10/02/2016

Oulu, kaukana ja yksin

Oulu syyskuu 24-26.9.2016

Ouluun on pitkä matka. Se pitenee vuosi vuodelta vaikka koneet lentävät sinne aamusta iltaan, junat jyskyttävät remontissa pitkään ollutta Pohjanmaan rataa. En ole koskaan lähtöni jälkeen edes harkinnut muuttavani takaisin. Tunnen kotikaupunkiani kohtaan tylsistynyttä pahoinvointia. Eikä asia ole missään vaiheessa muuttunut paremmaksi, vaikka reilut kymmenen vuotta sitten rustasin käsiksen ”Oulun ihme, joka julkaistiin Elisan e-kirjana. Ei myynyt koska kukaan ei saanut sitä edes tietoonsa. Otin sen pois, nyt se makaa jossakin bittiavaruuden nurkassa hylättynä. Ehkä parempi niin.

Pari kertaa vuodessa joudun pakottamaan itseni kuitenkin Ouluun katsomaan Diakonissalaitoksen vanhainkodissa Parkinsonin taudissa kituvaa äitiäni, tai sitä vähää mikä hänen entisestä persoonallisuudestaan on jäljellä. Reissut ovat vastenmieliisä, eikä Oulu ja sen ihmiset asiaa ainakaan paremmaksi muuta. Liikaa tyhmiä ihmisiä, ei ketään josta olisin jotenkin luonnostaan kiinnostunut. Enkä edes tunne Oulusta enää ketään, enkä halua oppia tuntemaankaan.



Tämän vuoen toinen keikka Ouluun meni maata pitkin. Yleensä lennän. Mutta Kotkasta ajoin bussilla Tampereelle jossa tyttäreni opiskelee hallintotiedettä yliopistossa. Kävimme katsomassa Vapriikin makean Hurriganes näyttelyn. Se toi mieleeni kuinka kävin katsomassa Ganesit Roadrunner kiertueella Oulun Pohjankartanossa. Keikka oli tietenkin tajunnan räjäyttävä. Albertin vaihduttua Ile Kallioon näin bändin toistamiseen Ynnillä Grazy Days albumin julkaisun jälkeen. Kolmannen ja viimeisen kerran näin Ganesit Kuusrockissa 1975 tai 76.

Otin tytön matkaan ja ajoimme pikajunalla Ouluun katsomaan mummoa ja siskoa. Mummon käytäs ja tilanne oli pohjanoteeraus. Hän on pitkään Prakinsonia sairastaessaan taantunut osittain lapsen tasolle. Aviottomana lapsena hän ottaa takaisin rakkaudettoman lapsuutensa. Tekee koko ajan kuolemaa, ilmoittaa siitä monta kertaa jokaisen vierailun yhteydessä.

- Että pitikin kuolla just kun olitte käymässä.



Äitimuori ei koskaan hyväksynyt sairastavansa Parkinsonin tautia. Hän vetäytyi, ei suostunut edes käymään enää kaupassa. Sisko joutui hoitamaan kauppa-asiat. Eikä hän suostunut lähtemään mihinkään kuntoutukseen jolla taudin etenemistä olisi voinut hidastaa. Liikuntakyky heikkeni siihen pisteeseen, että erinäisten tappeluiden jälkeen hänelle saatiin hoitopaikka vanhainkodista.

Siellä hän on nähnyt kaikkien kuolevan toinen toisensa jälkeen. Reilu vuosi sitten hänellä oli suht tolkku kaveri mutta tämäkin kuoli yhtä äkkiä. Kaveri oli saanut hänet innostumaan lukemisesta jota hän ei ollut harrastanut moneen vuosikymmeen. Kertomuksia, rakkausjuttuja ja sen sellaista.

Kaverin kuoltua kuolemanpelko valtasi entistä enemmän hänen mielensä. Lisäksi ahdistus ajaa hänet välillä deliriumin kaltaiseen tilaan, jossa hän kuolaa juomansa veden rinnuksilleen. Hän juo jatkuvasti, purskuttaa vettä päivittäin monta litraa rinnuksilleen. Hän kuvittelee veden olevan limaa johon on tukehtumaisiallaan. On keksinyt jostakin että nyrkkeilijä Mohammed Ali joka myös sairasti Parkinsonia kuoli limaan tukehtuen. Virallinen kuolinsyy oli verenmyrkytys, mutta tämä on jo liian monimutkaista äitimuorin tajuta tai hyväksyä.





Viimeiset vuodet hän on tehnyt päivttäin kuolemaa useamman kerran. Ongelmana hänen ja omaisten kannalta on että se piru ei suostu kuolemaan. Ei ole lähelläkään sitä. Purskuttelee vain vettä aamusta iltaan rinnuksilleen, aika kuluu, kuolema ei tule, kuolemanpelko sen sijaan on päällä koko ajan. Häm ei juonut eikä polttanut, sydän on vahva ja kumma kyllä aivotkin pelaavat hulluskohtausten välillä aivan hyvin.

Olen saanut tarpeekseni hänen kuolema performanssistaan. Tiedän ettei hän kumminkaan kuole silloin kun vaatii huomiota ilmoittamalla sen olevan ”nyt menoa eikä nytkytystä”. Muut ovat menneet jo ajat sitten, mutta äitimuori tuhoaa muistonsa tehokkaasti hankalaksi heittäytmällä. Kun hän sitten kuolee, me kaikki omaiset tunnemme ennen muuta helpotusta.



Äiti on saita, hänellä on säästössä pankkitilillä iso läjä rahaa. Summa kasvaa muutamalla sadalla kuukausittain. Oulun kaupunki ei jostain syystä puutu tiukalle otteella hänen käteisvaroihinsa. En ymmärrä miksi ei, mutta jos ei niin omapa on asiansa. Asuntokin hänellä on, sen myymistä suunniteltiin vuokralaisen lähtiessä kuun lopussa. Mutta myyntivoitto lasketaan pääomatuloksi joka tocennäköisesti leikkaisi hänen tukiaan joita hän saa tällä hetkellä monta sataa kuussa. Luultavasti asunto menee vuokralle jatkossakin. Ei ole mitään järkeä siirtää elämänsä säästöjä kaupungin pohjattomaan kassaan, jonne niistä osa monenmielestä jo nytkin kuuluisi.

Essi oli ihmeissään mummon käytöksestä. Kun hän oli pieni, tuli hän mummon kanssa hyvin toimeen. Mutta kun mummo alkoi sairastaa Parkinsonia ja muuttui vihaiseksi, menivät heidän välinsä jatkuvaksi riitelyksi. Mummo ajoi takaa, lapsi juoksi karkuun. Kerran mummo onnistui hakkaamaan pyykkisurvimella lapsenlapsensa jalat mustelmille. Sen jälkeen oli selvää, että välit eivät tule koskaan palautumaan entiselleen.

Kolme päivää deliriumissa sekoilevaa ihmisen kuorta katsottuamme olen varma, että Essiä ei tulevaisuudessa helposti saa enää häntä katsomaan. Elämä on kummallista, äitinsä äidin kanssa hän tulee erittäin hyvin juttuun. Oulun mummo onnistui tuhomaan välinsä ainoaan biologiseen lapsenlapseensa perusteellisesti. Lisäksi mummo on kateellinen Essille, kyselee hänen äitinsä vanhemmilta saamista rahoista koko ajan.

Paska maku äitimuorista jää suuhun. Sille ei voi mitään. Joskus hän oli erittöin kiltti ja avulias. Mutta yli kymmenen vuoden sairastamisen jälkeen nuo muistot alkavat olla omaisten mieleistä pyyhkiytyneitä.


