjaisi minut päälääkärille vihanhallintakurssille kun kävisin pistämässä paikat remonttiin jonkun pikkunilkin karsinassa. Siellä niitä oli mistä valita; Paimion pimee alias tuleva Salon kaupunginjohtaja, arkkipiispan lahjaton kommaripoju joka päätyi huijaamalla Lohjalle kaupunginjohtajaksi, ortodokseille rahaa pummannut Kepun ex-kansanedustaja itä-Suomesta...

Pohjimmiltaan kyse on taasen geeneistä, Oulussa on tosi vittumainen geeniperimä. Siellä sitä nuoruudessani tapeltiin tappelemisen ilosta ja purettiin näin agressioita. Kenenkään mielestä tässä ei ollut mitään kummaa. Jos kemiläisten kosla kaarsi bensikselle niin se oli menoksi saman tien. Eivät tulleet kovin usein.

Jos viha on geeneissäisi, et voi sille pitemmän päälle mitään vaikka sen osoittaminen avoimesti olisi kuinka kiellettyä. Luultavasti tästä syystä tykkäsin parikymmentä vuotta stten sekoilla Intian megakaupungeussa Delhissä, Kalkutassa, Bombayssa. Pimeillä kujilla sain kulkea rauhassa, varsinkin kun kaikki diilerit ja muut pikkurikolliset tunnistivat välittömästi minussa hengenheimolaisensa. Jonkin aikaa nämä vahvat suurkaupunkiärsykkeet riittivät minulle, mutta sitten jatkoin matkaani pitemmälle Aasiaan.

Thaimaassa menetin otteeni, viina ja aineet saivat minut sekoamaan. Suomen suurlähetystökin oli perässäni. En päässyt enää itseäni karkuun. Härmässä en viihtynyt, jokin rassasi ja veti kohti Aasiaa. Geenipirut olivat vahvasti voitolla, eikä homma tuntunut sen kummemmaksi muuttuvan. Ei auttanut itsereflektio, ei vannominen rauhaisan tulevaisuuden nimiin.

Kuusi vuotta sitten olin manian rajamailla yhdessä projektissa hommissa muutaman kuukauden. Kävin niin kierroksilla että luulin kaiken sortuvan omaan mahdottomuuteensa. Freudilainen psykiatrini keksi viimeisenä keinona ennen katastrofia syöttää minulle pieniä pillereitä. Söin niitä kourakaupalla ennen kuin ne tehosivat. Sain homman pysymään kasassa. Jälkeenpäin olemme freudilaisen psykiatrini kanssa usein nauraneet tuota päätöntä touhuani, varsinkin kun en edes onnistunut mokaamaan hommaa. Hän ei millään voi sitä ymmärtää.

Sen jälkeen tarpeen vaatiessa pienet pillerit ovat olleet avuksi vihanhallinnan uhatessa pettää. Ei se agreesiivisuuteni ole minnekään kadonnut. Tapanilan Erän nyrkkeilytreeneissä jotkut totesivat minun käyvän tilaisuuden koittaessa päälle kuin raivon härän. Osuivat täsmälleen oikeaan, vaikka törmäsivät jo vasempaani. Mutta muuten elämä on vähitellen muuttunut kemiallisen buustin avulla aika tasapaksuksi, etten sanoisi peräti onnelliseksi.

Kaikki eivät koskaan saaneet pieniä mahtipillereitä. He kaikki ovat nyt kuolleet. Mutta mä elän enkä aio ihan äkkiä mennä perästä. Nukkuminenkin sujuu nykyään kuin itsestään. Pitkä yö, parit päikkärit. Aikaisemmin olin kytiksellä postiluukun alla neljältä lehdenjakajan tullessa.

On se mulle itsellenikin outoa etten enää joka asiasta ole käymässä todellisten ja kuviteltujen vihamiesten kimppuun. Katuen muistan iltoja joina joku törmäsi omasta syystään nyrkkiini. Olisivat älynnet pitää varansa. Minun olisi ollut lyötävä heitä päin näköä hellyyden ehdoilla. Mutta nyt tämä menee jo imeläksi.

Olen siis tätä nykyä tyytyväinen kemialliseen lobotomiaani. Pystyn ottaan siisti, mutta tarvittaesa vauhtia löytyy. Viinahommatkin sujuvat paremmin, eikä mitään putkia tule. Näin ollen ihmettelen että mistä saisin draivia ja vihaa tehdä jotakin, vaikka kirjoittaa. Kaikki on pirun hyvin, osaan pitää tilanteen hallinnassa. Repikää siitä, dorkat.

