Vuodesta toiseen ihmiset ehdottavat kuntien talouden romahduksen paikkaamiseksi viheralueiden seka kulttuuri- ja liikuntapalvelujen karsimista. Tavikset eikä suurin osa päättäjistäkään näytä ymmärtävän - kuten jutussakin mainitaan - että 3/4 kunnnan rahoista menee sosiaali-ja terveystoimeen sekä kouluihin. Jos niistä ei karsita, ei mitään olennaisia säästöjä saada aikaan, vaan kuntien konkurssi jatkaa väistämätöntä lähestymistään.
Eikä tässä auta enää kuntien yhdistäminen, vaan sosiaali-ja terveys ja koulutoimi tulee miettiä aivan uudelta pohjalta, vaikka valtion toimesta. Kunnista ei tunnetusti ole tähän, vaan niiden huseeraaminen vain pahentaa tilannetta.
Esimerkiksi palvelusetelien tuleminen terveydenhuoltoon on hyvä askel oikeaan suuntaan. Kilpailu karsii ajan myötä elinkelvottomat yksiköt ja rakenteet. Tosin lähiaikoina kuntien virkamiehet pyrkivät turvaamaan oman asemansa panemalla sille kampoihin minkä pystyvät.
Eikä sillekään voida tulevaisuudessa mitään, että nykyisiä kouluja, sairaaloita, yliopistoja yms. joudutaaan kylmän talouden pakon sanelemana ajamaan alas. Joka väittää nykymenon voivan Suomessa jatkua suurten ikäluokkien eläköidyttyä, voisi esittää visionsa siitä miten systeemi nykymuodossaan jatkossa rahoitetaan? Tälläistä on tosin turha edes odottaa, sillä sellaista ei yksinkertaisesti ole.
Hyvinvointivaltiota luodessa ei tajuttu luotavan aivan liian kallis menoautomaatti sosialismin parhaiden paeriaatteiden innoittamana Eikä aluepolitiikkakaan ole halvaksi tullut, eikä se ole meillä eikä muualla edes estänyt väestön siirtymistä keskuksiin.
7/19/2009
7/18/2009
6/17/2009
6/08/2009
5/31/2009
5/22/2009
Once Upon The Time in Beijing
Kärpäset Taivaallisenrauhan aukion yllä
(kirjoitettu kesäkuussa 1991 2 vuotta suuren verimyrskyn jälkeen)
Peking, Kiinan kansantasavallan pääkaupunki kesäkuun alkupäivinä vuonna 199?. 11 miljoonan ihmismuurahaisen kuhiseva komposti. Kaupungin yllä ikuinen keltainen harso. Sinitaivas nähty viimeksi joskus 1940-luvulla.Maailman mielenkiinto on kohdistunut Pekingiin.
On kulunut muutama vuosi siitä, kun kansanarmeija murskasi opiskelijoiden demokratialiikkeen Taivaallisen rauhan aukiolla. Journalisteja saapuu kaikkialta länsimaailmasta. Salainen poliisi on varuillaan. Vaitonaisia tuulikangaspuseroihin pukeutuneita miehiä liikkuu ulkomaisten lehtimiesten asuttamien hotellien aulojen liepeillä.
Taivaallisen rauhan aukiolla on rauhallista kuin sota olisi juuri loppunut tai alkamassa hetken päästä. Salainen poliisi on eristänyt alueen siten, että mahdolliset provokatöörit eivät pääse lähellekään paikkaa, jossa monen nuoren unelman luut rutisivat kuolemaa panssarivaunujen telaketjujen alle aamuyöllä 4. kesäkuuta 1989.
Pitkä, vaitonainen jono liikkuu Maon mausoleumin ohitse. Lehtimiehet alkavat pitkästyä ja kertoa satoja kertoja kerrottuja vitsejä siitä, että Maon ruumista balsamoineet venäläiset hukkasivat juovuspäissään toisen korvan. Se piti tehdä muovista. Toinen versio tietää, että koko Maon ruumis on tehty muovista.
Länsimaisten lehtimiesten ja liikemiesten suosima Charlie's Bar Jianguo-hotellissa ei jaksa herätä unestaan mokoman vuosipäivän johdosta. Kauas kotoaan tipahtaneet länsimaalaiset jatkavat hidasta alkoholisoitumistaan amerikkalaisen baarin amerikkalaisen baariemännän iloisessa suojeluksessa. Jack Danielsia imevä väki odottaa turistien palaavan viimeinkin kaupunkiin ja mokoman paskajutun jo vähitellen unohtuvan.
Mellakka myy, mutta Isosta Pamauksesta ei tule mitään. Maailman tiedotusvälineet julkaisevat vaisuja lyhyitä raportteja tapahtumista, joita ei koskaan ollut. Toisinajattelijat ovat Kiinassa harvinaista riistaa. Heidän puutteessaan viitataan jotakin epämääräistä olleen tavallisesti luotettavien tahojen mukaan kehitteillä, mutta salaisen poliisin tukahduttaneen sen alkuunsa.
Yöllä Pekingin leveällä pääbulevardilla on aavemaisen hiljaista. Pimeys on täydellinen, sillä katuvaloja ei polteta säästäväisyyssyistä. Vuosipäivän yönä Pekingin keskustan läpi väitetään ajaneen panssareita. Totuuden vähemmän myyvä muunnelma on hiukan toisenlainen. Ne jotka eivät enää tarvitse unta elääkseen saattoivat aavekaupungissa hortoillessaan todeta kyseessä olleen ukkosen. Mutta sehän ei ole uutinen.
Kiina muuttuu nopeasti
Kiina on muuttumassa nopeasti. Jos haluaa nähdä sen sellaisena kuin se oli, on sinne mentävä nyt, kun se vielä on. Peking on aina ollut kommunistisen Kiinan näyteikkuna länteen. Sen tavaratalojen tavaran paljous hämmentää sosialistisen ankeuden kohtaamiseen valmistautuneen matkaajan. Kaupungin bulevardien moderni ilme ja sen skylinen yllä kohoavat kymmenet pilvenpiirtäjät kertovat vanhan ajan, vanhan kommunismin tekevän tilaa kapitalistiselle riistojärjestelmälle. Se oli sittenkin vahvempi, vaikka edelleenkin maata hallitsevat virallisesti kommunistieläkeläiset.