Lauantai-iltana Essi meni tapaamaan ystäänsä Lauraa joka opiskelee taloustiedettä Oulun yliopistossa. Jäin yksin hotelliin, otin tunnin päiväunet. Kävin hotellin saunassa. Joku tyyppi kertoi olleensa joskus pokeriammattilainen. Nykyään ei hommassa pärjää ilman taustalla vastustajan siirtoja laskevaa tietokoneohjelmaa. Alunperin tyyppi oli tulossa Ouluun työmatkalle, mutta sen peruuntuessa hän tuli muuten vain lomalle. Aikoi yökerhoon, oli sen verran vielä nuori.

Lähdin ostamaan purtavaa mutta päädyin vakimestaani Oluthuone Leskiseen. Paikka oli täynnä. Humalainen nainen tuli juttelemaan, poistui kavereidensa kanssa kun en ostanut vissiin juomaa. Toinen nainen tuli äitinsä kanssa, asui Espoossa, mies oli marokkolainen, puhuimme matkailusta. Sitten pöytään tuli naisen kamuja, sain tekosyyn häipyä takaisin hotelliin.



Sunnuntaina katsoimme äitimuorin kuolemaa livenä vielä 4 tuntia. Hänen suutaan piti koko ajan pyyhkiä kun hän purskutti juomaansa vettä rinnuksilleen. Oliko kyseessä taantuminen imeväisen tasolle, jossa haluaa jonkun pyyhkivän jatkuvasti suutaan? Jotakin syvällisempää mielisairautta asiaan liittyy, mutta hoitokodissa ei ole asiaan osattu riittävästi toistaiseksi kiinnittää huomiota.

Onneksi juna jyskytti illalla meidät takaisin Manseen. Olin yön tyttären kämpällä Hämeenpuistossa, Maanantaiaamuna matkustin 4 tuntia Onnibussilla takaisin Kotkaan. Täällä odotti Alzheimerin viime vaiheessa oleva toinen elävä ruumis, vaimon äiti. Vaimo on koulutuksessa Helsingissä. Se päivä meni toisen kahjon hommia seuratessa ja häntä syöttäessä. Onneksi hänellä on paikka vetämässä laitoshoitoon.

Vittu mä oon saanut tarpeekseni hulluista vanhuksista. Kun itse joskus alan tulla lähelle samanlaista tilaa, otan lennon Amsterdamiin ja tykitän heroiinia gallonan suoraan suoneen. Tuhkani saa paiskata kanaVAAN, ei tule paljon kuluja.

Paluu Palermoon



Palermo syyskuu 2016

36 vuotta 4 kuukautta myöhemmin lensimme Munchenin kautta Palermoon. Paljon oli elämää kulunut, jotakin sentään vielä jäljellä. Matkanteko aikaisempaan junailuun verrattuna helppoa. Lentoasemalta minibussilla keskustaan, josta Via Lincolnia pitkin rantaan. Hotellimme NH Palermo sijaitsi Foro Italicolla, uuden puitson ja moottoritien tuntumassa. Hotellissa neljä tähteä, buffetaamiainen hinnassa mukana, uima-allas puutarhassa.

Kaikki on matkustamisessa nykyään helppoa, paitsi 12 tunnin yölennot Aasiaan. Mieleni on sama siinä mielessä, että reissun aluksi paikalliset juomat tulee nautittua. Palermossa campari sooda, grappa, paikalliset puna- ja valkoviinit. Humala ei niin syvä kuin ennen mutta tarpeeksi kuitenkin. Söimme pizzaa vanhassa kaupungissa, punkkua karahvi pöydässä.


Kuten aina matkoilla röökasin vallan vitusti. Tupakka ja kahvi ovat juhlahetkiä ulkomailla. Kotona pössytän sähkötupakkaa, vaikka hylsystäni en kunnon savuja saa. Kahvia kuluu 2 kuppia aamulla, 2 iltapäivällä sapuskan jälkeen. Jos saan keuhkosyövän tulee se kuitenkin yllätyksenä, taukoni röökaamisesta ovat pitkiä.

Tänään 19.9.2016 uutisissa kerrotaan aivosyöpien määrän kasvaneen merkittävästi. Jenkeissä se on lasten yleisin syöpä. Täällä Suomessakin kuulee yhä useammin ihmisten sairastuneen aivosyöpään. Tietokoneet, kännykät, iPadit, wifi-kentät, kaikki muukin säteily on kasvanut viime aikoina valtavasti. Ehkä kohta tajutaan, että aivot eivät kestä säteiden jatkuvaa pommitusta. Mutta tästä enemmän jos joskus tässä kirjoitelmassani tänne asti pääsen, eli 36 vuoden päähän täähän hetkeen. Mahikset ovat käytännössä lähellä nollaa.

Olin yllättynyt kuinka kovia turisteja edelleenkin olemme. Heti eka päivänä Kapusiinien katakombit, kellari uusittu, kuolleet yli 36 vuotta enemmän kuolleita, hieman kärsineet väkijoukon tuijotuksesta. En kokenut samanlaista järkytystä kuin keväällä 1979. Silmäni ovat nähneet kaikkea liikaa, mikään ei enää järkytä. Ehkä kuula kalloon voisi tehdä tilapäisesti terää.

Tokana kokonaisena päivänä ohitimme kauan sitten etsimäni Palazzo Abatelliksen mutta sisään emme koko matkan aikana taaskaan päässeet. Cathedrale ja muutama barokkikirkko tuli tarkkaan tutkittua. Vastaan tulivat della Chiesan ja Falconen haudat, mafia pisti ukot pois päiviltä heidän tultua pistämään mafian pois päiviltä.

Se osoittautui molemmin puolin vikatikiksi. Italian valtio ei tukenut mafian vastaisia päälliköitä tarpeeksi. Mutta kun della Chiesa, Falcone, Borsellino tapettiin kylmästi, kokosi Italian valtio voimansa, antoi kovan iskun Cosa Nostran sakille Sisiliassa. Tästä iskusta se ei ole koskaan kokonaan toipunut. Isot ja pienet päälliköt kaivettiin maakuopistaan ja heitettiin loppuelämäkseen tyrmään.


Syntyneen huumekaupan tyhjiön täyttyivät Italian muut mafiaklaanit. Kokaiinikaupan nappasi Napolin Camorra. Siinä touhussa setelit liikkuvat niin vikkelästi, että kaikista euron seteleistä on löydettävissä kokaiinijäämiä. Suurimmat setelit on lisäksi pantu silppuriin kun niitä ei tarvitse elääkseen kuin rikollisjärjestöt, jotka punnitsevat laskemisen sijasta voittonsa.

Toki suojelurahaa kerätään edelleenkin Sisiliassa. Cataniassa homma on saanut paikalliset yrittäjät kokoamaan vastavoiman ja kieltäytyy maksamasta. Jos asiasta tehdään julkinen ja riittävän moni ottaa siihen osaa, mafia on ainakin tilapäisesti voimaton. Ei halua asialleen julkisuutta, ei häpeää kun uhrit kieltäytyvät joukkovoimallaan maksamasta.

Mutta kun dallasin Palermon katuja keväällä 1979 tappaminen oli vielä jokapäiväistä, eikä kukaan uskonut sille mitään mahdettavan. Mafia oli ennen valtiota, sen uskottiin jäävän valtion hajoamisen jälkeen. Turistille ei mafian uhka ole Napolissa tai Palermossa suuri. Turistit ovat lypsäviä lehmiä. Jos heitä aletaan pistää kylmäksi, eivät he enää tule ja rahavirrat sinne sun tänne kuivuvat. Se ei aja kenenkään paikallisen hämärän puuhamiehen etua.


Järkyttävä tappamisen määrä Sisiliassa on jossain pinnan alla. Suurin osa ei halua puhua mafiasta tuntemattomien kanssa. Osa epäilee kännyköistä mafian kuuntelevan puheitaan. Totaalinen skitsofrenia on edelleenkin olemassa, mutta se löytyy täydellisimmillään Palermon laidalta jossa sijaitsee Euroopan suurin huumeiden ulkoilmamarketti.

