End Game

Pojat ovat menettämässä pelin. Pastori on häipynyt velkojiaan jo ajat sitten pöxymäen kukkuloilta. Kala-Jussi ei ole päässyt kalalle koko kesänä, on istunut baarissa ja turvonnut. Painonnostaja on juonut keväästä saakka Minttuviinaa. Muut menevät miten menevät. Hyvästi Pöxymäen baari, palaillaan kun palaillaan.

Return to fantasy: Helsingin Sanomat Revisited

Aamulla luin eka kertaa puoleen vuoteen hesarin, koska Pomoni on tilannut sen keksiäkseen minulle hyödyllistä ajanvietettä. No, eilisen uutisilla voi tunnetusti pakata silakoita. Suurin kummastukseni oli lehtiä plaratessa, että jotenkin tiesin jo muiden välineiden perusteella kaiken olennaisen mitä lehti tänään uutisoi. Pääkirjoituksessa haukuttiin demareiden onnetonta oppositiopolitiikkaa, minkä olen itsekin voinut jo todeta.

Oliko lehden lukemisesta jotakin hyötyä? Antoiko se eväitä uuden päivän kohtaamiseen? Suoraan sanoen ei mitään, ei niin yhtään mitään. Mieluummin lukisin Financial Timesia, todettakoon terkunomaisesti Pomolle. Koska uutiset olivat entisiä huomasin katselevani mainoksia erityisen kiinnostuneena. Pakastimen saisi halvalla.

Nyt-liite on nuorisonjuttu, enkä ole koskaan saanut mitään selkoa sen meiningeistä. Ainakaan minä en tarvitse vapaa-aikani ohjelmointiin mitään Menokalenteria. Mä en nimittäin mene minnekään, ellei ole pakko. Taiteiden yö näyttää olevan, mutta mulle se on samaa sodomaa ja gomorraa joka yö...

Sateinen päivä, syksy tulee, tai sitten ei. Lähtöön reilut pari viikkoa. Eipä jaksa asia kummemin vielä innostaa, mitäpä sillä on väliä missä päin planeettaa seuraavat kuukaudet viettää. Tilanne on herkullinen, ei ole syytä lähteä, eikä jäädä. Asiat voisivat olla hullumminkin, voisin olla Pekka Himanen...

Tuli tässä mieleeni, että olen dokannut kesän aikan vain kerran Suomessa. Kreikassa tuli otettua retsiina, ouzoa ja brandy metaxaa. Pitäsikö pistäytyä tänään Pöksymäen baarissa, jonka vietkongilainen omistaja on päättänyt panna kapakan myyntiin ja muuttaa Los Angelesiin. Siellä asuu kuulemma 15.000 vietkongia. Täällä hänellä ei ole yhtään ystävää. Vaimonhakureissu entiseen kotomaahankin veti vesiperän:

- I was not satisfied, hän kommentoi vaimoehdokasta.

Welcome to the Adventure by Jörn Donner

Donner iski yllättäen toisenkin kerran. Eilen tuli telkusta hänen rainansa "Täällä alkaa seikkailu" vuodelta 1965. Se sai kaksi Jussi palkintoa ja valtionpalkinnon. Elokuvassa Harriet Anderssonin esittämä svenski tulee kesäiseen Helsinkiin tapaamaan Länsi-Berliinissä tapaamaansa rakastajaansa. Juoni on niin surkea, että katson pläjäystä epäuskoisena. Käsis on täynnä kliseitä, näyttely pökkelöä ja Suomi kuvaa kirkastetaan niin, että varmaankin Pekka Himasta ja muuta taideteollisen sakkiakin hirvittäisi Aalto vaasien ja designin ilotulituksessa...

Aikakausi oli todellakin eri. Ilmeisesti Donnerin leffaa pidettiin jonkinlaisena suomalaisena tyylitelmänä ranskalaisen uuden aallon leffoista. Näin ollen tekotaiteellisuus palkittiin runsain mitoin, jotta raatien jäsenten oma mahdollinen sivistymättömyys ei paljastuisi. Reilut 40 vuotta myöhemmin "Täällä alkaa rakkaus" naurattaa juuri sen vuoksi, että se on elokuvan portinvartijoiden mielestä edustanut maamme huippua vuonna 1965.