Elisan e-kirjassa Talon mies päähenkilöni varatoimitusjohtaja Englund purki aggressioitaan mm. käymällä hakkaamassa kesken päivän työkkärin tarkastaja Pelkosen. Se tuntui hänestä fucking fantastiselta! Enjoy the ride:

Päätin hoitaa asiat kerralla valmiiksi. Otin taksin ja ajoin Merihakaan demarien slummahtaneeseen ideaaliyhteiskuntaan jossa betonia piisaa. Käskin kyypparin odottaa työkkärin edessä ja marssin sisään. Missä se Pelkonen piileskelee, kysyin tuimasti. Kukaan vastaanoton tyhjäntoimittajavihervasureista ei tiennyt mitään mistään Pelkosesta. Saatana, karjaisin, se perkeleen ylitarkastaja vitunkelmi Pelkonen! Vai onko teillä täällä veronmaksajien kustannuksella niin paljon pimeää porukkaa töissä ettei passaa edes tunnustaa? Tytöt lavasivat tietsikoitaan, lopulta ilmeni kelmin istuvan 11. kerroksessa. Ajoin hissillä ylös, päätin heittää tyypin katuun, sille kävisi samoin kuin kommarihinttariveljelleen Larnalle kävi Hong Kongissa. Eikä tätäkään luuseria kukaan taatusti missään kaipaisi hänen kuolemansa jälkeen. Kävelin käytävää, ikkunoista avautuivat hyvät merinäköalat. Näille puoluekirjalusmuille ei kelpaa kuin Helsingin parhaat merimaisemat, muuten ne eivät suostu työpaikalleen tulemaan, vaan painuvat suoraan kantapöytäänsä ilman mitään työntekemisen näyttelemiseen liittyviä rituaaleja. Ja siinä luki sitten vihdoin ovessa. "Ylitarkastaja Pelkonen". Punainen valo paloi, potkaisin oven sumeilematta auki. Tyyppi hypähti säikähtäneenä ilmaan. Siinä se perkeleen Pelkonen nyt oli ilmielävänä. Yritti salamannopeasti vaihtaa koneensa näkymää, mutta isot tissit, piukka pillu siellä touhusivat jonkun runkkarin kyrvännokassa, ehdin nähdä. Mitä asiaa, yritti urhoollisesti. Turpa kiinni saatanan sika, nyt tuli pataan. Ai te olette se tyyppi joka kiusaa työtekijöitä Talossa, Pelkonen yritti urhoollisesti käydä vastahyökkäykseen... Mitä tuli sanottua? Kiusaan työntekijöitä Talossa? Nyt tuli poju lausuttua isukille ihan väärät sanat, eikä sulle tule mahdollisuutta niitä enää perua. Otin tyyppiä kravatista kiinni ja kiskaisin hänet mahalleen työpöytänsä päälle. Pelko, sitten kauhu, järjetön kauhu pamahtivat palamaan tyypin silmissä. Se tiesi kolkuttelevansa jo helvetin portteja, pelkäsi kuin jotkut teurastetuiksi tulleet viattomat kyläläiset Afrikan vihreillä kunnailla. Mitä ihmettä... tyyppi yritti sopertaa kun pamautin ensimmäisen oikean suoraan päin pärstää. Pelkonen tipahti eka laakista ja alistui kohtaloonsa, eli siihen että tulisi hakatuksi surkeasti kuin ämmä hengiltä työkkärin suojatyöpaikassaan, jossa tiukan paikan tullen ei mitään suojaa kuitenkaan ollut. Sitten annoin mennä ja kaikki sujui kuin itsestään. Pidin vasemmalla kurkusta kiinni ja hakkasin oikella paskat tyypin perseestä. Se tuntui hyvältä, suorastaan fucking fantastisen hyvältä. Soitteleppa nyt minulle tekemistäni työlainsäädäntörikkeistä, kehu niitä toveripiiristä riesakseni lähettäneitä entisiä panopuitasi, ja että minun syytä kun poika poltti päänsä puhki, yllytin Pelkosta makean paskan tuoksun alkaessa lemuta toimistokopissa. Nyrkki puhui kanssani täsmälleen samaa kieltä, eikä Pelkosen säälittävät yritykset suojella itseään olleet muuta kuin säälitttäviä epätoivoisia yrityksiä. Ne olivat niin avuttomia että minun kävi sääli miestä joka antaa ilmaiseksi hakata aivonsa mäsäksi. Perkele, mä tapan sut, usutin itseäni raivolla tyypin kimppuun. Reppana yritti korinansa keskellä huutaa apua. Aika pysähtyi hetkeen jona raskas nyrkki pudottaa raskaan iskun uhrin vesimeloonipäähän. Sisällä aivohyytelö törmäilee betonikuoriin edestakaisin pahaa jälkeä tehden. Hyytelöön tulee koloja, jotka peittyvät nyrkin aiheuttamiin tosiin koloihin, mikään ei enää koskaan palaudu täysin ennalleen. Sitten tuo ihana hetki kuitenkin päättyi, ovi aukaistiin ja sisään alkoi vyöryä sakkia pelastamaan Pelkonen kynsistäni. Tunsin kuinka raskaita pommeja jatkuvalla syötöllä takovaan oikeaan nyrkkiini tartuttiin. Ensimmäinen tarttuja lensi pöydälle nyrkin matkassa, mutta pian oli kimpussani niin saatanasti porukkaa etten enää pystynyt lyömään. Minut revittiin irti Pelkosesta, pala katkenneesta krakasta roikkui vasemmassa kourassani, oikea rystyseni oli yltäpäältä kuin verellä vastamaalattu. Porukka alkoi kuljettaa minua kuin ohjasivat paskalta lemuavasta huoneesta ulos, panivat hissiin, ajattivat alas. Jos jäät henkiin, niin etsin sut välittömästi käsiini. Tiedän missä asut. Lisää tulee takuuvarmasti, menolippu kouraan, perhe kasaan ja helvettiin tästä maasta lopullisesti koko sakki. Se on sun ainoa mahis, ehdin onneksi huutaa ennen kuin hissi lähti alas. Työkkärin turvamiehet kaivoivat käsirautoja ja etälamauttimia esille, mutta heille viitattiin että oli parempi antaa asian olla. He katsoivat kummissaan, mutta ymmärsivät olla puuttumatta korkeantason poliittiseen peliin. Sehän oli joka tapauksessa muuttumassa internetin keksimisen jälkeen yhä härskimmäksi. Kukaan ei enää kuuntele ketään ja kaikki huutavat toistensa päälle. Siitä on enää hissin napin painallus väkivaltaan. Pian olisivat uudet hallitusneuvottelut edessä ja paikat tyhjäntoimittamiseen katkolla. Suoristin italialaista kesäpukuani ja kävelin odottavaan taksiin. Kyyppari katsoi pelokkaana veritahroja puvussani. Vittuako siinä tuijotat, aja takaisin Bulevardiaan, ginipaikkaan. Raskas työ vaati raskaat huvit. Palattuani kantapöytääni kyyppari toi ginimoukkuja entiseen tapaan. Oikeus oli voittanut vielä kerran viime tipassa. Tuntui kuin raskas lasti olisi tipahtanut sydämeltäni.