Nämä komukat ovat kuitenkin ovelampia pirulaisia kuin eurooppalaiset rappeutuneet aatetoverinsa ennättivät olemaan. He tajusivat jo 1970-luvun puolessa välissä, että sosialistinen järjestelmä on taloudellisessa mielessä mahdoton yhtälö. Siksi Kiina on avaamassa ovensa nopeasti biologisperäisempää olemassaolontaistelua korostavalle liberaalille kapitalismille.
Virallisesti kysymys on ns. sekataloudesta. Todellisuudessa kysymys on vain yhä kannattavammista liiketoimista, joiden houkutus on temmanut kommunistisen puolueen johdonkin turvaamaan itselleen osansa taloudellisista etuisuuksista tässä uudessakin tilanteessa. Uudet rikkaat ovat loppujen lopuksi myös vanhoja rikkaita. Köyhien massa on vakio.
Aatetta ei voi syödä, muuten kuin vertauskuvallisesti. Siksi kommunismin aate syötiin Kiinassa jo 1970-luvun lopulla. Vuosikaudet vankilassa virunut käppänä Deng Tsiao-Ping pääsi irti ja halusi kostaa kokemansa vääryydet. Mao oli kuollut ja neljän kopla pantiin vuorostaan rautoihin. Deng päätti tehdä lopun maolaisesta versiosta proletariaatin diktatuurista ns. taloudellisen uudistuksen nimissä.
Asiat menivät aluksi hyvin. asita tapaavat mennä aina aluksi hyvin.Yli miljardin asukkaaan markkina-alue houkutteli ulkomaalaisia sijoittajia. Pekingiin nousi yli kaksisataa jättiläismäistä läntisten hotelliketjujen joint venture-tornia. Väkeä lappasi kuin pipoa ja erityisesti amerikkalaisiin uskottiin. Muut isonenät olivat vähemmän kiinostavaa väkeä.
Kun prosessi on vapautuva, on vaarana, että se riistäytyy jossakin vaiheessa käsistä. Näin pääsi käymään keväällä 1989, jolloin Kiinan avautuminen länteen koki mittavan takaiskun. Opiskeleva nuoriso alkoi kuvitella itsestään liikoja. Niinpä tämä esasaarismaista muutosenergiaa uhkunut joukko alkoi osoittaa mieltään vanhojen kommarijäärien etuoikeuksia ja hidasta muutosvauhtia kohtaan. Se oli kovin jännittävää ja elähdyttävää puuhaa, ainakin se voitti kampusten ankeat olosuhteet.
Pekingin kaduilla alettiin marssia ja soittaa torvia. Banderollit uhmasivat Taivaallisen rauhan aukion laidalla sijaitsevan Kansojen parlamentin valtaa. Homekorvaisia impotentteja vaadittiin eroamaan. Ja vitut ne tietenkään mitään erosivat, mutta eivät vain ensin oikein jaksaneet reagoida pentulauman mesoamiseen. Elettiinhän parhaassa mahdollisessa maailmassa, jossa muutoksen tarve oli loppujen lopuksi olematon.
No, sitten eräät asemiaan puolueessa vahvistamaan pyrkineet macchiavellit tajusivat, että tätä tynnyrijengiä voisi käyttää hyväksi valtataistelussa. Siitähän on aina kysymys tällä dominant male- planeetalla. He alkoivat asiamiestensä kautta rohkaista opiskelijoita ja muuta rähinään valmista porukkaa syrjäyttämään demokratian nimissä koko johtotroikan. Hu Yaobang-niminen jäpikkä oli erityisen toimelias ja sai opiskelijalauman kuvittelemaan, että noinhan se estblishmentti luopuu vallasta, kunhan tomerasti lippuja liehutellaan Tianmenin, eli Taivaallisen rauhan aukiolla.
Kiinan suunta kohti länttä oli vakaa. Siksi koko opiskelijoiden demokratialiike oli turha. Itse asiassa sehän oli itsemurha, turha itsemurha. Koneisto ei ollut missään vaiheessa menossa polvilleen, vaikka ei heti listinytkään opiskelijoita. Kevään vaihtuessa kesäksi vuonna 1989 näyteltiin Taivaallisen rauhan aukiolla erikoinen performasssi. Siitä mitä todella tapahtui, ei ole kenelläkään täyttä kuvaa.
Veren häät Pekingin kaupungissa
Kiinan hallituksen "Totuus Taivaallisen rauhan aukion tapahtumista"-toimikunnan nelivärijulkaisu kertoo virallisen totuuden siitä kuinka häiriintyneet opiskelijat ja muu rähinäväki kävi tolkuttomassa raivossa päivä päivän perään viattomien miliisien ja sotilaiden kimppuun hakaten, silpoen, surmaten, raiskaten.
Eräs viattomista sotilasuhreista oli upseeri nimeltään Liu Guofeng. Hänen nuori elämänsä päättyi illalla kesäkuun kolmantena päivänä vuonna 1989. Joukko tappamisen kiimassa olleita huligaaneja riisti hänet armeijan maastoautosta lähellä Pekingin Sähkösanomalaitoksen rakennusta. Hänet päälleen heiteltiin tiilikiviä, häntä viilleltiin rikkilyödyillä pulloilla ja piestiin rautakangilla.
Kun kaveri oli pitkän kärsimyksen jälkeen kuollut tuskiinsa, tuikattiin hänet vielä tuleen. Eikä tämäkään riittänyt demokratiaa rakastavalle opiskelijanuorisolle. Liu Guofengin palava ruumis hirtettiin vielä roikkumaan poltetun liikennelaitoksen bussin katolta. Tappamisen kiimassa ollut rauhaa rakastava opiskelijaälymystö tempaisi vielä lopuksi hänen suolensa esiin. Poltetun ruumiin sisältä löytyi itse asiassa hämmästyttävän hyvin säilynyt suolisto, jota paikalle kertyneellä tuhatpäisellä yleisöllä oli tilaisuus lähemmin tutkia. Erityisesti paksusuoli muistutti jättiläismäistä kastematoa. No, se piti tietenkin leikata irti ja tunkea uhrin kuolleeseen kitaan. Samalla tältä leikattiin se mitä palaneista sukuelimistä oli jäljillä ja tungettiin myös samaan kuolemisen kauhusta ammolleen jääneeseen kitaan.
