Paavo Haavikko and the Violence of Words

Lauantaina sataa aina, kannan kirjat ja kartat takaisin Malmin kirjastoon. Ei ole ollut liikaa aikaa lukea viime aikoina, mutta jotakin sentään. Tavasin iltaisin hetkeä ennen kuin aineet tempaavat minut ylös avaruuteen Mauno Saaren "Haavikko nimisen miehen". Kohtalainen kotimaiseksi, pahimmillaan ämmien juorujuttuja Haavikon kelvottomasta pojasta, joka ei edes antanut akateemmikon loppusuoralla Saarelle omia avaimia mennä haaastattelemaan kämpässään monta vuotta perusteellisesti kuolemaa tehnyttä maestroa.

Haavikko väittää itse olleensa autisti. Sai raivareita jos asiat eivät edenneet hänen haluamassaan järjestyksessä, pisti monet kalusteet päreiksi raivokohtauksissaan. Iltaisin hän katsoi luomoutuneena numeroita teksti-tv:n pörssisivuilta. Kirjoittaminen ei sekään ollut hänelle helppo homma. Autistisena maanikkona hän kuvitteli loppuunsa asti siihen sisältyvän jotakin enemmän kuin kirjoitus sinänsä voi sisältää. Haavikko uskoi ratkaisevansa kirjoittamisillaan maailmankaikkeuden ja oman psykopatologiansa arvoituksen.

Paavo Haavikko ajautui lopulta etäälle maailmasta ja ihmisistä. Häntä pelättiin koska hän oli teräväkielinen mies, jolla uskottiin olevan vaikutusvaltaisia ystäviä. Frendejä ei koskaan ollut ja omituisuus hänessä ajoi Haavikon jonkinlaiseen pysyvään borderline -tilaaan. Niin totta kuin tässä jättitelkun ääressä istun 300:n annoksella, Helsingin Bulevardilla asui viime vuosiin saakka erikoinen ja yhä enemmän yksin jäänyt ihminen. Rankat rankataan aina lopulta välteltävien kastiin ja Haavikko oli kohtalostaan hyvin tietoinen.

Saaren kirjassa jankataan loputtomasti Haavikon ongelmallista suhdetta entiseen työnantajaansa Otavaan, joka myös hänen kirjojaan julkaisi. Haavikko sanoo suoraan pelastaneensa koko roskan konkalta. Juuri siksi häntä alettiin pelätä ja vihata, hän oli Otavan sekopääsakkiin liian fiksu.

Tuotteet, kulurakenne, johtaminen; näiden ollessa hallussa pitäisi jopa kustantamoiden pärjätä. Mutta kun nämä kirjallisuuden työmuurahaiset ovat lisäksi kyldyyri-ihmisiä ajautui koko touhu välillä lähinnä todelliseen ja kuviteltuun taisteluun vallasta ja arvovallasta. Jotenkin musta tuntuu saman meiningin olevan kustantamoissa edelleenkin meneillään sekopääsakin puhuessa itselleen liian viisaita.

Lopulta Haavikko otti loparit ja perusti Art Housen, joka meinasi viedä äijän konkkaan. Tämän jälkeen Haavikon jatkuva viinin litkeminen alkoi verottaa yhä enemmän hänen terveyttään ja työkykyään. Sekopääkustantajansa Otavan kanssa hän pääsi pitkillä lounailla elämänsä lopulla jonkinlaiseen sovintoon, vaikka aika sekoilua on talosta kantautuneiden uutisten valossa ollut sielläkin kulttuurin ja liiketalouden kohtaaminen ihan näihin päiviin saakka.

Vaikka en halua kuulla enää mitään kirjojen kustantamisesta, ainoastaan lukea kirjoja, ostan Huuto.netistä Haavikon vuonna 1976 salanimellä Anders Lieksman julkaiseman "Barr nimisen miehen". Kirjassa hän kuvaa salaisen agentin valepuvun kautta tukalaa olemistaan Otavassa 1970-luvulla. Vallan ja valtataistelun teemat ovat suhteellisen universaaleja, joten katson voivani yrittää lukea "Barr nimisen miehen".

Haavikko tutki kirjoissaan paljon Bysantin jatkuvaa valtataistelua. "Bysantin historia" on juuri ilmestynyt suomeksi. Olen kerännyt eräitä muitakin teemaan liittyviä kirjoja, joten kun touhu antaa perää lienee Bysntti seuraava teema jota rihmastoissani tutkailen huvikseni.

Talvella teemana olivat gulagit, vankileirien saaristot. Anne Appelbaumin "Gulag. A History of Soviet Prison Camp" oli niin karmeaa lukemista, että joskus minun piti pakottaa itseni jatkamaan massamurhan teollisen huipentuman historiaaa. Toki tavasin myös Solzenitsenin (? paska ku vaikea nimi?) "Vankileirien saariston" ja suomalaisen sekopään kokemukset siellä "Berijan tarhoissa". Sosiologina minua kiinnostaa kovasti kuinka elämä aina järjestyy lähes ehyeksi rakenteeksi silloinkin kun elämässä ja sen jatkamisessa ei ole mitään järkeä.

Kirjastosta menen treenaamaan Malmin uimahallin kuntosalille. Vedän kovat treeenit ja käyn uimassa päälle. Juodessani rankasti vitaminoitua mehua kahvilassa näen tv:stä tutun uutisankkurin ja nykyisen dekkaristin Matti Röngän tulevan pukuhuoneesta.

- Suomessa on saatana liikaa kirjailijoita, kaikki paikat täynnä, kerron mielipiteenäni yhdelle skitsofreenikolle joka käy joka päivä saunassa möykkäämässä ja jonka mielestä uimahallissa haisee aina paska.
- Täällä haisee paska, hän vastaa epäröimättä.
- Nostan jarrupala-annnoksen 400:aan...
- Nosta vaan, ei se mitään auta.
- Ei niin, mutta liikaa on Suomessa kirjailijoita ja erityisesti suomenkielisiä kirjailijoita.
- Paska haisee.
- Niinpä.
- Tiedäthän ryssien raiskanneen sodan loppuvaiheessa 300.000 suomalaista naista, skitso jatkaa jonnin joutavia jorinoitaan nakatessani repun selkään ja pannessani US Armyn kenttälakin päähäni häipyen kohti Cittarin lostokkaita tarjouksia.