Löllöt möhömahaiset Erkot

Antti Blåfieldin kieli on muuttunut pysyvästi ruskeaksi kirjansa "Loistavat Erkot" myötä. Se on luettelomainen historiikki Helsingin sanomien päätoimittajista. Kaikki viime aikojen mitättömimmätkin Reetta Meriläistä ja Janne Virkkusta myöten saavat upean kielipesun Blåfieldiltä.

Otsikko ei siis vastaa tässä kirjassa sisältöä mutta mitäpä pienistä. Kirjastahan käy selville ettei Aatos Erkko koskaan pärjännyt koulussa edes ylioppilaaksi saakka. Itseään kirkkaasti oppineimmille Hesari kosti palkkaamalla tyhjäaivoisia ylioppilaita Sanoman toimittajakoulusta päätoimittajikseen. Yksi oli vissiin loppututkinnon suorittanut ja häntä koko kopla juoni kumoon.

Blåfield ei saa Erkoista mitään otetta. He ovat stereotyyppisesti esitettyjä suurmiehiä omissa norsunluutorneissaan, jonne kukaan Sanoman työntekijöistä ei uskaltanut mennä. Jos Aatos vastaantullessaan joskus vuosikymmenten varrella sanoi päivää, on tämä merkkitapaus täytynyt tarkasti tähän omituiseen opukseen kirjata. Jänishousut ja muut paskahousut Aatos jätti omiin oloihinsa, muutama normaali joka uskalsi puhua normalisti hänelle tuli hyvin juttuun äijän kanssa.

Aatos Erkon erakkoluonteesta johtuen Hesarin toimituksessa syntyi myytti jostakin superihmisestä, joka tarkkaili ja rankaisi ellei koko ajan laulanut oikeita viisuja. Totta kai viestin viejät kuuluivat kuvaan, todellset ja ennen muuta sellaisiksi itsensä huijanneet. Niinpä Aatoksen nimissä pyöri sairaalloinen huhumylly läpi Hesarin kulta-aikojen.

Eikä Blåfield edes kerro miksi Aatos ja hänen isänsä olivat sairaalloisen lihavia, möhömahoja maailman mittakaavassa. Aatos hengaili paljon Akatemisessa kirjakaupassa, mutta yhtään mitään hänen luku- yms. harrastuksistaan ei mainita taitoluistelua ja puuveneitä lukuun ottamatta. Miten ihmisestä voi jäädä näin vähän mitään muistoja. Ehkä Aatos tajusi että parempi tulla unohdetuksi istuessaan muka kiinnostuneena kopissaan johtamassa orkesteria.

Loistavista Erkoista emme siis paljon mitään henkilökohtaisempaa saa tietää. Näin olen tämä Blåfieldin teos joutaa roskakoriin turhana ylistyksenä Hesarille nyt kun sen syöksy kohti konkurssia on hyvässä kyydissä.

En voi mitään sille että katson nauttien Hesarin nykyisiä talousvaikeuksia ja levikin syöksyä. Joskus parikymmentä vuotta sitten sen toimittajat kuvittelivat ja ilmaisivat olevansa Jumalasta suraavia. Nyt koko porukka on potentiaalisia tulevia työttömyyskortistolaisia. Mikä on siis tälle sakille ihan oikein. Kulta-aika on ohi, ja Hesarin tyypit pitävät itsestään päivä päivältä vähemmän meteliä.

