Trouser Hill Forever

Vielä mä tosiaankin dallaan, jarrupaloista huolimatta dallaan tosi tanakasti. Pöxymäessä on ruton kaltainen juoppoja seiloreita niitänyt kulkutatuti tyhjentänyt muutamassa vuodessa vietkongien baarin. No nyt on taas uusi vietkongi pitämässä, mutta asiakkaita ei piisaa. Parhaat kuolivat ensimmäisinä, muutama paskahousu vielä sinnittelee turhaan junan tavoin kohti jyräävää viheliäistä kohtaloaan vastaan.

Mutta niin moni on poissa, aina Kala-Jussia möyden. Ja muutos on myös pistämässä yliopiston uuteen kuosiin. Onneksi poliisin kanssa kilpaa loppuunsa saakka ajanut vahtimestari Liukkonen ei ole näkemässä pannumyssykossun jälkeisiä tapahtumia. Uusi yliopistolaki on tullut voimaan. Se pakottaa yliopistot saneeraamaan itse itsensä.

Yksiköitä ja tutkijaporukkaa on liikaa, ei sitä auta kieltää. Moni kova tekijäkin on saanut kokea miltä tuntuu kun joutuu kymmenien vuosien tutkimisen jälkeen samalle viivalle innokkaiden nuorukaisten kanssa. Yksi kova filosofi valitti kohtaloaan eräissä kekkereissä sen suhteen, että eipä ole hääppöä kun huippuyksikön jälkeen joutuu anomaan apurahoja tulokkaiden seassa, eikä siinä enää välttämättä entiset meriitit paina mitään. Hän kertookin siirtyneensä douppiosaston mieheksi.

Hyvinvointivaltion historian kirjaaminen alkaa tympäistä koska kaikki menee just niin kuin ennustin ennen kuin hallintomiehen klikki hääti minut pelinpolitiikan avulla yliopistolta. Kaiken lisäksi sain sinne elinikäisen porttikiellon tanssittuani munasillani pikkujouluissa. Lisäksi he uhkaavat hankkia minulle lähestymiskiellon yliopistolle jos saan päähäni tulla takaisin tekemään performanssejani sinne. Olen yrittänyt malttaa mieleni.

Kerran kun kosto eli hyvitystä vaatien kirkaana mielessäni pujahdin valepuvussa ovesta sisään ja irrotin kaiikki lamput jotka löysin ennen kuin poliisi ajoi pillit ulvoen pihaan ja vei minut Pikkuroobertinkadulle.

Yritin selittää tekoseni olleen vastalause yliopistolaitoksen rappiolle. Paskahatut kuuntelivat aikansa ja tilasivat lääkärin paikalle. Tämä ei joutanut kanssani tiedepolitiikkaa puhumaan, vaan määräsi minut kuivumaan lepositeissä hullujenhuoneen pahnoille.

Kaikki kuuluvat samaan klikkiin, vaikka eivät tiedä sitä. Mafiaa ei voi voittaa, sillä me olemme mafia.

Kun minut päästettiin puolen vuoden päästä pakkohoidosta vitutti koko pelinpolitiikka niin sunnattomasti, että otin pika- ja muitavippejä ja lensin Kaakkois-Aasiaan rauhoittumaan. Vedin aluksi viikon pössyä Phnom Penhissä. Katselin Tual Slengin kidutusvankilan ja Kuoleman kentät, eikä mikään edelleenkän tuntunut missään. Aamulla menin aina joen rantaan Happy Herb Pizzaan hakemaan täydennystä, loppupäivä olin space cake avaruuden uloimmalla kehällä. Parasta Kambodzassa olivat apteekkiosaston tuotteiden lisäksi tuliset khmerkeitot.

Kun maa alkoi polttaa Phnom Penhissä jalkojeni alla siirryin meren rantaan Sihanoukvilleen. En oikein norklauksesta huolimatta viihtynyt, joten jatkoin Kampotiin ja Kepiin. Kambodza on kuitenkin niin kehitysmaa, että laman runnoessa maailmaa olin lähes ainoa turisti. Olin aikeissa jatkaa Laosiin, mutta kuulin toisten reissaajien kertovan sen olevan jopa Kamdodzan verrattuna ankea kommarimesta.