Sitä pyörittävät suurelta osin nigerialaiset rikollisliigat jotka yrittävät tehdä maihinnousun Eurooppaan. Mafia antaa heidän hoitaa katukaupan kunhan saa provikat ja nigerialaiset lupaavat jättää paikalliset rauhaan.

Saimme olla rauhassa, kukaan ei häirinnyt untamme, vaikka monet turistit välttelevät Palermon katuja ja kujia pimeällä. Etenkään varakkaiden elämästä ei monelle tule mieleen pelko joka on osa heidän elämäänsä. He ovat vaarassa menettää kaiken, henkensäkin. Näin ollen he eivät halua riskiä ryöstetyksi tulemisesta ottamalla osaa kaupungin yöelämään. Istuvat hotellin altaan ääressä ja yrittävät näytellä etteivät olisi pitkästyneitä.


Me kuljimme vanhan kaupungin kujia pimeällä, eikä kukaan tullut pistämään kylmäksi. Toki sen verran kannattaa Mezzogiornossakin (Italia Napolista etelään) pitää varansa että jättää hotellin safety boxiin ylimääräiset kortit ja rahat. Jos et voi menettää kuin henkesi, ei se nykyihmistä saa pelkäämään. Olen itse kiertänyt näitä maailma mestoja Los Angelsin itäisistä kaupunginosista, Phnom Penhin pimeisiin öihin, minua ei ole koskaan ryöstetty väkivalloin tai muuten vain.

Asuimme siis NH Hotellissa. NH-ketjun omistaa laulaja Julio Inglesias. Kai sopparit ovat kohdillaan kun hotellin edessä ei edes tarvittu aseellisia vartijoita. Pikemmin tunnelma oli unelias. Ihmiset tiesivät miten käyttäytyä, aidan molemmin puolin. Parkkipaikkaa pikkurahasta vahtiva narkkari oli ainut joka muistutti Palermon katujen toisesta puolesta.

Mutta 36 vuotta sitten kaupunki oli rähjäinen. Toisen maailmansodan pommitusten ja vuoden 1968 maanjäristyksen tuhoja ei oltu vielä korjattu. Korjausrahat olivat menneet sen sileän tien korruption ja mafian taskuihin. Nyt oli suurin osa raunioista rakennettu uudestaan, mitä nyt välistä kiviromua taloiksi kerran kutsuttua oli siellä täällä.

Ja kun turismin puhkua löytyi, ajoimme yhtenä päivänä henkilöautolla oppaan kanssa Trapanin yläpuolella oleville vuorille Ericeen. Siellä oli majaa pitänyt niin paljon heimoja ja kansoja että tipahdin laskuista. Paikka vuorenhuipulla oli täysin turismin valtaama, kuten on käynyt monelle muullekin poikkeuksellisen kauniille mestalle.

Oppaan lisäksi retkueeseemme kuului brasilialainen vanha nainen. Oli tehnyt uransa pankkialalla, sairastunut kahdesti aivosyöpään, selvinnyt ja päättänyt lähteä reissuun. Hän oli Maltalla kielikurssilla, josta teki retkiä Sisilian eri osiin. Iloinen mummeli, joka nautti Segestan raunioista ja Ericen näkymistä kybällä. Hän tajusi että se on nyt tai ei koskaan.


Sitten kuvaan astui Pomon opiskeluaikainen kämppis Birgitta. He eivät olleet nähneet toisiaan 30 vuoteen, eivät edes olleet koskaan tunteneet toisiaan sen kummemin. Birgitta oli vissiin ollut jonkinlaisessa burnoutissa vuonna 1985, vaikka sanaa ei oltu tuolloin vielä keksittykään. Hän oli koulutukseltaan agronomi, jätti kaiken, lähti aupairiksi Roomaan. Sieltä oli valunut kustannussyistä jonkun Carlon kanssa alas Palermoon.

Kunnon suomalaiselle täytyy aina tuoda ruisleipää. Birgitta haki kassillisen leipää, oli sitten kuulemma liottanut niitä maidossa. En ole koskaan kuullut kenenkään liottaneen ruisleipää maidossa, mutta kai sitä on ollut tapana tehdä.


Kuvio meni kinkkiseksi. Birgitta antoi meille käyntikortin. Sillä saisimme ruokaa ja juomaa niin paljon kuin jaksaisimme syödä yhdestä kalaravintolasta. Hän heitti meidät sinne Fiatin romullaan, mutta ei suostunut itse tulemaan mukaan. Söimme sapuskat, joimme viinit. Otin tietenkin pasta alla sardaa, perinteistä palermolaisten köyhien ruokaa. Sillä tapaavat mafiapäälliköt aloittaa illallisensa Palermon liepeillä.

Välistä Birgitta katosi, sitten taas ilmestyi. Hän vei meidät Mondelloon, rikkaiden palermolaisten rantapaikkaan ihan Palermon keskustan lähellä. Siellä tuoksui raskas aurinkoöljy ja sama tunnelma kuin Riccionessa kesällä 1978. Siellä olisi ollut hyvä käristää nahkaansa pitempäänkin.

Mutta seuraavaksi Birgitta vei meidät syömään kotiinsa Villabateen. Kämppä oli outo, kaikki huonekalut, merkit eletystä elämästä loistivat poissa olollaan. Ja missä oli hänen miehensä Carlo? Teki kuulemma kauppaa Microsoftin miesten kanssa, isoa kauppaa. Lounaaksi saimme ruohoa ja papuja. Yhtä pahaa ruokaa muistan syöneeni vain  Kalkutan lähistön orpokodissa about vuonna 2000. Ei makuja, ei mausteita, juomaksi vettä.

No toki koti-Oulun kalalaatikko on kaikkein inhottavinta ihmisen sapuskaan mitä olla saattaa.


Mutta missä luuhasi Carlo? Kun olimme varmoja ettei häntä edes ole olemassa, ilmestyi hän hotellimme lähelle. Ajoimme ylös vuorille katsomaan jonkun kuninkaan metsästysmajaa. Ylhäällä oli vähemmän kuuma, ilma raikasta, vähemmän sakkia. Birgitta tunsi kasvien maailman omakseen, halusi kirjoittaa siitä jotain. Halusi muuttaa ylös kasvien luo mutta hänellä ei ollut Corleonen laitakylässä ketään puolesta puhujaa. Tuntui kummalta, raha yleensä riittää, olitpa sitten kotoisin vaikka kuun syvimmän meren pohjasta.

Birgitan jutuissa oli paljon mikä ei täsmännyt. Mutta ei se meitä sen kummemmin häirinnyt. Mä oon ainakin tottunut kaikenlaiseen soopaan. Kun et päästä soopailijaa liian lähelle, voit jatkaa matkaa kaikessa rauhassa.

Hänellä olikin puheidensa mukaan monta projektia kesken kaiken maailman professoreiden kanssa. Taidehistoriasta melkein maisterin paperit. Välistä hän matkusteli Argentiinassa ja Kanadassa. Hänellä ei ollut kertomansa mukaan mitään syytä käydä usein Buenos Airesissa ja Mar del Platassa, kunhan vain kävi. Kuitenkin kaikki hänen elinympäristössään  oli äärettömän köyhää. Ei jälkiä ihmisen muistoista, ei sombreroa, ei ponchoa, ei taulua minkään moista. Asunnon vessassa ei ollut ovea.

Emme tienneen mikä oli totta, mikä todeksi muuttunutta unelmaa. Birgitta on edelleen kertomansa mukaan kirjoilla Helsingissä. Kotitalo löytyy Eurasta. Äiti on muistisairas. Veli asuu maataloa, sisko asuu jossain Ruotsissa.