Joukon mentyä paikalle hiippaili, tietenkin aivan vahingossa hallituksen virallinen valokuvaaja. Hän ikuisti tämän raukkamaisen ruumiin häväistyksen värifilmille. Samanlaisia kuvia otettiin kymmeniä muualtakin kaupungista.
Jos joku haluaisi saivarrella voisi hän ehkä kysyä: miten täysin lihattomaksi palaneella ruumiilla voi olla täysin ehyt upseerin koppalakki päässään? Mutta tällainen on virallinen totuus, lautakunnassa käsitelty, joten tikulla silmästä läpi sitä, joka menneitä kaivelee.Tämä on tietenkin turhaa spekulaatiota. Varmaa vain on, että jossakin äiti jäi ikiajoiksi odottamaan kotiin poikaansa, joka ei olisi enää palaava. Mutta tätä on tapahtunut ja tapahtuu kaikkialla kaiken aikaa, eikä siitä ole ollut tapana numeroa tehdä. Eikä Jussi Apilakaan siitä numeroa tee.
Vihaista roskaväkeä kertyi kymmeniä tuhansia Taivaallisen rauhan aukiolle. Heitä ei saatu sieltä pois, vaikka kommunistihallitus hyvää hyvyyttään lupasi heille tuhat ja yksi etuisuutta. Ja ennen muuta; se lupasi unohtaa mitä oli tapahtunut. Unohda tai kuole... Osa opiskelijoista tarttui viikkokausien leirielämään tympääntyneenä syöttiin. He elävät todennäköisesti edelleenkin.
Taivas Taivaallisen rauhan aukion yllä oli täynnä kärpäsiä. Ulosteongelma oli karannut hallinnasta. Jätettä valui hätäisesti kyhätyistä kenttäkäymälöistä aukiolle. Se sotkeentui ihmisten jalkoihin. Kulkutaudit levisivät, hyönteispilvet pimensivät Pekingin saasteista entisestäänkin pimeän taivaan, ihmisten mahat menivät paskasta ja kuumuudesta kuralle. Ja sen seurauksena syntyi lisää kuraa, joka valui yli laarin ja kulkeutui ihmisten jaloissa eteenpäin...
Suurin osa demokratialiikkeen opiskelijoista häipyi Paskanjuhlien yltyessä vähin äänin paikalta. Jäljellä oli päivä päivältä pienempi ja surkeamapi joukko; tosi vakaumukselliset ja sellaiset, joilla ei ollut mitään vakaumusta, vaan jotka olivat tulleet paikalle pelkästään rähinöimään. Oli mahdotonta erottaa, kuka oli kuka.
Hallitus ajoi illalla kesäkuun kolmantena päivänä panssarit Pekingin keskustaan. Taivaallisen rauhan aukion yllä kaikuivat kovaääniset, jotka antoivat opiskelijoille muutaman tunnin aikaa poistua aukiolta. Tämän jälkeen heidät tultaisiin poistamaan sieltä.
Olosuhteet olivat kuvottavat. Useimmat olisivat olleet valmiita lähtemään kotimatkalle muutenkin. Vuorokauden vaihtumisen jälkeen aukiolta marssi siistinä osastona tuhansia opiskelijoita kohti yliopiston kampuksia. Mutta osa päätti jäädä. Se oli vikatikki. Aamuyöllä neljän jälkeen helvetti laskeutui Taivaallisen rauhan aukiolle.Panssareiden suojaamat sotilaat avasivat tulen Kansojen rauhan muistomerkkiä jostakin syystä puolustaneita opiskelijoita kohti. Ja siinä rytäkässä ei kyselty, oliko opintosuorituksia kasassa monenko viikon verraan. Demokratialiike päätti päivänsä demokraattiseen yhteiskuolemaan. Panssarit jyräsivät pikaisesti läpi muutaman tuhannen paikalla olleen.
Tämän jälkeen paikalle ajatettiin Pekingin liikennelaitoksen busseja, joista oli penkit poistettu. Ruumiit kootiin busseihin nopeasti ja tehokkaasti. Veri valui ulosteiden sekaan bussien kadotessa tuntemattomiin päämääriinsä. Harvat eloonjääneet väittävät osan uhreista olleen vielä elossa, kun heitä vietiin jonnekin josta ei tänäkään päivänä ole tietoa.
Aamun valjetessa kaikki oli ohitse. Aukiota pestiin puhtaaksi. Veren raudalle vivahtava tuoksu leijui Pekingin bulevardeilla. Sotilaat polttivat roskakasoja. Kuolleita polkupyöriä lojui kaikkialla. Beijing-hotellin asukkaat tiirailivat epäuskoisina aukiolle, eivätkä voineet ymmärtää oliko se mitä he luulivat nähneensä totta. Uhrien lukumäärästäkään ei ole virallista selkoa. Hallitus puhuu kymmenistä. Nämäkin kuolivat lähinnä omaa vittumaisuuttaan, vaikka kansanarmeija yritti viimeiseen saakka suojella kansaansa omilta toimenpiteltään.
Läntiset tiedustelulähteet arvioivat kuolleita olleen 3000. Lukua on mahdonta tarkistaa, sillä ne jotka puhdistivat demokratiasyöpäläiset aukiolta, omistavat myös viralliset opiskelijaluettelot. Moneen kotiin jäi lapsia palaamatta, mutta aasialaiseen tyyliin asiasta ei ole ollut todellakaan tapana numeroa tehdä.
Lapsia syntyy, lapsia kuolee. Elämä on yhtä ja samaa kärsimystä.
Virallinen totuus Pekingin mellakoista julkaistiin myöhemmin komeana kuvakirjana. Sitä myydään halpaan hintaan ulkomaalaisten kirjojen kaupoissa sekä Ystävyyden tavaratalossa. Kukaan ei tiedä, mitä todella tapahtui. Mutta eihän kukaan tiedä paljon muutakaan: kuka murhasi John F. Kennedyn ja oliko Mannerheim homo vai ei ja myrkytettiinkö Sylvi Kekkonen..