Niinpä palasin Saigoniin, jossa juoppohulluilin kesäkuussa 1993. Paikka oli modernisoitunut ja siellä ajoi 3 miljoonaa mopoa. Istuin hyvin ilmastoidussa baarissa miettien kurjaa kohtaloani. Tutkin Chinatownin, kävin sotamuseossa ja joissakin huippuravintoloissa syömässä.

En tiennyt mitä minulla oli siellä tekemistä, joten lensin muutaman päivän jälkeen rantapaikkojen ykköseen Nah Trangiin. Siellä oli suht ok, vaikka kaiuttimet soivatkin illat pitkät kommariden ilosanomaa. Ei auttanut kuin ajaa vip-bussilla ylös vuorille Dalatiin. Siellä maisemat olivat kuin Eurooopassa, paikkaa sanotaankin Vietnamin Ranskan Alpeiksi.

Ajelimme Easy Rider oppaiden kanssa ympäri vuoria. Tyypit pistivät viimeksi vuonna 2005 kapinan pystyyn kommarihallintoa vastaan. Osa istuu edelleenkin linnassa, vapaaksi päässeet toimivat moottoripyöräoppaina. Kommareiden vaatimuksesta joukoin täytyi muuttaa nimesä Freedon Riderseista Easy Ridereiksi.

En tiennyt minne olin menossa ja miksi. Lensin seuraavaksi Bangkokiin, jossa tykästyin ajelmaan jokibusseilla edes takaisin. Kerran munkit yrittivät varastaa rahani perstaskusta, mutta nappi kesti. Valemunkkien pinna ei sen sijaan kestänyt heille varaamaani käsittelyä, vaan he ryntäsivät kauhuissaan ulos seuraavalla laiturilla.

Ja matka jatkui Kultaiseen kolmioon Burman rajalle, jossa ammutaan ensin ja kysytään vasta sitten. Pitkästyin Mae Saissa ja Chiang Raissa, joten ajoin taksilla Chiang Maihin. Siellä minut tunnetaan enemmän kuin hyvin. Päätin ottaa isisti, mutta silloin alkoi vauhti kiihtyä.

Löysin itseni Hong Kongista, jossa asuin pilvenpiirtähotellin yläkerroksessa keskellä pilvenpiirtäjäviidakkoa. Kiinan salainen poliisi sai vihiä liikumisistani ja alkoi varjostaa minua. Olin jo kuitenkin tuolloin niin kovassa vedossa, että kiersin Kowloonon ihmisvilinässä varjostajien taakse ja he tiesivät olevansa tuhon omia, vaikka tyydyin vain kuvaamaan heidät CIA:n arkistoihin, olinhan myös varma siitä että olen heidän hommissaan taistelemassa vapaan maailman puolesta kommareita vastaan.

Ajoin pikaveneellä Macaoon ja menin täydentämään matkakassaani vasta avattuun Venetian Casino Resortiin. Muutama vuosi aiemmin olin käynyt vastaavassa myös Las Vegasissa, mutta tämä oli joka suhteessa suurempi. Pelasin Mustaa Jaskaa varman päälle ja voitin 300 euroa. Sen jälkeen ihmettelin muita kasinoita, joiden yhteenlaskettu liikevaihto on jo ylittänyt roimasti Las Vegasin. Näin ollen pelimaailma satsaa Macaoon.

Hong Kongissa viihdyin salaisen poliisin tempuista huolimatta erittäin hyvin. Se on kuin New York ilman kaduilla hortoilevia asunnottomia narkkareita. Honkkareissa on kuri ja järjestys, eikä siellä kukaan tule vittuilemaan. Salaisen poliisin eksytin jäljiltäni salaisilla tempuilla, joista minulla on CIA:n vaatimuksesta vaitiolovelvollisuus. Jos rikon sen, Seutulaan laskeutuu yön pimeydesä Hercules kuljetuskone noutaman Supon toimittaman lastin lennättäen sen Bagdadiin perusteellista jatkokäsittelyä varten.

Honkkareiden jälkeen olisin tarvoinnut jarrrupaloja. Mutta kun niitä ei ollut lensin Malesiaan Penangin saarelle, sitten Kuala Lumpuriin Traders hotelliin ihmettelemään ikkunasta edessäni avautuvaa maisemaa Petronas Towerseille. En tykännyt Malesian puolifasistisesta muslimimeiningistä, vaan törmättyäni Kuala Lumpurin Chinatownissa Pomoon päätimme häipyä hippulat vinkuen.

