Waiting For The Dog

Koira vietiin Puksun Siwan edestä, vaikka hän oli tarkkaan suunnitellut ostosten teon nopeasti. Huhu kertoi kahden mustalaisen kaupitelleen pari päivää myöhemmin Myyrmäen ostarilla kultaista noutajaa. Hän ei kuitenkaan uskonut, että koira olisi kadonnut hänen elämästään lopullisesti. Se oli viisas koira, odottaisi vain saumaa ja karkaisi takaisin. Menetettyään parhaan ja ainoan ystävänsä mies alkoi mennä joka iltapäivä neljältä sen katoamisen aikaan Puksun Siwan eteen odottamaan. Jonain päivänä koira palaisi, oli hän varma. Eikä hänellä ollut muutenkaan mitään tekemistä nyt kun koira oli poissa. Työkyvyttömyyseläke tuli Ruotsista kuukausittain hänen tililleen. Sillä hän eli ihan mukavasti kun malttoi ottaa hissukseen. Neljästä kahdeksaan joka ikinen iltapäivä mies odotti koiraansa palaavaksi. Sen jälkeen he eläisivät kaikki jäljellä olevat yhteiset päivänsä toisilleen uskollisina, kumpikin kykynsä mukaan parhaansa toisen onnen eteen tehden. Monet kehottivat häntä hankkimaan uuden koiran. Koira kuin koira nuo epäkoiraihmiset ajattelivat. Mutta eri koira ei ole sama koira jota hän odotti. Ei ainoaa ystävää jätetä ennen kuin on varmaa ettei se palaa. Kun sana koiraa uskollisesti odottavasta miehestä alkoi levitä kertyi Puksun Siwan eteen paikallisia tyhjäntoimittajia töllistelemään. Pian mediakin sai vihiä ja koiraa uskollisesti odottava mies päätyi Kympinuutisten loppukevennykseen. Hau hau, juontaja totesi nauraen sen jälkeen. Hau hau hau, toinen jatkoi. Kun miehen koiran odottamisesta ei tullut loppua alkoi väki väetä, vaikka Puksun Siwa mainosti itseään Kadonneen koiran kauppana. Säät lensivät vinhasti miehen yllä, mutta jokaikinen päivä arkea pyhää hän palasi odottamaan kadonneeen koiransa paluuta. Mies kävi Puksun juoruämmiä sääliksi ja he soittivat sosiaalihuoltoon. Tuommoinen reppana pitäisi panna hoitoon, vilustuu lopulta kuoliaaksi. Syystemi lähetti paskahatut paikalle. He ottivat miehen henkilötiedot ja ihmettelivät aikansa touhua. Sitten he hyppäsivät mustaanmaijaan ja ajoivat pullakahveille Puksun ABC:lle. Ei siitä lopulta kukaan ollut varma montako vuotta mies odotti. Mutta monta niitä oli ja koko ajan tippui vinhaa vauhtia lisää. Alkoi jo mieheltä tukka harmaantuen harventua ja ihan lysyyn alkoi kutistua ilmakehän paineesta, jolle itsensä päivittäin altisti. Joku psykologi kirjoitti Tieteessä ja Edistyksessä miehen melko varmana sairastavan sairautta, jossa hän ei kokenut aikaa lineaarisena janana. Hän koki jokaisen hetken, jokaisen odottamansa päivän ainutkertaisena tapauksena, jolla ei muistanut eikä tajunnut olevan mitään yhteyttä edellisiin päiviin. Mies oli siis niin puhki päästään että sillä ei edes aika tullut pitkäksi koiraa odottaessaan kun se ei tajunnut eikä muistanut siellä töllöttäneensä tyhjyyteen jo vuosikaudet. Tämmöisen tarinat eivät tapaa pääättyä hyvin. Mutta aina ei käy kuten kaikki ovat varmoja. Kuudetta tai seitsemättä vuotta odottaesaan yhtenä talvi-iltana mies näki koiran vihdoin palaavan. Se kulki ylpeänä ja onnellisena miehen ja naisen kanssa. Sen turkki hohti puhtaaana ja hyvin harjattuna. Kyyneleet tulivat miehen silmiin, hän ei ollut odottanut turhaan. Koira tuli lähemmäs, lähemmäs... Nyt jokin ei tässä jutussa täsmää. Koiran jatkoi onnellisena häntäänsä heiluttaen miehen ohitse, haukahti vain ohimennen hänelle. Pariskunta katosi koiran kanssa Vantaajoen suuntaan. Mies oli niin lamaantunut tapahtumien saamasta käänteestä, että ei edes tajunnut lähteä perään. Ja taas oli koira poissa. Mies palasi vuokraluukkuunsa tyhjin käsin. Turhaako oli odottanut? Mitä vielä. Seuraavana päivänä hän ilmestyi jälleen Puksun Siwan luokse iltapäivällä neljältä odottamaan. Kaikki jatkui kuin ennenkin. Mies oli varma; jonain päivänä koira palaa. Ja sinne mies jää odottamaan jo kauan sitten kadottamaansa koiraa uskollisena omistajana joka ei hylkää tapahtui mitä tapahtui parasta ja ainoaa ystäväänsä. Ja jos mies ei ole tällä välin ehtinyt kuolla, niin siellä Puksun Siwan edessä vieläkin odottaa koiraansa palaavaksi.