Vainoojat olivat myös läsnä, heitä vilisi kaikkialla, erityisesti naapuriasunnoissa. Myös Palermon keskustaa Birgitta halusi vältellä, siellä oli vissiin joskus tapahtunut jotakin, ainakin kertoi tulleensa ryöstetyksi siellä. Kaikki oli täydellistä psykoottisuutta, maanisdepressiivisyyttä ilman asianmukaista lääkitystä. Mutta ei se meitä pahemmin häirinnyt, vaikka välistä koko juttu oli niin sekava, että teki mieli hypätä Fiatin romusta ulos.

Vika iltana ajoimme taas ylös vuorille syömään pizzaa ja juomaan punkkua. Matka kesti ikuisuuden. Birgitta ei halunnut että entiset tutut näkevät Carlon, joka oli syntyisin Palermon vanhastakaupungista. Syy ei meille koskaan selvinnyt, eikä mitä he tekivät työkseen. Lähtivät jo joskus viideltä aamulta. Tulivat joka päivä kotiin syömään Birgitan valmistaman lounaan. Ilman sitä ei Carlo olisi voinut elää. Tukeva auton sisäkumi kiersi hänen mahansa ympäri.

Jostakin Palermoa ympäröiviltä kukkuloilta löytyi kunnon maalaiskapakka. Pizza, viini, kaikki oli hyvää. Paitsi että Birgitta ei suostunut syömään pizzaa, haki vain pienen lautasellisen jotain paikallisia herkkuja. Yritti vähästäänkin tyrkyttää meille.


En ole muuttunut kauhean paljon keväästä 1979. Toki elämä on heitellyt ja keitellyt. Itevarmuutta on liikaakin. Turha henkinen spekulaatio on myös vähentynyt. Ei ne asiat miksikään muuta liikaviisaasti miettimällä. Parasta keskittyä konkreettisiin pieniin asioihin, joilla elämä tulee ihan mukavasti täyteen.

Mieleni tekisi nyt keskittyä luostarielämään, lukemaan, tutkimaan, kirjoittamaan. Siinä sivussa pari koiraa, viihdettä joka tuutista, kävelemistä ja kuntosalia. Olen aika tyytyväinen tässä näin.  Sitäpaitsi jalat ovat paremmassa kunnossa kuin keväällä 1979. Koiran kanssa pitkiä lenkkejä päivittäin. Ja kengät ovat eri planeetalta ominaisuuksiltaan kuin ne surkeat rusketat kävelykengät joilla Euroopan katuja muinoin patikoin.


Hotellime vieressä sijaitsi legendaarinen Villa Giulian puisto. Mutta gorillat olivat poissa, eikä kukaan muistanut milloin ne lähtivät, minne ja miten? Poissa oli myös depressiivinen leijona. Puisto olikin maanantaina iltapäivällä varsin tyhjä. Rähjääntynyt mutta jotenkin kuitenkin kuosissa, kuten niin paljon muutakin hienoa Italiassa.

Viimeisenä aamuna heti aamiaisen jälkeen taksilla lentokentälle, sieltä Munchenin kautta Helsinkiin. Illan lyödessä yhdeksää olimme takaisin Kotkansaarella. Rankka reissu mutta tulipa turisteerattua. Saa nyt taasen joksikin aikaa riittää. Olen hulluna historiaan ja nähtävyyksiin. Olenko  palannut nuoruuteeni, vai onko täällä Euroopassa yksinkertaisesti miljardi kertaa enemmän nähtävyyksiä kuin Aasian eri maissa?


En ole muuttunut kauhean paljon keväästä 1979. Toki elämä on heitellyt ja keitellyt. Itevarmuutta on liikaakin. Turha henkinen spekulaatio on myös vähentynyt. Ei ne asiat miksikään muuta liikaviisaasti miettimällä. Parasta keskittyä konkreettisiin pieniin asioihin, joilla elämä tulee ihan mukavasti täyteen.


Mieleni tekisi nyt keskittyä luostarielämään, lukemaan, tutkimaan, kirjoittamaan. Siinä sivussa pari koiraa, viihdettä joka tuutista, kävelemistä ja kuntosalia. Olen aika tyytyväinen tässä näin.  Sitäpaitsi jalat ovat paremmassa kunnossa kuin keväällä 1979. Koiran kanssa pitkiä lenkkejä päivittäin. Ja kengät ovat eri planeetalta ominaisuuksiltaan kuin ne surkeat rusketa kävelykengät joilla Euroopan katuja muinoin patikoin.



Kaikki aika on sama aika. Lineaarinen aikakäsitys on kapitalistien juoni vetää meitä retkuun. Me olemme samassa tilassa eikä siinä mikään aika virtaa. Voit koko elämäsi astua samaan virtaan. Samaa
virta se aina on. Me loimme "virtauksen" käsitteen ja yksinäiset atomit.

9/03/2016

Flow 2016 in Helsinki
























8/30/2016

Toivo Pekkasen Kotka

Antropologien klassinen tutkimuskohde on saari. Se on rajattu alue jonka populaatiota voidaan tarkastella kokonaisuutena. Bronislaw Malinowski tutki Trobriand saarten lahjojen vaihtoa, Margaret Mead etsi tasa-arvoista yhteisöä kyseenalaisin tuloksin, Oulun yliopiston sosiologian laitos tutki Hailuotoa vieläkin kyseenalaisimmin ja psykedeelisin sävyin. Olin mukana kenttätutkimuksissa jotka tehtiin pääasiassa Reimari baarissa ja ravintola Ailastossa.

Nyt olen jälleen siirtynyt saareen, Kotkansaareen, jossa Kotkan keskusta sijaitsee. Olenkin aloittanut osallistuvaan havainnointiin perustuvat kenttätutkimukset. Suomen Akatemia odottaa vesi kielellä tilaisuutta päästä runsain summin tukemaan tätä Kotkan salatun sydämen selvitystyötä. Olen Kotkan Edvard Westermarck, kirjaan ylös, kuvaan, istun paikallisten leirinuotioilla.

Saarista on perinteisesti uskottu löytyvän aarteita. Tarinan opetus on poikkeuksetta, että kätkettyä aarretta ei löydetä, se jää vain haaveiden kohteeksi.

Kotkan kaupunginvaltuusto etsii 20 prossan työttömyyden vaivaamassa kaupungissa viisasten kiveä koko ajan. Tulokset ovat jääneet vaatimattomiksi, ei ole mitään niksnaks ratkaisua jolla talouden alamäen voisi nappia painamalla vaihtaa nousukiidoksi.

Minä etsin vihjeitä kotkalaisesta mentaliteetista, joka poikkeaa melkoisesti stadilaisesta, vaikka matkaa on vain 130 kilsaa. Aarteita löydän aina silloin tällöin. Nyt ostin Kotkan pääkirjaston, joka sijaitsee viereisessä korttelissa asumuksestamme, poistomyynnistä Matti Mäkelän Toivo Pekkasen elämäkerran ”Leveäharteinen ajattelija”.

Toivo Pekkanen on Kotkan suurin taiteilija kautta aikain, ainakin jos paikannimistöä katsoo. On Toivo Pekkasen puisto, koulu ja olipa joskus Pekkasakatemiakin. En tiedä onko sitä enää, en ainakaan ole löytänyt siitä jälkeäkään.

Muut Kotkan kuolleet kirjailijat kuten Timo Pusa ja Raija Siekkinen ovat saaneet tyytyä nimikkopuuhun Katariinan meripuistossa.

Toivo Pekkanen eli nuoruutensa tehtaan varjossa lukien joutoaikoinaan sivistävää kirjallisuutta. Outo lintu siis työläisten joukossa. Kun hänen kirjansa löivät läpi, muutti hän Helsinkiin, eikä tätä hänelle työläiskamujen joukossa koskaan annettu anteeksi.