Lensimme Balille pariksi viikoksi. Siellä aloin toipua vauhdistani ilman jarrupaloja. Asuimme eri puolilla saarta ja ihmettelimme lähes täydellisenä säilynyttä hindulaista temppelikulttuuria. Kuinka ihmeessä se oli pystynyt kulkemaan Intiasa tuhansien kilometrienn päähän jääden täydellisenä eloon vain Balin saarella?

Ja niin vitutus tiedemaailman väärinkäytösten uhrina laski ja saatoin palata stadiin Pöxymäen ikuiille kukkukoille jatkamaan urheiluhommiani. Fillari kulki Keskuspuistossa ja kuntosali sai pistää parastaan pärjätäkseen. Talvella oli pitkästä aikaa paljon lunta ja mä diggasin lunta kovasti vaikkei mulla mitään varsinaista lumentajua olekaan.

Nyt on nyt. Talven treenaamisen jälkeen paino on pudonnut 85:stä 77:ään kiloon. We can be heroes just for one day standing by the wall! Nyt osaan jo väistää Suomen poliisin ja tiedemaailman yhteisklikin lähettämän kumman säteilyn popsimalla jarrupaloja.

Ne autatvat minua nukkumaan ja päivisin kun istun bunkkerissa kallispalkkaisena konsulttina en polta päreitäni, vaikka tiedän ettei vastapuoli tunne ristiriidan käsitettä, lineaaris-rationaalista maailmankuvaa, vaikka vastapuolen todellisuus syntyy yhä uudestaan vaihtelevien kertomusten tahtiin kerta kerran jälkeen, loputtomiin.

Jarrupalat auttavat minua jatkamaan tärkeää yhteiskunnallista työtäni hyvinvointivaltion historian, siihen liittyvien massiivisten väärinkäytösten kirjaamiseksi todisteeksi kulttuureille jotka mahdollisesti laskeutuvat joskus miljardin vuoden päästä ihmettelemään mitkä helvetin sekobileet täällä ovat joskus kauan, kauan sitten olleet meineillään. Työtä piisaa, en valita, hoidan homman ja kuolen sitten kun aikani tulee täyteen.

Paavo Haavikko and the Violence of Words

Lauantaina sataa aina, kannan kirjat ja kartat takaisin Malmin kirjastoon. Ei ole ollut liikaa aikaa lukea viime aikoina, mutta jotakin sentään. Tavasin iltaisin hetkeä ennen kuin aineet tempaavat minut ylös avaruuteen Mauno Saaren "Haavikko nimisen miehen". Kohtalainen kotimaiseksi, pahimmillaan ämmien juorujuttuja Haavikon kelvottomasta pojasta, joka ei edes antanut akateemmikon loppusuoralla Saarelle omia avaimia mennä haaastattelemaan kämpässään monta vuotta perusteellisesti kuolemaa tehnyttä maestroa.

Haavikko väittää itse olleensa autisti. Sai raivareita jos asiat eivät edenneet hänen haluamassaan järjestyksessä, pisti monet kalusteet päreiksi raivokohtauksissaan. Iltaisin hän katsoi luomoutuneena numeroita teksti-tv:n pörssisivuilta. Kirjoittaminen ei sekään ollut hänelle helppo homma. Autistisena maanikkona hän kuvitteli loppuunsa asti siihen sisältyvän jotakin enemmän kuin kirjoitus sinänsä voi sisältää. Haavikko uskoi ratkaisevansa kirjoittamisillaan maailmankaikkeuden ja oman psykopatologiansa arvoituksen.

Paavo Haavikko ajautui lopulta etäälle maailmasta ja ihmisistä. Häntä pelättiin koska hän oli teräväkielinen mies, jolla uskottiin olevan vaikutusvaltaisia ystäviä. Frendejä ei koskaan ollut ja omituisuus hänessä ajoi Haavikon jonkinlaiseen pysyvään borderline -tilaaan. Niin totta kuin tässä jättitelkun ääressä istun 300:n annoksella, Helsingin Bulevardilla asui viime vuosiin saakka erikoinen ja yhä enemmän yksin jäänyt ihminen. Rankat rankataan aina lopulta välteltävien kastiin ja Haavikko oli kohtalostaan hyvin tietoinen.