Itse olen tyyppiesimerkki siitä miten sanomalehdille on käymässä. Olen lukenut Hesaria yli 30 vuotta, mutta muutama vuosi sitten järkeilin säästäväni aamun parhaat hetket perumalla tilauksen. Eikä lehteä missään vaiheesa perumisen jälkeen tullut ikävä, se katosi elämäntavastani tosta vaan.

Pomolla tosin vuosi sitten suksi lipsui ja hän tilasi iPad version Hesarista. Katselin sitä aina silloin tällöin. Totesin parhaat jutut suoraan Economistista pöllityiksi. Muka kerrottiin omin sanoin ettei varkaudesta olisi jäänyt kiinni. Kaikki jotka lukevat Economistia säännöllisesti huomasivat homman nimen.

No nyt pakotin Pomon perumaan taas Hesarin tilauksen, ja tällä kertaa en salli monojen oikenevan tässä suhteessa. Muita lehtiä saa lukea Helmetin e-lehtivalikoimasta mielin määrin. Snomalehtiäkin on tarjolla pari sataa, siihen päälle vielä Economist, New Scientist sun muut.

Aatos Erkosta joku nainen julkaisi vasta pienen kirjasen. Siinä Erkko tunki mahansa itsensä ja pienen auton räppänän ratin väliin. Ajettiin kahville Kotkaan tai Haminaan. Siinä sivussa hän avautui sen verran että nyt hänen kuoltuaan voi niillä joku yrittää tienata ja nosta häntäänsä.

Aatos kertoo olleensa onnellisin sotalapsena Ruotsissa, halunneensa merille, pakotetun Sanoman hommiin, viruneensa elämänsä läpi jotenkuten. Myöhemmällä iällä hän teki pistokokeita todellisuuteen kävelemällä kansan keskuudessa Kalliossa. Lisäksi hän istui niin paljon penkillä väkeä katsomassa Stockkan herkun edessä että vartijat ehdottivat hänelle porttaria kun eivät tienneet kuka superhypertyper siinä persettään päivästä toiseen leventeli.

Aatos Erkko tykkäsi jostakin minulle edelleenkin käsittämättömästä syystä Kymenlaaksosta. Täällä toipumislomapaikassani Kotkassa se näkyy erittäin selvästi; Erkko hommasi Turkuun jo luvatun Suomen merimuseon tänne. Turkulaiset eivät ole tätäkään koskaan antaneet anteeksi, varsinkin kun heillä on vielä pääkaupungin siirto Helsinkiin Turusta käsittelyssä kesken.

Aatoksesta voi oppia, että kannattaa istuskella katsomassa ihmismeren kulkua, ja oikean meren myös. Kaikki katoaa kuitenkin nopeasti ikuisuuteen. Ei missään mitään jälkiä, ei mitään hyötyä tuhansista Viikkosanomissa ja Hesarissa vietetyistä päivistä. Niitä ei ole enää olemassa, Erkko on kuollut, Hesari syöksyssä, eikä millään ole mitään väliä.

Se on Aatos Erkossa kiinnostavaa että hän tunsi heittäneensä elämänsä hukkaan lehtimogulina. No hänellä oli kämpät Nykissä ja Lontoossa, joten hullumminkin olisivat asiat voineet olla. Toisin on muilla maamme kymmenillä tuhansilla konttorirotilla, jotka hukkaavat elämänsä tyhjään paperi- ja palaverimyllyyn. Siitä ei ole kenellekään mitään hyötyä, eikä siitä historiaan jälkiä jää.

Eläkkeelle laskevat päiviä mutta typistynyt ihminen ei enää vanhoilla päivillä unlmistaan huolimatta herää eloon. Katsoo vaan kaivaten laivojen lipuvan horisonttiin. Tajuavat ettei heitä kukaan ole kaivannut matkaan, eikä tule koskaan kaipaamaan. Tyhjyydestä tulivat, sinne katsoivat, pääasia että menivät.

Suurin herkku on myrkyllistä

Kun tutkimme Kossu-Koskelaisen kanssa Hailuotoa oli tutkimuksen eräs johtopäätös, että suurin herkku on aina myrkyllistä. Tässä tapauksessa se taisi olla hylkeen maksa jonne ympäristömyrkyt olivat tuolloin kertyneet. Sama pätee kaikessa muusakin herkullisessa maailmassa.

Otetaanpa esimerkiksi rööki. Se tappaa tuskallisesti osan pössyttelijöistä. Kuitenkin monet pitävät sitä parhaana ja ainoana ystävänään. Jörn Donnerkin vannoo että suuri osa hänen luovuudestaan on peräisin tupakanpoltosta.

Itse olen aina silloin tällöin poltellut kausittain. Jos tulee stressiä tai trobelii ostan valkoista mallua. Alan vetään sitä kuin vanhasta tottumuksesta. Eroon pääseminen on aina jonkin ajan kuluttua onnistunut suhteellisen helposti koska en tule nikotiinista riippuvaiseksi, vaan se on paremminkin sosiaalista riippuvuutta, tai jotain tai jotain.