Matti Mäkelän elämäkertaa vaivaa samat ongelmat kuin kirjailijaelämäkertoja yleensä. Kohdetta ei päästä tarpeeksi lähelle, vaan säilyneiden vajavaisten lähteiden perusteella henkilön elämäkerrasta tulee kuivahko tapahtumien luettelointi.

Sama vaivaa Panu Rajalan Mika Waltari elämäkertaa "Unio mysticaa", jossa tämän luomistyön rajatilakiertoa ei kohteliaisuussyistä pengota tarpeeksi. Waltari kirjoitti maanisesti, kirjan tultua valmiiksi dokasi maanisesti Elitessä ja muualla, päätyi toipumaan Hesperiaan insuliinishokkien avulla, toivuttuaan palasi kotiin ja alkoi taas kirjoittaa maanisesti. Tämä hänen maniaa työmetodina hyödyntävä osa jää Rajalan elämäkerrassa ala-arvoisesti kuvatusti.

Toivo Pekkasen elämä kulki tasaisempia latuja, vaikka hänkin päätyi Waltarin tavoin asumaan Töölöön. Vaimo nalkutti kotkalaiseen tyyliin jatkuvasti, että miksi et kirjoita kuin Mika? Tämä olisi vaimon mielestä ollut perheen finanssien kannalta suotuisaa.

Mäkelän kirjassa on muutamina huomion arvoisia Kotkaan ja kotkalaisuuteen liittyviä analyyseja. Vaikea on tosin erottaa mikä on Mäkelän omaa näkemystä, mikä tulkintaa Toivo Pekkasen Kotkasta. Seuraavassa kirjaan kenttämuistiinpanoihini Kotkaa koskevaan antropologistyyppiseen sosiologiseen tutkimukseen seuraavat Pekkasen elämäkerrasta löytyvät merkille pantavat asiat.

”Kotkan satama. Pekkanen tuli joskus myöhemmin sanoneeksi, että Kotka olisi muuten hyvä kaupunki, ellei olisi tuota satamaa. Pekkanen tarkoitti sataman syntejä, mutta sai merikirjailija Eino Koivistoisen parahtamaan, etteihän sitten olisi koko Kotkaa.”

Satama oli tuolloin keskustan kyljessä. Nykyään Suomen suurin vientisatama Kotka Hamina sijaitsee Mussalon saaressa muutaman kilometrin päässä keskustasta. Tuolloin laivat lastattiin käsin ja ne viipyivät pari viikkoakin satamassa lastia odottaen. Merimiehet lähtivät tietenkin hortoilemaan kaupungille, jossa pimeä viina ja kotkanruusut kukoistivat. Myös jazz tuli seiloreiden mukana Kotkaan. Täällä olikin 50- ja 60-luvulla vilkasta jazztoimintaa, jota ylläpidetään ravintola Kairossa edelleenkin paikallisen jazzyhdistyksen toimesta.

Mutta merimiehet eivät enää näy katukuvassa. Heidän paikkansa ovat ottaneet venäläiset päiväturistit. Laivat käyvät vain kääntymässä satamassa, jättävät ja ottavat lastin, lähtevät pois. Kotka on kuitenkin meren ja merenkulun ykköskaupunki Suomessa. Tyhjentyneessä keskustan kupeessa olevassa Kantasatamassa on todisteena tästä Suomen Merimuseo, jonka rakennus on ainut kansainväliset mitat täyttävä museorakennus Suomessa.

Aatos Erkko tykkäsi jostain syystä kovasti Kymenlaaksosta. Hän käytti salaista vaikutusvaltaansa hommaamalla merimuseon Kotkaan, vaikka se oli jo päätetty sijoittaa Turkuun. Kotkalaiset eivät tosin vieläkään kaikki näe hankkeessa muuta kuin verorahoja tuhlaavan hukkainvestoinnin. Monet elämänsä merellä viettäneet eivät ole koskaan käyneet merimuseossa. Se edustaa heille jotakin yläpuolelta tuotua heitä parempana itseään pitävää kulttuuria, jota ilman Kotka olisi rikkaampi ja muutenkin kaikin puolin parempi paikka elää ja olla.

”Sosiaalinen menestys riippuu taidoista, se on pääomaa, sillä saa kaverit, sillä saa ryhmän. Epäkäytännöllinen ja köyhä on hankala yhdistelmä.”

Tässä Mäkelän kirjaamassa lauseessa kiteytyy paitsi Kotkaan myös koko maailmaan liittyvä tosiasia. Ryhmän ulkopuolella ei ole tilaa elää kelvollisesti. Pekkanen tajusi oman ryhmänsä asuvan Helsingissä ja nosti kytkintä. Jääneet toki loivat omia yhteisöjään, mutta nykyisen tehotalouden näkökulmasta tarkasteltuina ne olivat nimenomaan enimmäkseen näitä hankalia ”epäkäytännöllisiä ja köyhiä”.

Kotkassa käydään jatkuvasti keskustelua siitä mikä kaupunkia vaivaa, miksi sen talous menee koko ajan huonosti? Syitä on monia. Perimmäinen syys nousuille ja laskuille on tietenkin maailmantalouden tila, jolle tuskin Kotka mitään isossa kuvassa mahtaa. Maailmaa vaivaa täällä hetkellä syvä investointilama, vientituotteet eivät mene kaupaksi, satamat seisoo, ihmiset ovat vailla työtä.

Venäjän talous perustuu öljyyn jonka hinta on maailmanmarkkinoilla romahtanut. Talouspakotteet ovat vain pieni osa Venäjän kaupan lamaa. Vasta kun öljyn hinta pomppaa merkittävästi ylös, alkaa Venäjän kauppa jälleen vetää ja venäläiset tulevat bussinrämillään jälleen ostamaan Kotkan Pasaatin kaupat tyhjiksi.

Kun/jos suunta maailmalla muuttuu, kaikki muuttuu Kotkassakin.

Kotkan erityispiirteet on hyvä myös ottaa lukuun. Tämä on rajamaata jossa Ruotsin ja Venäjän raja aikaisemmin seilasi edes takaisin. Rautatie pantiin kulkemaan Venäjälle Kouvolan kautta, ei tullut yliopistoa, Helsingin läheisyys imee suuren osan luovista resursseista.

Mutta kyllä täällä eletään silti kohtalaisesti. Työttömyysprossa on 20, mutta Tampereella Suomen kasvun toisessa veturissa se on sama ja superhyper Helsingissäkin 15. Eli työttömien määrä ei kerro koko totuutta.

Kysymys on syvistä talouden rakenteen muuttumiseen liittyvistä ongelmista. Automaatio jatkaa etenemistään, yritykset jakavat ennemmin jättiosinkoja kuin palkkaavat uutta väkeä nykyisessä pitkään jatkuneessa poikkeuksellisen huonossa tilanteessa.

Kotkassa juodaan viinaa enemmän kuin keskimäärin Suomessa. Murhia tehdään eniten Suomessa. Kolmannen sukupolven syrjäytyneet ovat ilmestyneet osaksi asujaimistoa. Se ei näy täällä keskustassa, mutta meno on joissain lähiöissä kuulemma melkoista.

Yksi jenkkejä työkseen bändinsä kanssa kiertävä kotkalainen hevimuusikko sanoi kerran kahvila Laiturissa, että kaikki hänen kaverinsa eivät edes uskalla tulla Kotkaan sen väkivaltaisen maineen vuoksi.

Kuitenkin jossain Amerikan kaupungeissa mahdollisuus tulla teilatuksi on monta tuhatta kertaa todennäköisempi kuin Kotkassa. Ainakaan täällä ydinkeskustassa Sibeliuspuistoa iltayöstä koiran kanssa kiertäessäni ei kukaan ole toistaiseksi hyökännyt kimppuun, tai sanonut ylipäätään mistään mitään.