Saaren kirjassa jankataan loputtomasti Haavikon ongelmallista suhdetta entiseen työnantajaansa Otavaan, joka myös hänen kirjojaan julkaisi. Haavikko sanoo suoraan pelastaneensa koko roskan konkalta. Juuri siksi häntä alettiin pelätä ja vihata, hän oli Otavan sekopääsakkiin liian fiksu.

Tuotteet, kulurakenne, johtaminen; näiden ollessa hallussa pitäisi jopa kustantamoiden pärjätä. Mutta kun nämä kirjallisuuden työmuurahaiset ovat lisäksi kyldyyri-ihmisiä ajautui koko touhu välillä lähinnä todelliseen ja kuviteltuun taisteluun vallasta ja arvovallasta. Jotenkin musta tuntuu saman meiningin olevan kustantamoissa edelleenkin meneillään sekopääsakin puhuessa itselleen liian viisaita.

Lopulta Haavikko otti loparit ja perusti Art Housen, joka meinasi viedä äijän konkkaan. Tämän jälkeen Haavikon jatkuva viinin litkeminen alkoi verottaa yhä enemmän hänen terveyttään ja työkykyään. Sekopääkustantajansa Otavan kanssa hän pääsi pitkillä lounailla elämänsä lopulla jonkinlaiseen sovintoon, vaikka aika sekoilua on talosta kantautuneiden uutisten valossa ollut sielläkin kulttuurin ja liiketalouden kohtaaminen ihan näihin päiviin saakka.

Vaikka en halua kuulla enää mitään kirjojen kustantamisesta, ainoastaan lukea kirjoja, ostan Huuto.netistä Haavikon vuonna 1976 salanimellä Anders Lieksman julkaiseman "Barr nimisen miehen". Kirjassa hän kuvaa salaisen agentin valepuvun kautta tukalaa olemistaan Otavassa 1970-luvulla. Vallan ja valtataistelun teemat ovat suhteellisen universaaleja, joten katson voivani yrittää lukea "Barr nimisen miehen".

Haavikko tutki kirjoissaan paljon Bysantin jatkuvaa valtataistelua. "Bysantin historia" on juuri ilmestynyt suomeksi. Olen kerännyt eräitä muitakin teemaan liittyviä kirjoja, joten kun touhu antaa perää lienee Bysntti seuraava teema jota rihmastoissani tutkailen huvikseni.

Talvella teemana olivat gulagit, vankileirien saaristot. Anne Appelbaumin "Gulag. A History of Soviet Prison Camp" oli niin karmeaa lukemista, että joskus minun piti pakottaa itseni jatkamaan massamurhan teollisen huipentuman historiaaa. Toki tavasin myös Solzenitsenin (? paska ku vaikea nimi?) "Vankileirien saariston" ja suomalaisen sekopään kokemukset siellä "Berijan tarhoissa". Sosiologina minua kiinnostaa kovasti kuinka elämä aina järjestyy lähes ehyeksi rakenteeksi silloinkin kun elämässä ja sen jatkamisessa ei ole mitään järkeä.

Kirjastosta menen treenaamaan Malmin uimahallin kuntosalille. Vedän kovat treeenit ja käyn uimassa päälle. Juodessani rankasti vitaminoitua mehua kahvilassa näen tv:stä tutun uutisankkurin ja nykyisen dekkaristin Matti Röngän tulevan pukuhuoneesta.

- Suomessa on saatana liikaa kirjailijoita, kaikki paikat täynnä, kerron mielipiteenäni yhdelle skitsofreenikolle joka käy joka päivä saunassa möykkäämässä ja jonka mielestä uimahallissa haisee aina paska.
- Täällä haisee paska, hän vastaa epäröimättä.
- Nostan jarrupala-annnoksen 400:aan...
- Nosta vaan, ei se mitään auta.
- Ei niin, mutta liikaa on Suomessa kirjailijoita ja erityisesti suomenkielisiä kirjailijoita.
- Paska haisee.
- Niinpä.
- Tiedäthän ryssien raiskanneen sodan loppuvaiheessa 300.000 suomalaista naista, skitso jatkaa jonnin joutavia jorinoitaan nakatessani repun selkään ja pannessani US Armyn kenttälakin päähäni häipyen kohti Cittarin lostokkaita tarjouksia.