Illalla luen loppuun Jörn Donnerin "Ihmisen äänen". Yhteiskunnallinen pohdinta on armottomasti vanhentunut, eikä tulevaisuuden hahmottaminen osunut oikeaan. Neuvostoliiton hajoamisen ennustamista kymmenisen vuotta kirjoittamisen jälkeen ei voida edes vaatia. Mutta väite, että jos Eurooppa häviää, vallan ottavat arabit tuntuu perin kummalliselta. Historia osoitti, että valtaa siirtyy toki itään, mutta paljon pitemmälle, Kiinaan ja Intiaan.

Olen yllättänyt Donnerin Suomi- ja Helsinki-rakkaudesta. New Yorkin meiningeissä hän kaipaa iltoja Kosmoksessa ja Kolmessa Kruunussa. Tosin peruslevottomana tyyppinä ei viihdy pitkään missään, ei edes Krunikassa, vaan matkustaa maanisesti ja hommaa kaikkea mahdollista. Siinä sivussa pistää omaisuutensa lihoiksi epämääräisessä 70-luvun Suomelle ominaisessa motellibisneksessä ja on puolituhmissa kuvissa neekerihutsun kanssa Afrikan palmurannoilla. Minun on vaikea istua hiljaa paikoillani, Donner tunnustaa. Hänellä ei ole yhtään ystävää, eikä hän tunne maailman arvostavan tekemisiään.

Nyt hän on jo 74 vuotta vanha. Istuin viime syksynä samassa pöydässä hänen kanssaan Taidehallin klubilla ennen jotakin Kiilan seminaaria. Ärtyneeltä vanhalta ukolta vaikutti, lienee hänen tyylinsä, jolla ei saa eikä edes halua saada ystäviä.

Elk Cloner

Viime aikoina olen jälleen kyennyt keskittymään lukemaan kirjoja. Olen ostanut niitä koko ajan Suomen parhaasta kirjakaupasta huuto.netistä. Sieltä olen parin viime vuoden aikana hankkinut lähes kaikki nuoruuteni suosikit. Vonnegut ja Hemingway eivät monen muun aikansa sankarin tavoin enää kiinnosta. Usein kirjojen hinta jää huomattavasti postimaksua halvemmaksi.

Toinen hovihankkijani on kotkalainen Aarrearkku osto- ja myyntiliike. Se on iso roisi halli liiketalon kellarissa. Sinne päätyy kuolinpesistä läjittäin kirjoja. Ne pannaan sikin sokin myyntiin hintaan 0.20 euroa kipale. Aina Kotkasta palatessani minulla on kassit täynnä 60- ja 70-luvun huippuja, joiden aika on mennyt ohi, joita kukaan ei enää tarvitse henkensä ravinnoksi. Olen mm. kerännyt kaikki Alistair McLeanin parhaat jännärit, samoin Frederick Forsythen alkuajan tuotannon sekä paljon, paljon muuta. Kirjojen varastoimisessa alkaa tulla logistiset ongelmat vastaan, varsinkin kun olen huutanut huuto.netistä muutaman kirjan pariin kertaan kun en ole jaksanut tsekata esimerkiksi jonkin Kunderan alkuajan tuotannon kirjan jo olevan jossakin hyllyssä.

Vanhojen kirjojen problematiikka kuvaa yleisemminkin kulttuurin muutosta. Kirja on esine, ovat kirjallisuussosiologit jo pitkään väittäneet. Mutta kerran huippukirja on parinkymmenen vuoden päästä arvoton esine, melkeinpä ongelmajätettä, kuten hovihankkijani todistavat. Esimerkiksi kirjakerhon aikoinaan joka kotiin levittämää Marquezin "Sadan vuoden yksinäisyyttä" lojuu kymmenittäin Aarrearkussa, eikä mene mihinkään hintaan kaupaksi.

Itse koen hyötyväni tilanteesta, sillä olen kerännyt suhteellisen halvalla ja vaivattomasti monenlaisia kokoelmia. Suurin arteeni on kiistatta kaikki suomeksi julkaistut Lätsä sarjakuva-albumit. Niilläkään ei ole enää mitään kysyntää, vaikka kaverin jutut ovat meseviä ja ainakin Bangkok Postissa julkaistaan niitä edelleenkin.