Kolme vuotta myöhemmin viimeiset todisteet tapahtuneesta päätettiin hävittää. Pekingin kärpäspopulaatioiden geneettisessä perimässä eli salattua tietoa tapahtumista Taivaallisen rauhan aukiolla. Siksi kärpäset päätettiin eliminoida. Oli tullut niiden vuoro kuolla.
Virallisesti tämän siipiveikkojen kansanmurha naamioitiin siisteyskampanjaksi, jolla haluttiin vakuuttaa Kansainvälisen olympiakomitean korruptiopopulaatio kaupungin soveltuvan ainakin hygieniansa puolesta vuoden 2000 kesäolympialaisten isäntäkaupungiksi. Näin ollen jokainen pekingiläinen sai tehtäväkseen tappaa kymmenen kärpästä. Tämän seurauksena kärpäset katosivat yhtenä yönä Pekingistä yhtä äkillisesti kuin yliopistoälymystö Kulttuurivallankumouksen bakkanaaleissa.
Aasia tulee, Aasia tappaa
Maailman sisällä on toinen maailma ja kolmas. Yritteliäisyys lähtee puutteesta. Halu jäädä henkiin panee ihmiset taistelemaan olemassa olostaan. Pekingin rautatieasemalla tungeksivat tuhannet Venäjän radan tuomat laukkuryssät suurine kantamuksineen. Silkkimarkkinoiden sekundatavara katoaa äiti Venäjän loputtomaan kitaan. Se mikä maksoi kolmekymppiä Pekingissä myydään Moskovassa, Kiovassa ja Vladivostokissa kolmella sadalla. Köyhyys ei aina tarkoita, ettei ole rahaa. Se on silloin sitä, ettei ole mitään mitä rahalla ostaa.
Venäläisetkin ovat enemmän oikeilla jäljillä kuin rappeutuneen Euroopan hyvinvoinnin tylsistämät ihmispolot, EU:llaä tai ilman. Aasia vyöryy kohti, eikä meistä ole tällä kertaa vastustamaan, sillä sotaa käydään meidän omilla aseillamme: Ensin he valtaavat markkinat, sitten ostavat tuotantolaitoksemme ja pankkimme, lopulta viettävät yötä tyttäriemme kanssa. Ranskan entinen pääministeri Edith Cresson herätti taannoin kohua lausumalla ääneen sen minkä kaikki tietävät muutenkin. Japseilla ja muilla keltanahoilla ei ole elämässään kuin yksi päämäärä; päästä naimaan eurooppalaisia, hyvin muodostuneita naisia. Ja kun heillä on pian kaikki raha, kaikki valta, niin Euroopasta tulee samanlainen seksireservaatti kuin Thaimaa on ollut eurooppalaisille.
Kolmas maailmansota käydään halpojen hotellien visvaisten lakanoiden välissä. Voittaja on se, joka saa jatkaa sukunsa geenejä edes symbolisesti. Valta on aina ollut oikeutta nauttia nuorten naisten seksuaalisista palveluksista. Ja jos tässä on jonkun mielestä jotakin pahaa, niin hän on kyllä syntynyt väärälle planeetalle.
Se, joka väistää kadulla ensimmäisenä, kuuluu sukupuuttoon kuolemassa olevaan humanistiseen virhelajiin. Kiinalaiset eivät väistä koskaan. He eivät edes tajua, että niinkin voisi tehdä. Autoilijat ajavat jalankulkijan yli, ellei tämä ehdi alta. Ehkä hän töräyttää torvea, yleensä ei. Mutta varmaa on, että jalka ei edes hipaise jarrupoljinta ennen kuin jalankulkija on rattaiden ruhjomana leviämässä solumattona kadulle.
Aasialaisten tyyneys on tyyntä kuoleman edellä. Kuva aasialaisista syvähenkistä elämää viettävinä zenin mestareina on yhtä osunut kuin kuva suomalaisista Euroopan japanilaisina. Aasialainen tyyneys on vuosituhansia alistetun ihmisen viekkautta. Jos et herätä huomiota, sinua ei ehkä vihata ja saat elää kauemmin. Siksi sinun kannattaa piiloutua syvälle sisällesi. Sanoivatpa ja tekivätpä ne mitä tahansa, älä näytä sen koskettaneen sinua mitenkään.
Thaimaa ja koko Aasia on ollut länsimaiselle miehelle yhtenäistä pornomarkkina-aluetta. Hormoonipistosten pullistamat möhömahaiset urokset ovat rynnineet siellä elämänsä ainoaa kevättä. Jos ihmiselämällä ei ole mitään arvoa Aasiassa, niin naisen ruumiilla ei ole sitä senkään vertaa. Palataksemme rakkaisiin Japanin serkkuihimme: he pakottivat kymmeniä tuhansia korealaisia tyttöjä seksiorjikseen Kaukoidän taistelukenttien leipeille. Valitut hakattiin ja raiskattiin sellaiseen kuntoon, ettei heille tullut mieleenkään julkisesti protestoida kohtaloaan. Asiasta käydään vieläkin oikeutta yli 50 vuotta myöhemmin. Japanilasten katumus on näennästä.
Japanilaisten syvähenkinen elämä
Toki tiedäämme japanilaisista enemmänkin. Seuraavan aasialaisesta uhasta kertovan tarinan kuuntelemista ei suositella alle 18 vuotiaille:
Kun pojat ovat kaukana kotoa, katoaa heistä kaikki ihminen. Ihmishenki ei ole koskaan ollut idässä minkään hintainen. Ihailemamme japanilaiset työmuurahaiset paljastivat Nanking-nimisessä performancessaan toisen maailmansodan liepeillä totuuden aasialaisesta ihmisestä. Se totuus ei ole mielentyyneys. Se on julmuus. Pohjaton julmuus heikompaa kohtaan, heikon loppuun saakka.
Japanilaisten valloittaessa alueita Kiinasta ja muualta Kaukoidästä tapahtui outoja asioita. Tätä kiehtovaa hidastettua filmiä on turhaan yritetty kaikki nämä seuraneet vuosikymmenet selittää. Kiinan kansan vallankumousmuseon seinävitriinit todistavat ihmisen tosiolemuksen kunniaa, joka paljastuu arkimaailman yhteisöllisten paskasiteiden kadotessa oltaessa kaukana, kaukana kotoa...