Andy McCoy - After the show

Kaikki liikkuu ja liittyy toisiinsa oudolla tavalla. Istut siellä bunkkerissa tuijottamassa t-paitaa: "I´m so worth of it" ja sitten saat päähäsi kävellä tien toiselle puolelle Kaapelitehtaalle. Siellä lukee portinpielessä; Viisi hehtaaria kulttuuria. Muistat raitsikassa lednäytöltä näkemäsi uutisen Andy McCoyn ja jonkun viime vuonna kuolleen dutchrokkarin taidenäyttelystä.

Ja niin kuljet neljän maissa keskelle kulttuurislummia ja aikasi etsittyäsi olet banjohattujen keskellä katsomassa Andyn McCoyn taidenäyttelyä. Andy on hyvä suttari, ei mitään tusinatavaraa. Rokkarit ovat usein myös hyviä suttareita, kuten esmex David Bowie ja Rollareiden Ron Wood, molemmat alunperin brittiläisen taidekoulun kasvatteja.

Andy värimaailma on samaa kuin monella muulla tämän ajan taidemaalarilla, räikeitä barbinukketauluja. Eikä hän häviä yhtään niille tauluille joita kävin talvella muun tekemisen puutteessa muutaman kerran katsomassa Kiasman Ars Fennicassa. Ehkä hän kuitenkin rokin ohella eli myös kuvataiteen suhteen liian myöhään. Tilaa kasvaa todella suureksi ei enää ole miljardien siimahäntien tunkiessa sceneä kohden sinne kuitenkaan koskaan pääsemättä.

Kuolleesta dutchrokkarista en muista nimeä ja kovin kasvottomia ovat hänen taulunsakin, joita jostakin syystä on raahattu myyntiin Helsingin laidalle. Andyn töistä oli myyty muutama, mutta dutchrokkarin työt olivat nähdäkseni myyymättä.

Näyttelyn perällä oli vielä valokuvasessio. Mieleeni jäi Andy ja Monroe vuonna 1995 New York Cityssä. Erityisesti se kuinka sairaalta narkilta Monroe näyttikään. Hänellä meni tuolloin niin huonosti, että hän ei ollut edes värjännyt suomalaisille ominaista maantienväristä tukkaansakaan.

Chelsea Hotel vuonna 1969, Jimbo Morrison, Sid&Nancy; samaa kuvakieltä Hanoi Rockskin edusti. Se oli minulle aina enemmän ilmiö kuin musajuttu. Kun yx Lepakossa nuoruutensa svengannut tyyppi kysyy onko Nokia 96:een lataamallani Spotify listalla Hanoita, joudun sanomaan ettei se täytä laatuvaatimuksia. Rollareiden Wild Horses täyttää sanon, ja Osmondsien Crazy Horses. Hän ei taaskaan ymmärrä minua, enkä mä ala ämmille selittään mitä kännystäni kuuntelen. Olivat sitten naisia tai miehiä nämä ämmät.

Jotenkin keskellä kaikkea kummaa touhua johon olen viime ajat ollut sotkeutunut olen löytänyt Spotifyn avulla jo kadottamakseni luulemani musamaailman uudestaan. Vanhat hyvät soivat digitaalisina tiedostoina loistavasti kännystäni, olohuoneen kotiteatterista, työhuoneen tietsikalta. Kun ajat ovat rankat kannattaa löytää suojaa menneen musasta, eikä sen tuomien hyvien fiilisten ja muistojen jälkeen mikään the Level tunnut liian vaikealta yrittää käsittää, vaikka yritykseksi se uhkaa jäädä.