En jaksanut lukea James Bondin luojan Ian Flemingin "Syntisiä kaupunkeja" kuin sen Aasian kattavan osuuden. Etsiskellessäni uutta uhria käsiini sattui Jörn Donnerin "Ihmisen ääni" vuodelta 1980. Kuka muistaa vielä tämän sarjan? Donnerin opus on kerta kaikkiaan mainio ajankuva Helsingistä ja maailmasta joka oli 27 vuotta sitten kokonaan toinen. Helsinki on paljon persoonallisempi ja sympaattisempi kaupunki näissä suomihurrien kuvauksissa, joista ehdoton ykkönen on tietenkin Henrik Tikkasen viisiosaiseksi paisunut katutrilogia.

Donner pohtiikin katkerana miksei saa samanlaista suosiota kuin Henrik Tikkanen, päätyen jopa pohtimaan monen muun tavoin että olisi kannattanut alkaa kirjoittamaan englanniksi, ranskaksi tai saksaksi, koska pohjoismaiset kielet ovat vain pieni kurisioteetti. Kulttuurin logiikkaa kuvastaa, että Donner alitajuisesti pitää anglosaksista paljon myyvää kirjallisuutta vertailukohtanaan. Kovin hellyttävää on myös hänen valituksensa, että ei saa osakseen ansaitsemaansa tunnustusta.



Olen kausi-ihminen, jonka kausille on yhteistä etteivät ne kestä pitkään. Viime aikoina en ole kuunnellut musaa ollenkaan, en edes radiota. Telkun katsominenkin on alkanut tympäistä tsäpättyäni kuuttakymmentä kanavaa edestakaisin aikani. Anthony Bourdain on tämän hetken kanavakunkku, jonka No Reservations tulee lähes joka tuutista. Olen alkanut kyllästyä hänen egosentiriseen toilailuunsa maailman ruokamestoissa. Varsinkin kun ohjelman uusin tuotantokausi perustuu yhä enemmän tyypin itsekehuun, joka on jo aiemmin käynyt selväksi.

Vanha kunnon Keith Floyd on sittenkin mielestäni sympaattisempi juomaveikkokokki. Ruokaohjelmat taitavat olla tämän hetken suosituinta ajanvietettä. Welhon paketissa näkyy mm. BBC Food, jossa sapuskaa laitetaan aamusta iltaan. Huomaan katsovani ruoka-ohjelmia aikaisempaa enemmän, tarjonta luo kysyntää. Liikatarjonta lyö vastaanottajan tukkoon, kuten huomaan käyneen oman telkun tuijottamiseni kohdalla.



Ikävä kyllä minun täytyy pian jättää kirja-aarteeni muutamaksi kuukaudeksi ja lähteä reissun päälle idän suuntaan. Kerrankin minulla on riittävän väljä lähtökohta; menen minne huvittaa ja jos ei, en mene minnekään. Pohjoinen Thaimaa, Malesia (Kuala Lumpur, Penang ja Langkawi) sekä Bali Indonesian puolelta ovat listalla. Lisäksi reissu Laosiin jossain välissä. Kerran olin jo menossa sinne lippu taskussani, mutta sain Saigonissa pahat tärinät ja jätin väliin.

Reissussa onnistumisen kannalta on olennaista, että ottaa lähtiessä antabus poretabletin, jotta ei päädy heti kättelyssä johonkin juopporemmiin ja sössi mahiksia. Lisäksi kannattaa pitää yhteydet Suomeen minimissä, känny kiinni ja netissä vain joka kolmas päivä. Läppärinkin harkitsen jättäväni matkasta, vaikka sinne voi taltioida videoita ja valokuvia sekä katsella sillä lentsikoissa leffoja. Matkatavaraa minulla on vain käsimatkatavaraa. Lumpui ja rätei saa paikanpäältäkin ja kaikkea muuta mahdollista, vaikka parin viikon oleskelun zeniläisessä luostarissa jos todella haluaa irti maailman pulssista. Tosin monet eivät kestä hiljaisuutta muutamaa päivää pitempään. Voisi kai sitä käydä jossain välissä kokeilemssa jos vuoristokylissä lymyileminen ei riitä.

Viinahommaa kannattaa tosiaankin varoa aluksi. Parin viikon aklimisaation jälkeen voi kippailla kaljaa kohtuudella, mutta viskistä aion pystellä erossa. Se on räyhäviinaa, joka ei sovellu minulle. Tulee sekava olo ja tekee koko ajan mieli lisää.