We Got To Get In To Get Out

Olen ollut viime aikoina hyvä ja kiltti poika. Saan siitä palkinnon. Poissa ovat häilyvät merten takaiset mielialat. En jaksa juopotella, vetää huumeita, vain energiajuomat sallitaan. Luultavasti asiat ovat paremmin kuin koskaan, olen itkenyt useamman kerran matkalla pankkiin. Minä olen se mies joka kuskaa koiraa joella kaksi kertaa päivässä. Minä käyn salilla heittään veivin, poljen kuntopyörää katsellen urheilua 60 tuumaiselta, jolla sisustin olohuoneen kun 46 tuuma alkoi tuntua surkealta tapaukselta. Katson, katson, katson. Lätkää, fudista, tennistä. Pelaan, pelaan, pelaan. Tennistä ja rahapelejä. Ne antoivat minulle systeemistä kovat dropit. Väittävät minulla olevan kolmoishermosäryn päässäni. Joudun vuoden lopulla poskiontelot korjaavaan leikkaukseen. Otan parit päiväunet, nukun yöt kaukana poissa. Kun olen saleissa katson kalvon takaa epäihmisten puolimaailmaa, jonne olen jollain tapaa eksynyt. Kirjaan tapahtumia, jos olisin jotenkin vielä vauhdissa voisin koota niistä messeviä kertomuksia. Mutta nuo ajat päättyivät jo ajat sitten. Nyt olen vain harso jonka läpi viihde virtaa. En valita osaani, monet meistä ovat jo heittäneet veivinsä. Mutta minulla ei ole mitään kiirettä. Eihän koira pärjäisi ilman minua, eikä minulla ole muuta ongelmaa kuin ettei ole ongelmaa. Katson tätä tässä näin. Minä kuolen sitten kun aikani tulee täyteen. On se aika vuodesta kun rääkyvät hanhet kerääntyvät Vanhankaupunginlahdelle. Ei niillä ole mikään kiire. Popsivat masut täyteen, lähtevät vasta kun niiden antennit väittävät talven lopullisesti olevan täällä. Tätä kuviota on tässä maailmankaudessa toistettu niin pitkään, että jo alkaa viesti mennä perille. Lennellään edes takaisin ja sitten toiset linnut jatkavat siipiensä räpyttämistä. Siitä vaan, ei minulla ole niiden touhuista mitään pahaa sanottavaa. Naapuriini on muuttanut entinen jääkiekkoilija Juha Lohikoski. Hän on varsinainen tapaus. Pimputtelee ovikelloa mihin vuorokauden aikaan tahansa. Vaatii minua kirjoittamaan muistelmansa, kun kuuli minun olevan entisiä yliopiston miehiä. Lohikoski on semmoinen liberaali, että sitä pitää varoa. Kerran sen tyttöystävä, yksi niistä, soitti järkyttyneenä ovikelloani. Oli löytänyt Lohikosken samasta sängystä toisen miehen kanssa. Ja kiiresti oli se toinen mies painellut kylppäriin pesemään rakkauden yön liemet perseestään. Mitäpä tuohon lisäämään. Kaikenalaista väkeä nykyään riittää kaikkialle. Lohikoski huvittelee ampumalla tupakan natsoja parvekkeeltaan taloyhtiön hallituksen puheenjohtajaa päin tämän tullessa tärkeistä asioistaan keskustasta. Puheenjohtaja oli uhannut varoituksella. Lohikoski oli uhannut pimeällä panna hänen vaimoaan. Sitten olikin isännöitsijä listan kanssa keräämässä nimiä Lohikosken häätämiseksi. Kirjoitin alle, en omaani, vaan Buffalo Billin nimen. Puh.joht. oli niin tohkeissaan että ei huomannut mitään. Tämän enempää en jaksa tätä vyyhteä tässä alkaa avaamaan. Olen pääasiassa katsonut televisiota. Meillä näkyy Welhon L-paketti, Welhon-digikanavapaketti, C More (entinen Canal+), Viasat Sport. Pitää tarkasti suunnitella päivän ohjelma, että mitään tärkeää ei pääse livahtamaan ohi. Boksille panen kamaa, siellä 1472 tuntia ohjelmaa. Se on 61 vuorokautta. Revi sitten tästä. Kirjoja yritän lukea, parhaimmillaan se on ihan mukavaa hommaa. Luin Stieg Larssonin Millenium trilogian eka osan. Ei se saanut meikäläistä hyppimään tasajalkaa, mutta yli 60 miljoonaa kärpästä ei voi olla väärässä. Graham Greeneäkin olen lukenut "Inhimillisen tekijän" ja "Kunniakonsulin". Tietty ulkopuolisuus leimaa kirjojen päähenkilöitä, mutta kovasti ne maistuvat paperilta. Sen korvaan soittamalla Spotifystä täysillä Progeradiota, jonka olen ite kustomoinut. Maailman tapahtumat eivät minua häiritse. Tarkastelen nykyisyyttä historiana. Tämän vuoksi tilaan edelleenkin Economistia, vaikka olen jo pitkään yrittänyt tästä ainoasta tilaamastani lehdestä päästä eroon. Itse asiassa en lue sitä vaan kuuntelen audioversion samalla kun katson fudista 60-tuumaiselta. Kovasti maailmassa heitättää, mutta ei hätää. Painetaan vaan seteleitä ja sitten jossain vaiheessa nollataan velat. Ei kai kukaan täystörppö kuvittele että maailman imaginaariset velkasummat voitaisiin joskus jollakin opilla maksaa? Ja sitten on aika kuljettaa koiraa, se on lähes aikuinen nyt. Kaksi vuotta ja risat. Se ei tykkää olla yksin kun joudun viipymään saleissa ja muualla. Mutta enää se ei ala hajottamaan paikkoja. Koirilla ei ole hääppöinen ajantaju. Sille on sama olenko poissa viisi minuuttia tai 10 tuntia. Unissaan vaan porisee ja haukkuu vihollisiaan. Niinhän minäkin tein kun olin vielä aineosaston leivissä.