Onhan noissa konserteissakin tullut käytyä: Ian Hunter, Tindersticks, Depeche Mode, Air, Massive Attack, Flaming Lips, Morrissey. Viime kesänä pamautimme pomon kanssa vielä suihkarilla Stockikseen, Andyn lapsuuden maisemiin ja kävimme tsekkaan Thåströmin konsertin Långholmsparkenissa. Se oli niin hyvä 5 päivää Tukholmassa, että ei mulla enää minne muualla edes tee mieli. Kai se on tänäkin kesänä sinne lähdettävä, olipa Pimmellä Stockiksessa keikka tai ei. Olin joskus onnellinen Tukholmassa ja kun palaan sinne tunnen palanneeni kotiin. Ja koti on asia josta kannattaa pitää kiinni, vaikka en ole koskaan tajunnut mitä se tarkoittaa...

Hanoi Rocksit näin tasan kerran keikalla. Se oli kesällä 2005. Dogailin Munkkiniemessä Pete "Räkä" Malmin kanssa ja jossakin vaiheessa saimme päähämme lähteä Tavastialle katsomaan Hanoin keikkaa. Silloin bändi oli huonossa kuosissa, vaikka ei mekään Räkä Malmin kanssa mitenkään loistettu tähtinä taivaalla. Taisivat katsoa meitä se Tavastian väli säälien. No keikalla kävimme ja ei mennyt enää kuin muutama vuosi ja Räkä Malmi delppas sisuskaluprobleemeihin. Harmi ettei hän ehtinyt nähdä Andyn näyttelyä, olihan Räkäkin pohjimmiltaan herkkä ja taiteellinen kaveri jonka maailman julma kellokoneisto jauhoi kappaleiksi. Tätä ei vain moni hänen terävän kielensä ja nopeiden nyrkkiensa jatkuvan uhan alla elänyt ehtinyt havaita.

Mutta vielä mä dallaan. Eikä mulla ole edes näiden leveleiden kanssa tapellessani mitään hätää. Asiat voisivat olla paljon huonomminkin, voisin olla 48 vuotias vanhus nimeltä Stefan Lindfors kehumassa tyhjiä itsestään ja kähisemässä kuin vanha ukko kuvittelemaansa maailmanmenestystä...

Searching for the Meaning of "the Level"

Ensinnäkin haluan tunnustaa, että minuakin vaivaa aikamme adhd ja autismi. Näitähän potevat, ainakin vaimojen ja miesten mielestä, lähes kaikki aikamme säteilysairaat. En pysty kirjoittamaan tietsikalla mitään, sillä sormet eivät pysy ylikierroksilla käyvien aivojeni tahdissa. Tulee lyöntivirheitä, joita korjaillessa loppuelämä menisi hukkaan kuin Pöxymäen legendaarisen baarin aikoja sitten kuolleiden merimiesten elämän viimeiset paskavuodet.

Olen kertonut asiasta lääkärilleni. Hän kehotti minua nostamaan annoksen sadasta 150:een, mutta kun edelleenkin kirjoitin ja puhuin taukoamatta kuin automaatti, vittuilin erityisesti maanikolle ominaisella terävyydellä kasveille ja eläimille, ei lääkärin mielestä auttanut kuin nostaa annos edelleen 200:aan. En tiedä riittääkö sekään, riittääkö mikään. Mutta jotakinhan on tapana muodon vuoksi tällaisessa sekoboltsien tapauksissa yrittää.

Ja se sosiaalitantta jonka mielestä olen taas ryypännyt aivoni riekaleiksi on yhtä väärässä kuin kaikessa muussakin mikä on hänen ja häntä lopussa odottavan rasvatun köyden välissä. Huomautan, köyttä saa hyvin varustetuista rautakaupoista, aukioloajat löytyvät netistä ja tässä tapauksessa ei kannata pitkittää kärsimystään jäämällä kyttääämään jymytarjousta. Köyttä menee ainakin meidän maanikoiden mielestä kaupaksi niin hyvin, että kauppias ei kuitenkaan pane kuin korkeintaan jo kerran pari tuulessa mätisäkkiä heilutelleet veriset köydenpätkät poistokoriin. Ennen kuin ryntäätte rautakauppaan etsimään löytökoria haluan kuitenkin varoittaa: ne on jouduttu panemaan talteen takahuoneeseen juuri teidän kaltaistenne tapausten vuoksi.