Red Suburban Sky

Olemme selvinneet Reutersin väärennetystä ryssien Pohjoisnapa kuvasta vähin vaurioin. Iltasanomat revitteli päiväkausia suomalaisen pikkupojan huomanneen Reutersin Pohjoisnapa kuvan olevan pöllityn Titanic leffasta. "Iltalehden kuvapaljastus etenee maailmalla", lehti otsikoi. En ole kuitenkaan nähnyt asiasta yhtään mainintaa minkään sortin viestimissä, sillä ehkä maailmalla on tärkeämpääkin tekemistä kuin pohtia turhanpäiväisen kuvan problematiikkaa.

Hesarin päätoimittajakin revitteli innosta hehkuen asiasta blogissaan, mikä todistaa lehden peruuttamisen keväällä olleen täsmälleen oikea toimenpide. En malttanut kehnoon jaaritukseen kyllästyneenä olla panematta vastinetta, vaikka asian vaiheet eivät ole kummoisenkaan pohdinnan arvoisia:


9. elokuuta 2007 kello 17.46

Tervetuloa kuvamanipulaation maailmaan, jossa autenttisuus perinteisessä mielessä joutuu antamaan tilaa kuvankäsittelylle, huijaukselle yms bittimaailman mahdollistamalle väärinkäytökselle. Uutistoiminnassa merkitsee nopeus yhä enemmän, joten kovassa uutistoimistojen kisassa ei ole mitenkään mahdollista aina varmistua kuvan “autenttisuudesta”.

Kuvia on toki manipuloitu ja redusoitu jo viime vuosisadan alkupuolelta saakka (esim. Neuvostoliiton johtajien ryhmäkuvista on kadonnut epäsuosioon joutuneita), mutta nykyisin tämä on yhä helpompaa ja kisan hurmassa väärennöksetkin menevät joissakin tapauksissa varmasti läpi. Jos esimerkiksi joku lähettäisi tsunamin yms. sattuessa nopeasti alkuperäisestä tapahtumasta väärennetyn kuvan, olisi sillä mainiot mahdollisuudet mennä läpi. Mikään eikä kukaan pysty tarkistamaan kuvan alkuperää sataprosenttisesti.

Venäläisten Titanic kuvitus ei mielestäni ole maailman tärkein asia. Tärkeämpää lienee se, mitä venäläiset tulevat jatkossa Pohjoisnavan alla touhuamaan. Reutersin välittämä kuva on tietenkin uutisankka, joka osaltaan kuvastelee nopeutuneen tiedonvälityksen haavoittuvuutta.

Koska kuvien manipulointi on nykyään helppoa saattaa jatkossa perinteisillä uutiskuvaajilla olla yhä vaikeammat ajat edessä massojen kuvavyöryn tulviessa ilmaiseksi kaikkien ulottuville. Tässä mielessä maailma on muuttumassa perusteellisesti, eikä perinteisen tiedonvälityksen kriteereistä pystytä kisan koventuessa pitämään kiinni.

Itse olen käsitellyt kuvia sillä seurauksella, että eräs Pohjois-Karoliinassa asuva tuttavani luulee Helsingin edustan meren olevan väriltään turkoosi ja hinkuu tänne katsomaan sitä. Voi tulla vielä selityksen paikka pohjoisen meren karuuden paljastuessa…



Lähtöön on reilut kolme viikkoa, paluuseen mahdollisesti huomattavasti enemmän. Thaimaan Helsingin suurlähetystö pohtii viiisumikysymystäni. Itse varailen lentoja Bangkokista pohjoiseen ja etelään. Ongelmana on, että island hoppingia voisi jatkaa kevyesti Balilta Australiaan ja sieltä Uuteen Seelantiin... Parasta pitää sordiino päällä ja noudattaa vanhaa hyväksi koettua less is more attityydia. Ja hillintää peliin ainakin Vientiannessa, jossa kahviloissa tuodaan joskus huumelista pöytään Amsterdamin tapaan.




Urheilu sujuu, juoksen jälleen, nostan puntteja, uin kilpaa, istun kylmävesialtaassa ja höyrysaunassa. Päivä päivältä minulla on yhä vähemmän tarvetta seurata maailman asioita, saati ottaa niihin osaa. Tämä on hyvä elämä täällä, mutta ehkä sekin siellä. Olosuhteet ovat ainakin helpommat kuin Tsehovilla Sahalinin rangaistussiirtolassa vuonna 1889, jolloin hän ei tiennyt kuolevansa keuhkotautiin vain 44 vuoden iässä.