Murhien paljouden syytä ei Kotkan poliisikaan tiedä. Olen kenttätutkijana kysellyt asian perään syntyperäisiltä tästä murhamaniasta. Yleensä saa kysymykseeni vastaukseksi vain murhaavia katseita, mutta eräs kanta-asukas kertoi aika nasevasti sen johtuvan paikallisten pitkävihaisuudesta.

Joku tyyppi alkaa ottaan pattiin, tekee sitä vuosikaudet, asia rassaa ja siitä kerrotaan muillekin. Sitten kun raivo räjähtää, voidaan asia nähdä pitkään harkittuna murhana. Tämän parempaa vastausta en ole löytänyt sosiaalisen syrjäytyneisyyden ohella, jotka tosin näkyy enimmäkseen juopposakeissa tapahtuneina tappoina. Kun ryhmä rämä aamulla herää löytyy luukun jostain nurkasta kylmäksi pantu jätkä, oli tullut viinan höyryissä erimielisyyksiä.

”Ainoan oikean kotkalaisen merikirjailijan Eino Koivistoisen mielestä Pekkasen juurettomaksi kuvattu merimies on juuri se kuvitelma, joka maakravuilla on merimiehestä. Tosiasiassa juuriaan kaipaavampaa ihmistä kuin merimies ei olekaan.”

Asia on voinut olla aikoinaan paljolti näin. Junnu Vainio laulaa Albatrossissa kaverista joka lähti merille ja jäi sinne. Kertoja päätyi töihin kunnanvirastolle ja katui ettei ollut lähtenyt matkaan.
Myös edellä mainittua Aatos Erkkoa vaivasi erään hänestä julkaistun kirjan mukaan myös koko ikänsä samanlainen kaipuu merelle, jonnekin kauas sen taakse. Aina nähdessään laivan lähtevän satamasta hänet valtasi kaipuu hypätä kyytiin. Nuorena Erkko olisi halunnut lähteä merille, mutta isäukko pilasi hänen elämänsä pakottamalla hänet jatkamaan työtään lehtimogulina.

En ole varma, että Koivistoisen näkemys juuriaan jatkuvasti kaivanneista merimiehistä pitää sittenkään  kutinsa. Meitä oli jo tuolloin moneen laivaan. Helsingissä Pihlajamäessä tunsin paljon Merimieskassan vuokratalossa asuneita seiloreita. Aika monen kotikäynnit sisälsivät juttujen mukaan vain jatkuvaa ryyppäämistä. Meri oli hyvä paikka lähteä kuivumaan. Elämä oli kuluttavaa, seilorit Merimieskassan talosta kaatuivat kuin keilat seitsenkymppisinä pumpun tai maksan pettäessä.

Kun puhutaan merimiehen mentaliteetista on se jo Oulusta asti liittynyt meikäläisellä ajoittaiseen holtittomaan viinan juontiin. Kun laiva palasi Toppilan satamaan muutama itsensä piloille ryypännyt jätettiin matkasta kun laiva lähti uudelle reissulle.

”Mutta kulttuurihistoriallista mielenkiintoa tuo se, että Suomenlahden rannikon asukkaat eivät ole vieläkään käyneet Lapissa, eivätkä huomaa edes selkänsä takana olevaa suota, koska he pelkäävät hyttysiä ja ovat kääntyneet merelle päin. Rannikolla asuville yhteisö on edelleen meriä ympäröivät rannat, ei se maakokonaisuus, jonka liepeillä he elävät. Koko Suomi käsitteenä ja suomalaiset sen mukana syntyi vasta kun Runeberg lähti kotiopettajaksi sisämaahan Saarijärvelle ja Ruovedelle ja Lönnrot kiertämään jalkapatikassa Karjalaa. Rannikolta katsoen Suomea ei olisi löydetty ikinä.”

Oululaisena, nuoruuteni meren rannassa ja merellä viettäneenä ymmärrän tämän muotoilun hyvin. Sisämaa oli outoa aluetta, jopa pelottavaa. Kun armeijassa menimme lierille jonnekin Kainuuseen metsä oli erilainen, isoja uhkaavia kuusia ja mättäitä jotka kohoilivat ees taas. Olin tottunut Pohjanlahden vanhan merenpohjaan kuivaan kangasmetsään.

Olen elänyt elämäni yhtä harhavuotta lukuun ottamatta merenrannassa, enkä usko että viihtyisin sisä-Suomessa, eli puolestani muu Suomi rannikon takana olisi saanut jäädä löytymättä. Rannikolta on aina yhteys toiselle rannikolle, kulttuurin tuotteet ovat saapuneet sinne aina etunenässä. En tosin ole varma jäikö niistä tänne Kotkaan ja ihmisten mentaliteettiin mitään maailmaa avartavaa. Pikemminkin sisämaasta tullut savolaisuus leimaa osaa ihmisten henkistä maisemaa. Ja katkeruus kaikkea kohtaan, joka lienee sekin itäistä perua.

”Asian ydin on, että tuonaikainen Kotka oli ja on näihin päiviin saakka ollut tasa-arvoisuudessaan äärimmäisen jäykkä yhteiskunta. Se tarkoittaa, että kaikki työläiset ovat samanarvoisia. He kohtelevat toisiaan ja vierasta hyvin myötätuntoisesti (”kunnon kundia ei päähän potkasta”) kuten jokainen satunnainen vierailija varmaan tietääkin. Mutta näin tapahtuu vain siihen asti, kun sinulla menee yhtä huonosti tai huonommin kuin kotkalaisella toverillasi. Jos sinulla menee vähän paremmin tai jos vaikkapa käyttäydyt kuin sinulla menisi, niin ympärilläsi hohkaa heti hiljainen jäinen kylmyys.

Jossakin kaukana tämän luokkaystävyyden yläpuolella on herrojen luokka, vierasmaalaiset herrat. Herra tarkoittaa sitä, että herra ottaa töihin, herra antaa potkut, herralla on suhde alaisiinsa. Sellainen herra, kuten ammattikirjailija Pekkanen, joka muuttuu köyhimmästä työläisestä herraksi, kantaa herran vaatteita, pikkutakkia, vaan ei puseroa, mutta ei ota ketään töihin, oli kotkalaisille työläisille käsittämätön. Hän oli työkaverien mielestä porvari, hän kirjoitti porvarilliselle kustantajalle, heistä ja vielä väärin sävyin. Entisestä kurjallistoon kuuluvasta kömpelöstä nuoresta miehestä oli tullut (heidän ansiostaan) varmaan rikaskin – häneltä saattoi pyytää vippiä.

Kotkan porvarien kannalta Pekkasesta ei olisi voinut paikkakunnalla tulla sen hyväksytympää. Jos jähmeässä luokkayhteiskunnassa alemmasta luokasta nouseva, erottautuva, on pahin, luokkapetturi, valtaapitävien luokassa pahin on nousukas, joka tulee häiritsemään heidän rauhaansa.

Nämä olivat kotkalaisen yhteisön erityissyitä, joka oli 30-luvun vaihteessa muutenkin niin kova luokkayhteiskunta, että Ester Kankkusen sanoin 'kadun puolta vaihdettiin, kun punainen tai valkoinen tuli vastaan' ”

Tämä Mäkelän Pekkasen ajasta ja sen jälkeisestäkin tekemä analyysi on varsin osuva. Kotkan ulkopuolisen on vaikea ymmärtää kaupungin kovaa luokkataisteluperinnettä. Vaimoni vanhemmat olivat kertoneet, että ennen tämä todellakin piti paikkansa. Työläiset kävelivät iltakävelyllä Keskuskatua, porvarit Kirkkokatua. Maailmojen raja oli selvä, eikä aisan yli helposti potkittu.