Kuitenkin iän myötä tupakasta eroon pääseminen käy kerta kerralta vaikeammaksi. Rööki rauhoittaa ja selkeyttää ajatuksiani. En mä mitään isoja luovuuden vimmoja siitä saa, mutta ymmärrän että ei se siinä suhteessa ainakaan pahasta olisi.

Kuitenkin meillä on tämä terveys- ja raittiusaate joka sisäisesti panee meidät suosiolla luopumaan suurimmista herkuista vapaaehtoisesti. Ihminen kuolee jossakin vaiheessa jotenkin joka tapauksessa, eivätkä vikat vuodet ole mitään riemujuhlaa jos vanhaksi raahustaa. Kusemista ja paskomista se paljon puhuttu lisävanhuus terveyden avulla saatuna yleensä kuitenkin on.

Olen ollut muutamissa vaaleissa hommissa Kustaankartanon vanhainkodissa, enkä näe pitkän elämän tarkoitusta missään eikä kenessäkään sinne päätyneessä liian pitkään eläneessa ihmiskuoressa. Eli röböt kehiin vaan, varsinkin jos tajuaa sen mahdollisesti sairastuttaessa ampua kuulan kalloonsa tai matkustaa viimeisellä junalla Amsterdamiin.

Mutta kun röökin poltto on niin mahtihommaa! Eikä tämä peli ole yksinkertaisesti kieltäymykillä voitettavissa. Mistä kiikastaa kun lopetan aina kun tunnen vasta kunnolla pääseväni vauhtiin? Aikamme sairauksia tämäkin, suuntaan jos toiseen. Pätee muuten kaikkeen mitä teen tai yritän tehdä.

Viina on toinen suuri herkku johon pätee sama kuin kaikkiin herkkuihin. Sitä voi vetää tiettyyn rajaan mutta jos ei osaa olla varuillaan menee liian pitkälle eikä paluuta ole. Aikaisemmin join usein kyllästymiseen tai stressiin. Se puuha vain pahensi asioiden tilaa. Uhkasin pikkujouluissa tappaa pomot, nussia naiset. Mutta siellähän on kaikki sallitua, tai oli. Nykyään pitää näytellä varmuuden vuoksi myös kulissien takana, kyttärit ovat kaikkialla.

Jossakin vaiheessa viinasta alkoi tulla jonkin sortin ongelma. Erityisesti lukuisilla ulkomanreissuillani sen kanssa tuli läträttyä. Sitten oltiinkin erinäisten vammojen seurauksena lasaretissa ja krapulassa pikkupirut ajoivat takaa. Minulla kesti kauan, ehkä liian kauan ennen kuin tajusin, että viinahommat on syytä eliminoida ulkomailla alkuunsa. Paskiaisille ei tässä kaupungissa anneta edes mahdollisuutta.

Antabus huuleen yölennolla Aasiaan, eikä viinahommia tarvinnut miettiä. Ekoina päivinä homma kun lähti helpoiten käsistä. Nyt en enää tarvitse edes antabusta ja voin vetää bissee ilman pelkoa ratkeamisesta sekoilemaan viikkokausiksi. Lopputulema olisi kuitenkin ankara vitutus hukkaan heitetyistä päivistä tropiikin palmujen alla.

Mutta monet tutuistani eivät koskaan ehtineet oppia tätä. He lepäävät Malmilla ja Honkanummella. Jotenkin viinaan kuolleet ovat olleet pitkään kirottuja vammansa kanssa. Taistelleet kaikin voimin putoamista vastaan, mutta voimat eivät ole riittäneet. Ei se koskaan yllätyksenä tule kun juoppo kuolee, asia on ollut odotettavissa ja sen kestäminen ihmetyksen aiheena.

Sen sijaan huumeisiin voi kuolla vahingossa. Muutama tuttu on juhlinut synttäreitään sen verran rajusti etä ovat olleet laakista vainaa. En uskaltaisi ostaa huumeita kadunkulmasta, ei voi tietää mitä skeidaa saa. Muuntohuumeista menee helposti henki tai ainakin tulee sokeaksi.

Jossain vaiheessa elämääni suhtauduin romanttisen uteliaasti huumehommiin. Luin näitä alan äijiä ja kuvittelin heidän löytäneen todellisuudesta jotakin enemmän. Paskat ne mitään löytäneet. Luulivat olevansa muita viisaampia, muut katsoivat heidän touhujaan säälien.

Joskus kun jotain kokeilin tottumuksen puutteesta kokemus oli lähinnä kaootinen. Jos ei kokaiini alkanut heti tehota, nappasin toisen annoksen ja olin siivet selässä makaamassa ties missä loungessa. Kannabistuotteet ovat tässä suhteessa parempia. Niistä saa kunnon vibat mutta ei ala sekoileen viinan juonnin tavoin. Jos Suomessa myytäisiin maria laillisesti vetäisin sitä ennemmin kuin viinaa, vaikka Frapin konjakki onkin salainen paheeni hillitysti nautittuna.

Mutta jokin meitä monia pidättelee tässä mormaalin keskinkertaisuuden pakkopaidassa. Ehkä mä tajuan että rajan toiselta puolen ei todellakaan ole paluuta. Eikä siellä toisella puolen ole edes kivaa. Monta kertaa kirjoist luettua, leffoista nähtyä. Mennään näin ollen tätänykyä tässä moodissa luomuna.