Nanking. Se on muutakin kuin pieni kiinalaisravintola Helsingin Kalevankadulla. Nanking on kaupunki jonka valtaamista seurasi Japanin keisarillisen armeijan järjestämä taiteiden yö. Ja tätä yötä kesti monta yötä ja päivää. Kun kuolleet jälkeenpäin laskettiin, saldoksi saatiin, että kaupungissa teurastettiin yhtä äkkiä, ilman mitään syytä 200.000 ihmistä. Ja ajatella: kerran heillä kaikilla oli äiti ja isä sekä ns. elämä edessä. Suit sait ja 200.000 unelmaa onnesta valui punaisena, raudalle tuoksuvana verenä kaupungin mutaisille kaduille.
Japanilaiset ovat organisoitua kansaa: Kaikki kiinni saadut nankingilaiset miehet teloitettiin välittömästi. Ilman pitempiä puheita suurin osa sai napin ohimoonsa. Mutta mielikuvituksellisempiakin keinoja toki käytettiin. Luovuuden muita muotoja olivat kurkkujen katkominen veitsellä, vatsan leikkaaminen auki viidakkoveitsellä ja kaikki muukin silmitön silpominen. Parhaassa tapauksessa uhrikin sai katsella sisälmyksiensä valuvan kotikaupunkinsa kerran niin rakkaille ja turvallisille kaduille.
Ja kyllä kaikilla oli niin mukavaa.
Japanilainen menetelmä oli tehokas ja ennen muuta systemaattinen: miehet teurastettiin myöhempien ongelmien välttämiseksi heti. Naiset sen sijaan raiskattiin ensin ja terurastettiin vasta tämän jälkeen. Tapahtuma oli tosiaankin kovin kiehtova ja ainutlaatuinen. Se tallennettiin lukuisten kameroiden filmeille ja jopa elokuvakamera surisi kärpästen kuorossa Nankingin taiteiden yössä.
Eräässä meille jälkipolville säilyneessä elokuvassa teloitellaan rakkauden aktin huipunnukseksi Nankingin naisia jonkin varaston pihaan. Uhrien kädet on sidottu taakse ja sitten soi kivääri. Pölypilvi lemahtaa ja syyllinen suutelee kotikaupunkinsa katua jäähyväisiksi.
Japanilaiset ovat olleet kautta historian kunnian kansaa. Upseeri kisailivat siitä, kuka ehtii teurastaa eniten ihmisiä. Parhaat pääsivät tuhansiin. Mutta se vaati kiireen pitämistä. Ei muuta kuin siisti nappi uhrin niskaan ja eteenpäin. Parhaat ns.Nankingin puhdistuksen sankarit palkittiin mitaleilla ja kuntoisuuslomilla.
Mitähän pojat kertoivat sankariteoistaan kotiväelleen Tokion ihanassa kaupungissa?
200.000 elämää. Semmoista kuin se mikä sinussa palaa ja miksei myös minussakin, ainakin joskus. Jos yksi saatiin hengiltä sekunnissa, teki tämä 60 ihmistä minuutissa ja 3600 ihmistä tunnissa. 36000 ihmistä kymmenessä tunnissa. Koko hoitoon meni lähes viisikymmentä tuntia.
200.000 piinattua kiinalaista sielua pääsi vapaaksi Nankingin kaupungin ylle. Sieluja täynnä särkyneitä unelmia, sieluja etsimässä keinoja kostaa. Ja kun näiden sielujen vuoro tulee syntyä uudestaan, ne eivät taatusti ole unohtaneet. Ei, vaikka silloin keskitysleirit on jo aikoja sitten todistettu Alfred Hitchcockin ohjaamaksi propagandafilmiksi.
Ja merkille on vielä syytä panna: Isä-Jumala katseli tätä kaikkea kummallista uteliaana Taivaastaan. Eikä hän halunnut puuttua luomakuntansa tekosiin. Ei, Nankingin kaduilla sekoittui mutaan kaksi miljoona litraa verta, mutta noidenkin päivien iltoina kaikuivat laulut kunniaksi Luojan Taivaan kirkkojen kiviholvissa.
Väärennetty maailmanhistoria
Koko maailmahistoria on väärentämisen historiaa. Asiat joista meille kerrotaan ovat tarkoituksellisesti valittuja, jotta mielenkiinto ei suuntautuisi epämiellyttäviin tosiasioihin. Koko kiinalaisen kommunismin historia perustuu samanlaislle valheelle kuin kaiken totalitarismin historia muuallakin maailmassa. Mao-setä on vain yksi episodi tätä ihmisen upeaa kykyä luoda toimiva myytti sekalaisesta aineksesta.
Mao saattoi olla mitä hyvänsä, mutta totuus on, että hän ei osannut uida. Kuitenkin hänen kerrotaan uineen Keltaisenjoen ylitse juhlistaakseen vallankumouksellisten etenemisen vuosipäivää. Mao ei koskaan uinut tuossa joessa. Se on varma.
Kuitenkin meillä on valokuva, jossa hän tyytyväisenä polskuttelee menemään Keltaisen joen lietteisessä vesistössä. Mutta miksi sanoa näinä Photopaintin aikoina, että Mao on väärennetty jokeen, kun totuus kuuluu, että Mao on oikea, mutta joki väärennetty?
Kiinalaisen kommunismin ideologinen puoli on ollut aina heikoissa kantimissa. Sen banaalisuus ei ole ällistyttävää, vaan se että jotkut ovat ottaneet sen joskus tosissaan. Kiinaa asuttaa miljardi takapajuista, takapajuista maajussia. Heille on turha puhua kapitalismin rikoksista, koska he eivät edes tiedä mitä kapitalismi tarkoittaa. Tätä oli aivan turha käännyttää kommunismiin, koska sen aika meni olemassaolon taisteluun. Siihen se menee vieläkin ja tulevaisuudessa myös. Tärkeintä oli/on saada poikia, jotta vanhuuden päiviksi olisi työapua. Tyttövauvat tapettiin tai myytiin eniten tarjoavalle. Tytöistä ei ollut muuta kuin menoja.