Päteekö tämä vieläkin? Siinä yksi kysymys jota tutkimuksessani Kotkan salatusta olemuksesta pyrin käsittelemään. Ehkä se raja on nykyään enemmänkin oppineisuuden ja kansakoulupohjan välillä. Kotkan kirjastossa suomalaiset uutuusromaanit saavat levätä uutuushyllyssä kaikessa rauhassa. Mutta Enni Mustosen keittokirjasta on 280 varausta.

Helsingissä jokainen vähänkin mielenkiintoa herättävä teos kerää helposti satoja varauksia. Täällä ne saa poimia yleensä suoraan hyllystä. Kotkan pääkirjaston vieressä asuessani joudunkin taistelemaan uutuuskirjojen tulvaa vastaan. Aika ei riitä kaiken lukemiseen. Olenkin rajannut ulos suomenkielisen kaunokirjallisuuden. Tietokirjoja luen paljon suomeksi ja englanniksi, koska niitä mitättömistä markkinoista huolimatta julkaistaan sikamaisen paljon, sikamaisen hyviä joukossa.

Sen sijaan en edes tiedä mitä Enni Mustonen on kirjoittanut tai mistä hänet täällä tunnetaan? Tässä suhteessa lienen outo lintu täällä, mutta sitä toki olen vähän kaikkialla.

Toki raja rikkaiden ja köyhien välillä näkyy myös täällä Kotkansaarella kaupungin keskustassa. Perjantaisin usein ohitamme koiran kanssa Vapaakirkon edustan leipäjonon Kaivokadulla. Mutta ei se jono missään mielessä vedä vertoja Hurstin valinnan ja Helsingin muiden leipäjonojen pituudelle edes suhteuttamalla väkimäärä jonon pituuteen.

Jossakin Karhuvuoressa kuulemma köyhyys näkyy ihmisten arjessa ja asumuksissa. En edes tarkkaan tiedä missä se sijaitsee. Jotakin örinäporukkaa kerääntyy ikkunamme alle Sibeliuspuistoon kesän hyvillä keleillä jostain kaupungin laidoilta mutta minkäänlaista kommunikaatiota emme ohittaessamme harjoita hyvässä tai pahassa. Enkä tunne Kotkansaaren juoppoporukoita mestoissaan. Toivottavasti olen oppinut läksyni, enkä tule tuntemaankaan.

Ihan rauhallista täällä on kävellä yötä päivää, koukkaankin sumeilematta niin Kirkkokadun kuin Keskuskadun puolelta. Luokkarajat eivät enää ole fyysisesti yhtä paljon läsnä kuin Toivo Pekkasen nuoruuden Kotkassa.

Parhaiten huono-osaisten purnauksen näkee lehtien tekstaripalstoilla ja yleisönosastoissa. Niissä kaupungin herrat saavat kuulla kunniansa hörhöilyistään poikkeuksetta jokaisen hankkeen kohdalla. Ilmeisesti osa väestöstä on sitä mieltä että kaikki muutos vie huonompaan. Mutta sama porukka myös ensimmäisenä valittaa kaiken olevan Kotkassa päin helvettiä. Ei käy kateeksi päättäjiä ja virkamiehiä.

Niinpä: ”Pekkaselle Kotka oli aina olemassa, kaupunkina, jota hän vihasi ja rakasti.”

Matti Mäkelä tekee kirjassaan myös pienen koukkauksen kotkalaiseen viinakulttuuriin ja sen seurauksiin kaupungin kuvassa:

”Kotkalaisten runsas viinankäyttö on vuosikymmenien aikana kehittynyt eräänlaiseksi sinnittelyksi vaarallisen rajan lähellä. Kun katselee kotkalaisia työläiskaupunginosia, kaikki on päällisin puolin kunnossa, pieni omakotitalo vuokratontilla, pihakivetys, yksinkertainen puutarha. Sitten yhtä äkkiä ohikulkija tajuaa, että mitään ei ole uudistettu 30 vuoteen. No, kohta kaikki muuttuu, myös Gutzeitin ajoista alkanut vanha viinakulttuuri.”

Kun pari vuotta sitten harkitsimme omakotitalon ostoa Kotkasta, pomppasi silmille juuri se että talot olivat enimmäkseen siinä kunnossa kuin valmistuessaan. Täällä ei perkele turhaan stailata, menee kaupaksi tai ei.

Eikä Kotkan kunnon työväki ymmärtänyt kirjoja sentanneen Toivo Pekkasen arvoa verrattuna kunnon fyysisen työn tekijöihin:

”Paikalle tulleet työläiset ihmettelivät ääneen, miksi Pekkasesta tehtiin elokuvaa. Mikä siinä miehessä oli sen kummallisempaa, sehän oli seppänäkin aika nahjus. Miksei elokuvaa tehdä Kallesta (Pekkasen urheilijaveljestä), joka sentään oli moninkertailnen 'tullin mestari' ja kuuluisa uimahyppääjä.”

Moderni maailma, saati postmoderni, ovat olleet kotkalaisille kova pala, jossain suhteissa liian kova. Luova luokka muuttaa jo nuorena opiskelemaan muualle, jäljelle jääneet ihmettelevät kaikenlaisia julkisen vallan satsauksia tietoyhteiskuntaan tai yleensäkin palvelutalouteen. Merimuseo ja Maretario, saati tulevat suunnitelmat Kantasaman suhteen, nähdään turhina rahareikinä jonne viimeinenkin hyvinvointi Kotkasta valuu.

Kotka on yksi Suomen kauneimmista kaupungeista, on merta, puistoa, rantaa. Osmo Soininvaara esittikin Kotkassa vieraillessaan, että Kotkan kaltaisten kaupunkien valtti tulevaisuudessa voisi olla tarjota mukava asuinympäristö sinne vaikkapa pääkaupunkiseudulta muuttaville. Mutta se toki edellyttää kaupungin palvelujen kehittämistä, eikä tietotyökään pelkästään aina turhaa ole. Sitä täällä tehdään isossa Datariinan kiinteistössä muiden maamme kaupunkien tavoin. Tuloksia kuulemma odotellaan kaupungilla jo ties monettako vuotta.

Mutta ei se niin mene että keksitään yhtä äkkiä uusi Nokia ja kaikki talousmurheet ovat poissa. Pitäisi luoda ympäristö jossa innovaatiot kehittyvät kaikessa rauhassa muuttuen parhaassa tapauksessa tietotyöpaikoiksi. Tämä on kuitenkin vaikeaa sillä kilpailu tiedosta ja taidosta on maailman mittakaavassa murhaavaa. Yrittää pitää kummiskin, jos ei edes yritä, ei taatusti mitään synny.

Matti Mäkelä arvio Pekkasen maineen kasvusta Kotkassa on sekin aika synkkää luettavaa:

”Tärkeää kotkalaisen palvonnan erityismuodossa on paradoksaalisesti Pekkasen poismuutto Kotkasta. Niin omasta mielestään vaatimattomassa kaupungissa kuin Kotkassa koko elämäänsä asuvasta Pekkasesta ei ikinä olisi tullut kaupunginpyhimystä. Jotakin vikaa hänessä olisi kotkalaisten mielestä täytynyt olla jo sen takia, että hän siellä asuu.”

Kovin on siis ristiriitaisia kotkalaisen mentaliteetin erilaiset piirteet. Ehkä selviten pomppaa esiin että me kunnon köyhät jotka tyydymme osaamme olemme kunnon väkeä. Ja kun vertailukohdat puuttuvat, muuttuvat poikkeusyksilöt - elleivät tajua muuttaa ajoissa pois - kummajaisiksi ja kylähulluiksi joiden touhujen perimmäistä tarkoitusta ei ymmärretä.

Mutta sama on kansan asenne kaikkialle Suomessa, ei Kotka ole mitenkään poikkeuksellinen murheenkryyni. Nyt kun netti on kaiken kansan ulottuvilla, täyttyvät palstat karjunnasta jossa mikään asia ei ole kohdallaan, mistään vinkkelistä tarkasteltuna. Siksi onkin parasta panna välistä yhteydet katki, ja muutenkin rajoittaa kiinnostuksensa kohteita.