Täällä Kotkassa toipumislomalla leukaleikkauksesta ja kauhkokuumeesta olen vähitellen alkanut löytää tavallisuudessa taivaan. Kuljen joka aamu paria kolmea vaihtoehtoista reittiä koiran kanssa. Merenrannassa, keskikaupungilla, puistoissa. Luen kirjoja vaikka stadin sykkeessä ne jotenkin ottivatkin pattiin. Kotkassa ei olla yhtä kultuurin kipeitä kuin stadissa; hyviä must lukukirjoja löytyy kirjastosta koko ajan. Enkä ole vieläkään päässyt eroon harratuksestani kerätä kierrätyslaatikoista sinne hyljättyjä joskus kovana kamana pidettyjä kirjan poloja. Stadissa törmäsin tässä harrastuksessa varastoinnin ongelmiin, sama alkaa häänmöttämään myös täällä.

En kaipaa stadista mitään, olinhan siellä vasta 4 päivää. Täällä toimivat sähköiset vempaimet ja posti tuo kamaa verkkokaupoista. Lisäksi liityin Tidaliin, suoratoistopalveluun hifitason äänellä. Kustantaa 20 euroo kuussa, mutta sen maksan mielelläni jotta saan kuulla pakattuun mp3 musaan verrattuna musan ylä- ja alaosat sekä sen syvyysulottuvuudet. Näissä hommissa pitää tosin olla hyvät kuulokkeet, alle satasen vempaimet eivät riitä. Lisäksi kaiuttimien on kyettävä toistamaan musa puhtaasti. No ostin tänne kalliimman puoleiset bluetoothit. Ongelma on että ne tahtovat paukkua liian lujaa. Kaikki kun eivät tykkää Hypnotic Brass Ensemblestä nonstoppina.

Olin stadissa vikaa kertaa elämässäni vaalihommissa, poliittinen järjestelmä kaikissa muodoissaan oksettaa, en halua olla siinä millään muotoa mukana. Enkä tietenkään edes äänestänyt ketään. Ihan sama kuka tulee valituksi tai ei tule. Veromätkyt tuli taas, eikä tämäkään asiantila ole korjaantunut olipa vallassa sossut tai porvarit. Onneksi saan ilmaiseksi Economistin iPad version viikottain Helsingin kaupunginkirjastosta ja e-kirjoja. Luen myös Rolling Stonea, New Scientistiä ja Philosophy Now´ta, jonka uusimmassa numerossa jättijuttu mielestäni raskaasti yliarvostetusta Michel Foucaultista. Ja kaiken tarjoaa ilmaiseksi tai verojen vastineeksi helsinkiläiset iloiset veronmaksajat.

Suurista herkuista jäivät lääkkeet väliin. Minulle ne kaikki sopivat hyvin, en mene niistä sekaisin. Tänäänkin otin alaleuan leikkaushaavaan pahamaineista Tramalia. Kun hain sitä apteekista farmaseutti katosi epäuskoisena omastakannasta e-reseptiluetteloani, joka pitää sisällään lähes kaikki kovimmat kipulääkkeet. En ole noutanut niistä kuin osan ja tämä luultavasti lisäsi farmaseutin epäluuloa. Mutta ei hän mulle mitään asiasta, lääkärithän ne sekaisin ovat kun kirjoittavat kilpaa kovimpia mahdollisia mömmöjä vaivautumatta tarkistamaan mitä muut ovat jo ehtineet määrätä. Reseptit ovat voimassa vuoden joten pitää popsia aika kyytiä jos kaikki aion syödä.

Mutta tämä myrkyllinen herkku ei minua houkuta teoriassa eikä käytännössä. Vaikka en mä niin hullu ole että kun kipu leuassa yltyy, että jätän ottamat sopivan kovan napin. Ensi viikolla pitäisi taas käydä Töölön sairaalassa mutta katsotaan jaksanko nyt stadiin lähteä. Olivat meinaan ne vaalihommat sen verran ankea kokemus, ja kaikki menee lopulta kuitenkin veromätkyihin. Onneksi Töölössä on mukavia kapakoita joissa iltaisin dr. Muzan kaa hengailtiin.

Onhan tuo tullut sanottua jo Pillerirannikossakin, mutta maailmassa on kaikkea liikaa. Ehkä todellakin olisi aika alkaa polttamaan jälleen, enkä nyt tarkoita valkoista mallua vaan maailmansodan tapaisia suursiivouksia lähinnä. Toisen maailmansodan jälkeinen pitkä kasvun kausi alkaa olla lopuillaan, joten jos ei haluta huomisen oleva tämä päivä uudelleen loputtomiin, on kasvu potkaistava käyntiin raivaamalla sille tilaa.

Nyt luultvasti se mielisairas Tampereen yliopistossa epäonnistunut opiskelija jälleen kantelee minusta oikeuteen. Siinäpä kannelkoon, hulluille en tapaa vastata millään muotoa, enkä käräjäoikeudelle vaikka olenkin siellä aikani pyörinyt joukon jatkeen lautamieshommissa. Persnettopuuhaa ja ankean huono tasoista oikeudenkäyttöä. So long boys, you can take my place.