Mao tajusi, että vähänkin fiksut eivät alkaisi kauaa katselemaan kommunimin rakentamisen nimissä käytyä älyvapaata melskaamista. Varsinkin kun kaikki mitä rakennettiin oli epäkuranttia kamaa. Siksi Mao tajusi, että paras tae älymystön vaikenemisen hankkimiskesi oli heidän lopullinen vaientamisensa. Ja maajussit olivat tietenkin tähän touhuun iloisesti yllytettävissä. Tässä suhteessa kiinalaiset talonpojat ovat aina vihanneet nykyaikaa, sivistystä ja oppineisuutta lähes yhtä paljon kuin suomalaiset talonpojat. Kuten kaikkien maiden yhtymättömät talonpojat. Ja talonpojan pojat.
Yhteistä kaikelle totalitarismille on itsenäisen ajattelun vihaaminen. Se ei ole helposti manipuloitavissa ja tuottaa usein ikäviä yllätyksiä. Eikä sitä voi edes poliittisin argumentein vaientaa, koska siihen ei poliitikkojen äly riitä. Siksi se on kriminalisoitava ja viime kädessä puhdistettava fyysisin likvidoinnein aiheuttamasta enempiä harmeja. Tämä lienee 20. vuoissadan suurin yhteinen poliittinen totuus.
Miksi ihminen tyytyy niin tyynesti kohtaloonsa? Kiinan maaseudun ruttoisille riisipelloille väsyi, luopui, katosi moni elämä, joka oli uskonut näihin uuden ajan aatteisiin. Tieteeseen, edistykseen, ihmisten väliseen pidäkkeelliseen sivilisatoriseen käyttäytymiseen. Voi tuota hyönteisparkaa, hän ei tiennyt ennen kuin oli liian myöhäistä, että talonpojaksi kutsuttu sosiaalisen elämän alkeismuoto on kautta aikojen vihannut kaikkea pienen elinpiirinsä ulkopuolista; hallitsijoita, veronkerääjiä, aatteita, oppineita.
Oppineet, nämä sivistyksen nimissä keikaroivat huoranpenikat, ovat aina vallankumouksen suurimpia vihollisia, koska he tekevät vallankumouksia. Siksi oppineet haluavat vallankumoukset tehtyään ensitöikseen likvitoida oppineet. Ja talonpoikaisakit ovat aina juonesta riippumatta hetkessä juonessa mukana. Kun juna toi Kulttuurivallankumouksen paljastamia älymystösyöpäläisiä Kiinan tuhansien vuosien takaiselle maaseudulle, kaikki toistui tuttua kaavaa noudattaen:
Ensin saapuneet nöyryytettiin. Piestiin ja viehättävimmät tietenkin myös raiskattiin. Heidän omaisuutensa jaettiin kyläläisten kesken. Puolueen turvamiehet saivat tehdä täyden päivätyön, jotta kommunismin aatteelle uskolliset kommuunilaiset eivät olisi lahdanneet vallankumouksen kaupunkilaisia vihollisia saman tien. Tai, joskus näinkin pääsi käymään, mutta ei ainakaan aina...
Tämän jälkeen nöyryytetty älymystö vietiin maapohjamajoihin. Siellä he saivat elää ja kuolla - ennen kaikkea korostamme sanaa "kuolla" - maanläheisen maolaisen sosialismin oppien mukaisesti. Rakasta raadantaa pelloilla, ideologisen kasvatuksen nimissä harjoitettua sadismia. Riittähän näitä keinoja tehdä pahasta ihmisestä hyvä. Herkimmät ja heikoimmat kuolivat nopeasti. Hajalle lyötyjen perheiden jäänteet hajosivat, eivätkä enää kyenneet syöpäsolun tavoin lisääntymään terveen kommunistisen yhteiskuntaruumiin sisässä. Paha sai palkkansa.
Aamun sarastaessa itäisellä taivaanpuoliskolla vietettiin karuja jäähyväisiä. Joukkohautoihin kipattiin kommunismin tasa-arvoisten oppien mukaisesti yhteiseen kasaan opettajat, lääkärit, juristit, kauppiaat, tutkijat. Ripaus kalkkia ja omaiset saivat lapioida pois tämän kauniin planeetan pinnalta kaikki elämänsä yhteiset vuodet.
Emme tiedä montako miljoonaa ihmistä kuoli kulttuurivallankumouksen pyörteissä. Arviolta 6-10 miljoonaa, vähintäänkin. No, emme tiedä paljon mistään muustakaan. Emme tiedä montako munkkia teurastettiiin kiinalaisten joukkojen vallatessa Tiibetin. Ja emme edes tiedä niistä joukkomurhista joista emme tiedä.
Tämmöinen oli tosiolemukseltaan kommunismiksi kutsuttu tilapäinen häiriö, joka vaikutti sadan vuoden ajan tällä planeetalla ihmisten ja kansojen kohtaloita murskaten.
Maailman vallankumousten historia voidaan kertoa kahdella lauseella: Vanhoja hulluuksia seuraavat uudet hulluudet, eikä mikään koskaan muutu. Vahva syö heikompansa ja lopulta kaikki syöjätkin syödään.
Kun vallankumouksen hehku alkoi vähitellen vaihtua Kiinassa(kin) suolen kurnintaan, tarvittiin vihollinen jota rankaista kansan rauhoittamiseksi. 1950-luvulla kuoli nälkään 30 miljoonaa kiinalaista. Vihollinen on onneksi kaikkialla. Nyt tuli jälleen älyn vuoro kuolla.
Älymystö pantiin kuokkimaan suota. Koulunkäyntiä lyhennettiin ja oppiaines väärennettiin jälleen kerran vastaamaan viimeisintä kommunistisen pingispallon kierrettä. Opiskelijoille tuli uusia oppisisältöjä: tehdastyötä, sotilaspalvelusta ja maanviljelystä.Näin porvarillinen harhauskoisuuden syöpä uskottiin kitkettävän lopullisesti Kiinan terveestä yhteiskuntaruumiista.Kaiken totuuden kerrotiin asuvan massoissa. Ne muodostaisivat sen perustan, jolta intellektuellit tultaisiin revisionistisine hankkeineen tuomitsemaan.
Mao-sedän punainen kirja
Tämän ajan ideologinen historia koottiin sekavaan, vähemmän loogiseen teokseen. Kirja oli Mao-sedän punainen kirja ja jokainen joutui kantamaan sitä rintataskussaan.