Sama se jos eivät sormet tottele ajatuksia näppäimistölle siirrettäessä mutta kun ne vielä hikoavatkin, kämmenet nimittäin. Sisälläni asuu joku tyyppi joka tuntuu olevan täysin raivostunut ja vaatii päästä ilmoille pistämään paskanpuhujat ja muut epäilyttvät tyypit ruotuun. Onkohan sittenkin syytä ottaa jälleen yhteys lääkäriin annoksen nostamiseksi 250:een? Mutta jos sekään ei riitä, jos mikään ei riitä...

Autismi on myös aikamme suuria salaisia sairauksia. No siitä ovat dorkat yliopistotyypit kirjoittaneet jo vaikka mitä. (Huomatkaa tämä: tyyppi voi olla ihan OK, useimmiten ei edes sitä, mutta yliopisto joutaa käsitteenä romukoppaan. Sillä ei tee enää yhtään mitään, se vain haittaa viimeisiäkin pyrkimyksiä estää älyn viimeistenkin rippeiden katoaminen.)

Mulla autismi ilmenee esimerkiksi siten, että kun sata sivua paksu Economist kolahtaa maanantaina luukusta on mun pakko lukea se kannesta kanteen. Pakko, sanoo joku minussa, kunpa tietäisin kuka meistä? Jos tietäisin voisin tehdä asialle jotain. Lymyilköön toistaiseksi piilossaan, sillä löytökori oli tänäänkin kannettu piiloon meikäläisen kurvatessa fillarilla Ogelin K-raudan pihaan.

Adhd ja autismi minussa yhdistyvä erityisesti kun saan päähäni kerran pari päivässä ryhtyä treenaamaan. Se on tuommoiset 2-4 tuntia täyttä rääkkiä jossa armoa ei anneta eikä pyydetä. Kun maanikon kunto on kova se tekee asioista entistäkin visaisempia. Kehotan pysymään loitolla jos arvostatte köydenostoajatusten piinan ohessa edes hitusen sitä mitä joskus olitte tai yrititte olla. No maaninen adhdautisti jaksaa näpytellä virhelyöntejä yömyöhään uskomatta olevansa kirjoitustaidoton ja lukee saman Economistin kannesta kanteen kahdesti vaimon ivallisista kommenteista piittaamatta.

Ja autistinen adhd maanikko on myös siinä mielessä nykyajan velton älyllisen elämän kannalta toivoton tapaus, että hän muistaa kaiken lukemansa. Kysykää mitä vain. Hän muistaa, ei unohda, ja toki hän hautoo kostoa epäilyttäviksi arvioimilleen tyypeille. Täydellistä kidutussessiota joka panisi markiisi de Sadenkin epäröimään onko näissä sadistihommissa sittenkään mitään järkeä?

Mutta sitten tämän ison syrjähypyn jälkeen varsinaiseen asiaan. Kukaan ei tiedä täsmällisesti mitä Level tarkoittaa, onko se esine, asia vai ihminen. Levelin merkitystä on yritetty päivätolkulla selvittää, mutta sen merkitys vaihtelee. Edes maailman tyhmin filosofi Pekka Himanenkaan ei uskaltaisi yrittää määritellä mitä Level täsmällisesti tarkoitettuna on. Tai no hänen tapauksessa pitää olla realisti; ehkä se surkimus kummiskin yrittäisi nyt kun hänen valeprofessorin hommansa Oxfordissa ovat tulleet aikamme suurimman autistin MattiEsko Hytösen toimesta paljastetuiksi täytyisi hänen kehittää uusi Level jolla lypsää veronmaksajien rahoja.

Level on slangia suuren maan lukemattomien murteiden joukossa. Vaikka kukaan ei osaa tarkasti sanoa - paitsi tietenkin Himasen täysdorka - mitä Level tarkoittaa, silti sitä joudutaan, on pakko selvittää. Se vilahtelee salakuunnelluiden puheluiden seassa kuin joku outu maaginen talismaani. Jopa Levelin oma väki suhtautuu siihen pelonsekaisen kunnioittaen.

He eivät ole risukylissään koskaan oppineet länsimaiseen rationaalis-loogisen ajatteluun. He eivät käsitä meidän dorkien luulevan asioiden taustalta löytyvän jonkin todellisen todellisuuden. He kertovat Levelin tarkoitusta kysyttäessä todellisuuden kerta toisensa jälkeen uudestaan välittämättä hetkeä aikaisemmin antamastaan todellisesta kertomuksesta Levelistä ja sen vaiheista jossakin Skandinavian teleoperaattorien verkkosysteemeissä.