Mä lähden Japaniin ja syksyllä Bostoniin kunhan nää leikkausvammat saadaan suht koht hoidettua. Leikkauskipuihin tarkoitetu Tramal ei yhtään vähennä kipua. Joko mulla on siihen kova toleranssi tai sitten tosi kovat kivut. Annas kattoo.

Hypnotic Brass Ensemble pistää groovii stuffii tuleen Tidalista, kuka luuseri enää käyttää Spotifyta? Kirjastossa täällä Kotkan keskustassa olen säälien katsonut viime viikot uutuushyllyä. Hesarissa ylistetyt kotomaiset huippuhyvät pläjäykset eivät kelpaa edes uunituoreina täällä kaakossa kenellekään. Jääköön nyt nimet mainitsematta, mutta ilman apurahoja meillä olisi paljon enemmän tarjolijoita ja taksikuskeja, joita on tosin nytkin jo liikaa. Joskus tuntuu että etelän taidejupit skrivaavat apurahojen toivossa näitä mahtipläjäyksiä toisilleen.

Ja puhelinmyyjiä nollasopimuksilla olisi myös enemmän ilman maailman parasta apurahasysteemiä. Yx ilmeisen henkisesti epävakaa tyyppi poltti päreensä kun totesin yleisesti tunnetun totuuden: Kaikki puhelinmyyjät pitäisi tappaa, ei menisi ainakaan viattomia. On lähettänyt viestini Iltasanomiin, kuvittelee ääliö niiden tarttuvan juttuun joka on jo aikoja ollut kaikkien tiedossa.

Vain elämässään epäonnistuneet päätyvät puhelinmmyjiksi. Sitten käytetään kaikki vippaskonstit että saadaan myytyä rojua vanhuksille ja muille jotka eivät osaa pitää puoliaan. Muudankin sukulainen tilasi muistisairaana parissa viikossa puhelinmyyjiltä 2000 eurolla aikakausilehtiä, vaikka hänellä oli suoramarkkinointikielto. Umpikierot puhelinmyyjät, jotka siis kaikki pitäisi yleisen edun vuoksi tappaa, hoksasivat vanhuksen lankapuhelimen jota kielto ei koske. Sitten soiteltiinkin päivä- ja iltakaudet ja myytiin tiedottomalle vanhuksella vuosien kestotilauksia urakalla. Miten nämä Avun, Seuran, Avotakan yms. omistajat ja toimittajat kehtaavat olla osa tällaista sairaiden huijaamista? Missään ei ole moraalia, ei niin missään. Ei minussakaan...

Pahin tosin on Valitut Palat joka lähettää "melkeinmillinoletvoittanut" kuponkeja jatkuvalla syötöllä. Tarkoitus on höynäyttää hönöt tilamaan jotakin tarpeetonta. Jonkin sortin lakiopas taisi viimeksi olla tarjolla näillä kaikkia moraalin lakeja rikkovilla.

Mutta virallisesti mä en tosiaankaan lausu mistään mitää, kenellekkään mistään mitään. Mulla on töpseli irti maailmankaikkeuteen. Turha yrittää morsettaa.

Tuli mieleen sellainen ajatus jokin aikaa siten, että jos edes kerran elämässä yrittäisi kirjoittaa omista meinigeistä rehellisesti, tavallisuuden tooraa vähin maustein. Ei siitä mitään hyötyä tai iloa ole mutta mua kiinnostaa edelleenkin, että löytyykö mitään kun pintakuona on kaalistani pyyhitty pois. Hain tänään kirjastosta lainaan suomeksi tulleen Alisteir Crowleyn elämäkerran. On se englanniksi mulla e-kirjana Scribdissä mutta lukasen sen nyt suomeksi. Economistin luen englanniksi viikottain kannesta kanten, tietoviihteen suomeksi, vaikka en iedä miksi. Ja kontrastit tekstien välillä jyrkät, nämä maailmat eivät tiedä toistensa olemassa olosta.

Eli tässä vastineeni elämälle maailmankaikkeudessa: Vetäkää käteen. Varsinkin kun tänään tuli tieto että satojen miljoonien tähtien galaksista ei ole löytynyt mitään elämänmerkkejä. Siellä on kylmää ja pilkkopimeää. Ei käy kateeksi. No lainasin mä jonkun härmäläisen kirjoittaman kirjan siitä löytyykö elämää maailmankaikkeudesta vaikka vitut sieltä mitään löytyy. Onhan se jo loputtomiin nähty enkä mä jaksa ainakaan enää turhaan odotella mitään viestiä jota ei koskaan tule.