Kun kaikki levisi lopulta omaan mahdottomuuteensa, seurasi jälleen hämmästyttävä osoitus siitä kuinka vuosikausien todellisuus voidaan redusoida valokuvan tavoin vastaamaan muuttunutta tilannetta. Nyt oli tullut aika hävittää todisteet Kulttuurivallankumouksen aikakaudesta. Historiahan on tarina, jota ei koskaan kerrota sellaisenaan, vaan josta katoaa selittämmömistä syistä kokonaisia aikakausia, ihmisikiä, onnen hetkiä.
Maon punainen kirja katosi. Yli 600.000 miljoonaa pientä punaista raamattua on kulkenut paperisilppurin lävitse. Silti totuus tästä valheesta löytyy sieltä täältä kaupustelijoiden myyntitiskeiltä tämän päivän Pekingistä. Tämä kirja, joka vaatimattomasti väittää, että puhemies Mao Tse Tungin jokainen sana on totta ja sisältää enemmän asiaa kuin 10.000 tavallista lausetta, sisältää runon "Itä on punainen".
"Itä on punainen Aurinko nousee
Kiina on luonut Mao Tse-Tungin
Hän tekee työtä kansan onnen edestä
Hän on kansan suuri pelastaja
Puhemies Mao rakastaa kansaa
Hän on oppaamme
Hän johdattaa meidät eteenpäin
rakantamaan Uuden Kiinan
Kommunistinen puolue on kuin aurinko
Missä tahansa se loistaa, sieltä löytyy valo
Missä ikinä onkaan Kommunistinen puolue
siellä kansa haluaa voittaa itselleen vapautuksen"
Ja tätä paskaa sadat miljoonat kärpäsaivot hokivat vuosikaudet. Tähän paskaan päättyi monen ihmisen elämä, toiveet ja totuus. Tähän vapautuksen ilosanomaan vangittiin niin paljon inhimillistä kärsimystä, että sen historia on liian rivo kirjattavaksi. Tämän totuuden nimissä revittiin tuhansia muinaisia muistomerkkejä maantasalle, poltettiin buddhalaismunkkien luostareita, pantiin miljoonia perheitä katoamaan historiaan.
Ja kun tämän totuuden tuli vuoro antaa tilaa seuraavalle, kuinka tyynesti sen henkiin jääneet uhrit tyytyivät kohtaloonsa. Pekingin puistojen vanhukset tietäisivät kertoa monta tarinaa sukunsa vaiheista kulttuurivallankumouksen pyörteissä. Heillä on monta lasta ja vaimoa ikiajoiksi kadonneina. Mutta heillä ei näytä olevan sisällään vihaa, eikä halua kostoon.
Kuinka tyynesti nämä ihmiset kautta historian ovat tyytyneet kohtaloonsa? Kuinka vähällä valtaa pitävät paskiaiset yleensä pääsevätkään rikoksistaan? Kuinka nopeasti me unohdamme ja unohdumme. Kuinka nopeasti meitä ei enää ollutkaan.
Tätä seuraavaakaan kommunistista runoa ei ole koskaan ollut virallisesti olemassa. Kaikki sen jäljellä olevat kopiot ovat laittomia ja näin ollen väärennöksiä. Nämä olivat sanat joihin Maon punainen kirja olisi päättynyt, jos sitä olisi koskaan edes kirjoitettu:
Merenkulku on riipuvaista nokkamiehestä
Kaikki elävät olennot tarvitsevat aurinkoa kasvaakseen
Sateen ja kuivuuden kiduttamat nuoret varret kasvavat vahvoiksi
Vallankumouksen tekeminen on riippuvainen Mao Tse-Tungin ajattelusta
Kala ei voi elää ilman vettä
Melonit eivät voi karkoittaa köynnöstään
Vallankumoukselliset massat eivät onnistu ilman Kommunistista Puoluetta
Mao Tse-tungin ajattelu on aurinko, joka ei koskaan laske
Vuosipäivän jälkeen
Teurastamon vuosipäivän jälkeen reportterit ovat vähitellen häipyneet tekemään uusia uutisia. Peking jatkaa matkaansa idän disneylandiksi. Vuonna 1992 avatussa maailman suurimassa McDonaldsissa työskentelee yli tuhat nuorta kiinalaista. Suurimmalla osalla hiestä on yliopistollinen loppututkinto. Wanfuji ja Dazhalan kauppakaduilla elää ja kapitalisoituu onnellinen kansa.
Onni on vielä Kiinassa konkreettinen asia. Se on täytekynä, rannekello, polkupyörä, ompelukone, ilmastointilaite, jääkaappi, väritelevisio, videolaite. Muuta ei vielä ole, muuta ei tarvita. Kaikki on vielä viatonta, ja voi päättyä uusiin verilöylyihin.
Katselen amerikkalaisuuden esikoulua Pekingin kaduilla kateellisena. Milloin me menetimme tämän lapsenomaisen onnentilamme ja siirryimme konsumerismin frigiidiin vaiheeseen? Silloinko, kun maailman ja meidän väliin paukahti railo, joka pani meidät miettimään turhia kysymyksiä persoonallisista tarpeistamme ja kaikki muuttui helpoksi ja tylsäksi?
South China Morning Post
(kirjoitettu kesäkuussa 1991 2 vuotta suuren verimyrskyn jälkeen)
Peking, Kiinan kansantasavallan pääkaupunki kesäkuun alkupäivinä vuonna 199?. 11 miljoonan ihmismuurahaisen kuhiseva komposti. Kaupungin yllä ikuinen keltainen harso. Sinitaivas nähty viimeksi joskus 1940-luvulla.Maailman mielenkiinto on kohdistunut Pekingiin.
On kulunut muutama vuosi siitä, kun kansanarmeija murskasi opiskelijoiden demokratialiikkeen Taivaallisen rauhan aukiolla. Journalisteja saapuu kaikkialta länsimaailmasta. Salainen poliisi on varuillaan. Vaitonaisia tuulikangaspuseroihin pukeutuneita miehiä liikkuu ulkomaisten lehtimiesten asuttamien hotellien aulojen liepeillä.
Taivaallisen rauhan aukiolla on rauhallista kuin sota olisi juuri loppunut tai alkamassa hetken päästä. Salainen poliisi on eristänyt alueen siten, että mahdolliset provokatöörit eivät pääse lähellekään paikkaa, jossa monen nuoren unelman luut rutisivat kuolemaa panssarivaunujen telaketjujen alle aamuyöllä 4. kesäkuuta 1989.