Lisäksi he uskovat sata lasissa kulloisenkiin selitykseen siitä mitä he väittävät Levelin olevan, esine, asia, ihminen. Joskus minusta tuntuu, että Levelin merkityksen jahtaaminen heidän kanssaan on turhista turhinta touhua. Todellisuutemme eivät kohtaa, emme ymmärrä heitä, he pitävät meitä hulluina. He ovat lukutaidottomia (jotenkin osaavat kuitenkin sujuvasti käyttää tietokoneita), me puolestamme Pekka Himasen tai kuka sen yliopiston nykyään omistakaan rationaalisen opin uhreja.

Joskus minusta tuntuu, että voisimme löydä kintaat tiskiin ja lähteä yhdessä kaljalle keksimään lisää selityksiä Leveleille. Kirjaisimme ne muistiin kuin edesmennyt Bruce Chatwin Australian takamaiden juoppojen aboriginaalien näkymättömät polut.

Voisimme hurauttaa tilataksilla Pöxymäen ikuisten kukkuloiden legendaariseen baariin ja jos Pekka Himanen olisi vuorossa baarimikkona, saisi hän hyvien tippien lisäksi kuulla sellaista stuffia, että ostaisi välittömästi menolipun Afrikan pimeyden sydämeen, eikä se lurjus tulisi takuulla takaisin ennen kuin olisi Esa Saarisen ja muiden huijarikamujensa kanssa tanssinut Jungin tavoin leirinuotion ympärillä niin pitkään, että uudessa kirjassaan "The Level" ( co-author Tatu Vanhanen) hän selittäisi jälleen että hyvinvointiyhteiskunta pelastuu ainoastaan ottamalla kokonaisvaltaisesti ja kaikenkattavasti Levelin käyttöön kaikkialla aina vanhainkoteja myöten.

Veljet, joskus minusta tuntuu että minulla on varovaisesti sanottua mielenkiintoinen elämä! Ehkä minullakin on jokin Level käytössäni? Mutta tästä kaikesta ei sitten hiiskuta sanaakaan kun Ratakadun pojat taas kerran turhaan kurvaavat limusiinillaan Jamppa Tuomisen isoimmat hitit steroissa täysillä soiden ja pillien ulvoessa katolla pihaan ja hakevat kolmanteen Leveliin. Eiks jeh?

50.000 Maniacs Lost in the Streets of Helsinki

Hyvinvointi luo pahoinvointia!
Mähkösen toiseksi fiksuin Poju | 23.5.2010 11:04

Tämäpä oli hyvä ja naseva kolumni. Kaikenlainen tekomasennus sun muut hyvinvointivaltion mahdollistamat itsesäälit ja niitä hoitamaan/rahastamaan luotu terapiateollisuus uhkaa viedä mielenrauhan mieltä kunnon tunneköyhiltä suomaisäijiltä. Meitä kun ei kiinnosta kuvitellut egon ongelmat, emmekä ole koskaan uskoneet päättäjien tavoin kuin pikkulapset euron tulevan onnistumaan.

Muiden sekoillessa ja viedessä huomion, meitä tarvitaan vain silloin kun tulee puhaltaa sekobileet poikki ja antaa lohtua egonsa ongelmiin sortuneille ihmisille ja organisaatioille. Onneksi suomalainen äijä osaa vielä tappaa itsensä ongelmien kaatuessa niskaan ilman että vetää ruikutuksellaan koko lähipiirinsä samaan soppaan syömään lohturuokaa ja lohtusekoilemaan. Tässä olisi nykyajan maailman EU:den ja pehmeiden arvojen yhä kalliimmiksi yhteiskunnalle ja mielenrauhalle käyville femisteille opittavaa. Mutta eivät he opi. Mutta Siperia opettaa, Haavikon sanoin:

- Investio itseesi. Ala laihtua kiloissa ja kuluissa.

Passaa ihmisten ohella hyvinvointivaltioonkin, vaikka ei tätäkään oikeaoppiset uskalla sanoa ääneen. Samoin pätee vanha toteamus, että suurin osa ruikuttajista ei kaipaa kuin potkun persiisiin.