Tässä suhteessa pidän Kotkansaarta hyvänä ja monipuolisena asuinpaikkana jossa löytyy vaihtelua kun sitä tarvitsee. Mutta välillä voi hyvin omatunnoin olla omassa maailmassaan. Ja jos haluaa stadiin katsomaan kaduilla notkuvia narkkareita, moottoritie on kuuma.

Lähde:

Matti Mäkelä. ”Leveäharteinen ajattelija”. Juva 2002.


8/17/2016

Kotkan poikii ilman viinaa


Seppo Korpipää Kymensanomien keskustelupalsta

21 tuntia sittenSuosittele 14
Parasta mitä Kotkalle voisi tapahtua on joutua valtion holhoukseen. Sieltä tulee pätevät miehet saneeraamaan kaupungin talouden ja palvelut kunnon tolalle. Tähän eivät Kotkan nykyiset epäpätevät luottamushenkilöt ja virkamiehet pysty.

Kantasataman outlet lienee tyhmin hanke johon Kotkan päättäjät on muun vision puutteessa mukaan lähteneet.

Ja soteuudistuksessa ainoa järkevä vaihtoehto huippuhoidon takaamiselle on HUSin kylkeen liittyminen. Terveysalan työntekijät toki tietävät tämän. Mutta johtajat ja luottamussakki pelkäävät paikkojensa puolesta eivätkä halua tässäkään tapauksessa ajatella kuntalaisten parasta.
Lainaa




Seppo Korpipää Yle Kotkan Facebook

Muutettuani stadista Kotkaan huomasin heti liikenteen Kotkansaarella olevan huonoa ryssäläistä tasoa Helsinkiin verrattuna. Autoilijoille ei edes tule mieleen päästää sovinnolla jalankulkijaa tien yli, päinvastoin yhtään ei hidasteta. 

Toinen havainto että Keskuskadulla revitetään jatkuvasti rajua ylinopeutta valoista lähdettäessä. Ei mitään järkeä kun seuraavassa risteyksessä pitää jarrut vinkuen jarruttaa. 

Peltipoliisi Keskuskadulla ja Kirkkokadulla toisi isot rahat valtiolle, samalla liitosalueilta ilmeisesti keskustaan tulevat autoilijat oppisivat liikennekäyttäytymistä. 

Kotka on tosiaankin monessa suhteessa vieras maa stadiin verrattuna, jossa sielläkin parantamisen varaa olisi. Kotkan poliisi ei piittaa ylinopeuksista ei edes yritä saada kaupungin maineen pilaavaa nonstop puistojuopottelua Sibeliuspuistossa kuriin. Poliisit herätys tai vaihtoon!


Seppo Korpipää kommentoi Pete Leppäsen Facebook sivua

Liha on meilläkin murha tätä nykyä. Palattuani Kroatiasta kesäkuun lopulla heitin lihat sun muut helvettiin. Kasviksia ja kalaa, paino pudonnut vajaassa 2 kuukaudessa yli 11 kiloa, olo paljon parempi, verenpaine palautunut normaaliksi. Mutta Flowssa onnistuin vilustumaan vaikka kävin katsoon vain tärpit. 

Morrisseyn lihaviesti ja -videot olivat täyttä asiaa kaikessa julmuudessaan!
Tykkää · Vastaa · 3 · 22 t


Hei! Flunssa iski eilen toden teolla. Coldrex, burana600, antihistamiini, nenäsuihke, vitamiinipommi ovat pitäneet olon siedettävänä. Ny alkaa vähän helpottaan.

Vaikka stadissa tuli syötyä ja juotuakin siellä old foxissa, paino tullut ny alas 11.3 kiloa, eli on nyt 80.2. Alkanee vähitellen riittää vaikka kasvis-kalaruokavaliota aion jatkossakin noudattaa, olo on kevyempi ja parempi.

Valioliiga jo alkoi Englannissa, eilen katsoin monta peliä. Tänään alkaa lätkän seurajoukkueiden em; kärpät pelas tsekissä, mertaranta selostaa. Toki olympialaisiakin on kiva seurata.

Toinen koira tulee jos tulee syyskuun lopulla. Luultavasti toinen kultainen noutaja.

Lähden tästä apteekkiin hakeen lisää rohtoja. Aulikseltakin kyselin aikaa loppukuusta, käyn ny siellä vielä kun voi, perinteitä pitää kunnioittaa.

Joy Divisionilta pari biisiä encoreina soittanut New Order sai kansan villiksi Flown jättiteltassa vaikka hesarin toimittaja oli taas ollut vissiin eri keikalla. Teltta oli ääriään myöten täynnä, tanssimiseen ja hyppimiseen ei yksinkertaisesti ollu tilaa. Siaakin kuunneltiin, tuttuja hittejä. 
Tungos ja sapuskan järkyttävä hinta miinuksina mutta ens vuonna taas uusiksi. Esim Voimala ja Other Sound jäivät nyt lähes kokonaan välistä vaikka kummassakin koko ajan hyvää musaa.

Ja toki Karjalainen myös räjäytti potin sunnuntain  päälavan avaajana, vanhoista tuli doris, villejä lupiineja, ankkurinappi...

Sepex

Lähetetty iPadista

Seppo Korpipää <seppo.korpipaa@gmail.com>

16.8.2016 (1 päivä sitten)


-> Jussi








Elämäni, meidän kaikkien elämä, löytyy siruina netin eri palstoilta. Kukaan ei kykene kokoamaan palasia, ei edes Supon miehet huippusalaisessa laboratoriossaan. Kokosin ylle viime aikojeni kuulumisia Kotkan ja stadin herättämistä ajatuksista ja tunnelmista.

Olen tätä nykyä Kotkan poikii ilman viinaa. Kerran on tullut Kroatiasta pari kuukautta sitten paluun jälkeen otettua kunnolla tärpättiä. Flow festareilla en juonut mitään, paitsi vähän lauantai-iltapäivän lämmittelyissä Kampin Wanhassa Ketusssa. Torkkelinmäellä juomana oli San Pellegrino.

Olemme Pomon kanssa ajautuneet elämässä vaiheeseen jossa vertailemme kivennäisvesien laatua, ei enää niinkään hintaa. San Pellegrinoa saa Kotkasta, samoin Eviania. Myäs virolainen Värska on suoksikkini kun se sisältää erittäin paljon magnesiumia ja kalsiumia joita kovasti kesällä treenanneena kehoni tarvitsee hien mukana poistuneen tilalle.

Kotkasta olen alkanut muodostaa sosiologista kuvaa. Erinäisiä tekstin pätkiä aikanaan kokoamalla saan tarkan sosiologisen kenttätutkimuksen tämän uinuvan teollisuuskaupungin nykytilasta. Minusta voi tulla Kotkan Edvard Westermarck.

Vaikka Kotkassa asuvan kirjailija Jari Järvelän ulkomainen agentti näkee Kotkan Pohjolan Marseillena, ei täällä sentään autoja joka yö polteta, tehdä terroristihyökkäyksiä viattomien kimppuun.

Tunne tosin vain Kotkan keskustan, asumme Kotkan keskustan keskustassa Kotkansaarella. En ole koskaan käynyt näissä pahamaineisissa slummeissa Karhuvuoressa tai Hovinsaarella. Kerran olen käynyt Karhulan Lidlissä, sitä kun ei vielä täällä Kotkansaarella ole.

Minulle riittää tämä keskusta, jossa asun kirjaston ja kauppakeskusken välissä. Posti tuo samat rojut kuin stadissakin. Urheilukanavat näyttävät tuimia taisteluita 75 tuuman jättitelkulta joka muutti meille kesäkuun lopulla.