Teoriat alkuräjähdyksestä alkavat vähitellen vuotaa kuin seula. Ainetta syntyy eri puolilla tyhjyyttä koko ajan, eikä se välttämättä käyttäydy kuten meille on pukinpartaisten tähtitieteen proffien suulla valehdeltu. Mutta se on aivan liian suuri juttu ihmiskunnalle, paras kun keskitytään keskinäisiin konflikteihin, kyynärpäätaktiikkaan, näyttelemään luottamuksen arvoista ja miten tämä kehmo inhimillinen komedia meneekin. 200 tonttua paskoo Sibelius Akatemian viemäreitä ja yrittää taklata kaikin keinoin lähimmäisensä ikkunasta ulos myös seuraavat 4 vuotta.

Viemäreissä asuu väkeä

Viemäreissä asuu väkeä. Diilaavat kolmiolääkkeitä ja penisilliiniä. Liikkuvat pitkin metrotunneleita, valmiita ja kesken jääneitä. Mustat miehet, mustat naiset, väki joka ei tykkää jos heistä levitetään juoruja.

Näin tämä joka tapauksessa meni. Ajoin dubbledeckerillä uutta moottoritietä Kotkasta stadiin. Kävelin Kampin terminaalista Kasarmikadulle Kirranille labratesteihin. Sen jälkeen tapasin dr. Muzan steissin vieressä Vltavassa. Otettiin jotakin juomaa. Siten ajetiin ylös Kallioon Sivukirjastoon. Otettiin lisää juomaa. Joku toi tai haki jonkin paketin, kirjeen, lapun yms. Menimme Flemarille Cellaan syömään jotkin leikkeet, juomaan putelin, pari punkkua. Väkeä oli arkipäivästä huolimatta syömässä, lähinnä vanhemmasta päästä.

Roskapankin luona tuli vastaan toinen sattuman soittoa. Vai oliko sittenkään? Menimme sisään, kaaduimme kiduksiimme juomat. Joku sai, joku luovutti. Ajoimme taksilla Taka-Töölöön Laiskaan Karhuun. Meno alkoi mennä laiskaksi, juoma tai muutama. Seuraavana Papa´s Runeberginkadulla. Sitten kukaan ei enää jaksanut roikkua perässämme. Kävin vetäisemässä kunnon 9 tunnin yöunet dr.Muzan kämpillä.

Aamulla taksilla ysiksi Kirranille. Leuka edelleen oudon turvoksissa, mutta tulehdusarvot alle 3 ja leukosyytit 7.2. Kovaa leukapattia kirurgi neuvoi hieromaan, vaikka voipi olla ettei se ihan maaliin saakka tässä keississä riitä. Mutta suunta on suurinpiirtein oikea.

Oli taas aamu kaupungin, otin tasoittavaa Mr. Pickwickissä Kaivokadulla. Aamun ensimmäiset raiteiltaan suistuneet ottamassa ohralientä, takomassa peliautommaatteja, menossa laivoille, lukemassa uutta Aku Ankkaa. Jatkoin Kaisaniemenkadulle, jossa kama vaihtoi jo tottuneesti omistajaa. Sitä on kerta kerran jälkeen enemmän. Eikö tästä pitänyt tulla digitaalinen maailma? Setelit ja paperit painavat paljon kannattaisi jonkun dekkaristin sentata opukseensa.

Ajoin taksilla kaupungin laidalle, jossa pelin menettäneet pitävät sadetta. Vaihdoimme kuulumiset ja kassit. Ajoin samalla taksilla takaisin Rautatientorille. Menin asemahallin Minuuttibaariin kun dr. Muza ilmoitti olevansa Kampin keskuksen Pub Ikkunassa. Menin siis sinne. Otimme parit, jatkoimme menneisyytemme remumestaan Wanhaan Kettuun. Siellä oli edelleenkin alan väkeä. Jouduin kuitenkin lähtemään kolmen doubledeckerillä takaisin Kotkaan, tähän tulevaan pohjois-Euroopan Las Vegasiin.

Olin matkaillut kovasti, joten lepäilin pari päivää, kuskasin koiraa, ihmettelimme leuan kovaa lankkupaisetta. Onneksi ensi viikolla joudun jälleen menenmään stadiin tapaamaan alakerran viemäreissä touhuavaa bisnesväkeä. Ei siinä mitään poikkean Töölön sairaalassa, siellä on 24/7 leukakirurgi päivystämässä.

Aika on kylvää, aika on niittää. Olen perunut Netflixin, Deezerin, Radio Helsingin Ystäväklubin jäsenyyden. Näyttävät paskoja rainoja, soittavat samaa kuin Spottis, eivät maksa työntekijöilleen edes kunnon nälkäpalkkaa. Näin elämä etenee. Joskus taas kylvän ja liityn näihin kaikkiin uudestaan.

Ei se minun vika ole että elämä tässä pienessä kaupungissa meren rannalla on liian helppoa. Mutta 220 kilsan päässä on Pietari ja Leningradin alueen 10 miljoonaa asukasta. Tulevat turskat kunhan Vegas Kotka saadaan pystyyn ties kenen, ties mitä kautta kiertäneillä fyrkillä. Luen Pietarin piirityksstä toisessa maailmansodassa kertovaa kirjaa. Kovasti kuoltiin, kärsittiin vilua ja nälkää.Olemme tätä nykyä lähellä maailman historian tappotantereita, vaikka Santana soittaakin Caravanseraita bluetoothissa.