Pitkä, vaitonainen jono liikkuu Maon mausoleumin ohitse. Lehtimiehet alkavat pitkästyä ja kertoa satoja kertoja kerrottuja vitsejä siitä, että Maon ruumista balsamoineet venäläiset hukkasivat juovuspäissään toisen korvan. Se piti tehdä muovista. Toinen versio tietää, että koko Maon ruumis on tehty muovista.
Länsimaisten lehtimiesten ja liikemiesten suosima Charlie's Bar Jianguo-hotellissa ei jaksa herätä unestaan mokoman vuosipäivän johdosta. Kauas kotoaan tipahtaneet länsimaalaiset jatkavat hidasta alkoholisoitumistaan amerikkalaisen baarin amerikkalaisen baariemännän iloisessa suojeluksessa. Jack Danielsia imevä väki odottaa turistien palaavan viimeinkin kaupunkiin ja mokoman paskajutun jo vähitellen unohtuvan.
Mellakka myy, mutta Isosta Pamauksesta ei tule mitään. Maailman tiedotusvälineet julkaisevat vaisuja lyhyitä raportteja tapahtumista, joita ei koskaan ollut. Toisinajattelijat ovat Kiinassa harvinaista riistaa. Heidän puutteessaan viitataan jotakin epämääräistä olleen tavallisesti luotettavien tahojen mukaan kehitteillä, mutta salaisen poliisin tukahduttaneen sen alkuunsa.
Yöllä Pekingin leveällä pääbulevardilla on aavemaisen hiljaista. Pimeys on täydellinen, sillä katuvaloja ei polteta säästäväisyyssyistä. Vuosipäivän yönä Pekingin keskustan läpi väitetään ajaneen panssareita. Totuuden vähemmän myyvä muunnelma on hiukan toisenlainen. Ne jotka eivät enää tarvitse unta elääkseen saattoivat aavekaupungissa hortoillessaan todeta kyseessä olleen ukkosen. Mutta sehän ei ole uutinen.
Kiina muuttuu nopeasti
Kiina on muuttumassa nopeasti. Jos haluaa nähdä sen sellaisena kuin se oli, on sinne mentävä nyt, kun se vielä on. Peking on aina ollut kommunistisen Kiinan näyteikkuna länteen. Sen tavaratalojen tavaran paljous hämmentää sosialistisen ankeuden kohtaamiseen valmistautuneen matkaajan. Kaupungin bulevardien moderni ilme ja sen skylinen yllä kohoavat kymmenet pilvenpiirtäjät kertovat vanhan ajan, vanhan kommunismin tekevän tilaa kapitalistiselle riistojärjestelmälle. Se oli sittenkin vahvempi, vaikka edelleenkin maata hallitsevat virallisesti kommunistieläkeläiset.
Nämä komukat ovat kuitenkin ovelampia pirulaisia kuin eurooppalaiset rappeutuneet aatetoverinsa ennättivät olemaan. He tajusivat jo 1970-luvun puolessa välissä, että sosialistinen järjestelmä on taloudellisessa mielessä mahdoton yhtälö. Siksi Kiina on avaamassa ovensa nopeasti biologisperäisempää olemassaolontaistelua korostavalle liberaalille kapitalismille.
Virallisesti kysymys on ns. sekataloudesta. Todellisuudessa kysymys on vain yhä kannattavammista liiketoimista, joiden houkutus on temmanut kommunistisen puolueen johdonkin turvaamaan itselleen osansa taloudellisista etuisuuksista tässä uudessakin tilanteessa. Uudet rikkaat ovat loppujen lopuksi myös vanhoja rikkaita. Köyhien massa on vakio.
Aatetta ei voi syödä, muuten kuin vertauskuvallisesti. Siksi kommunismin aate syötiin Kiinassa jo 1970-luvun lopulla. Vuosikaudet vankilassa virunut käppänä Deng Tsiao-Ping pääsi irti ja halusi kostaa kokemansa vääryydet. Mao oli kuollut ja neljän kopla pantiin vuorostaan rautoihin. Deng päätti tehdä lopun maolaisesta versiosta proletariaatin diktatuurista ns. taloudellisen uudistuksen nimissä.
Asiat menivät aluksi hyvin. asita tapaavat mennä aina aluksi hyvin.Yli miljardin asukkaaan markkina-alue houkutteli ulkomaalaisia sijoittajia. Pekingiin nousi yli kaksisataa jättiläismäistä läntisten hotelliketjujen joint venture-tornia. Väkeä lappasi kuin pipoa ja erityisesti amerikkalaisiin uskottiin. Muut isonenät olivat vähemmän kiinostavaa väkeä.
Kun prosessi on vapautuva, on vaarana, että se riistäytyy jossakin vaiheessa käsistä. Näin pääsi käymään keväällä 1989, jolloin Kiinan avautuminen länteen koki mittavan takaiskun. Opiskeleva nuoriso alkoi kuvitella itsestään liikoja. Niinpä tämä esasaarismaista muutosenergiaa uhkunut joukko alkoi osoittaa mieltään vanhojen kommarijäärien etuoikeuksia ja hidasta muutosvauhtia kohtaan. Se oli kovin jännittävää ja elähdyttävää puuhaa, ainakin se voitti kampusten ankeat olosuhteet.
Pekingin kaduilla alettiin marssia ja soittaa torvia. Banderollit uhmasivat Taivaallisen rauhan aukion laidalla sijaitsevan Kansojen parlamentin valtaa. Homekorvaisia impotentteja vaadittiin eroamaan. Ja vitut ne tietenkään mitään erosivat, mutta eivät vain ensin oikein jaksaneet reagoida pentulauman mesoamiseen. Elettiinhän parhaassa mahdollisessa maailmassa, jossa muutoksen tarve oli loppujen lopuksi olematon.
No, sitten eräät asemiaan puolueessa vahvistamaan pyrkineet macchiavellit tajusivat, että tätä tynnyrijengiä voisi käyttää hyväksi valtataistelussa. Siitähän on aina kysymys tällä dominant male- planeetalla. He alkoivat asiamiestensä kautta rohkaista opiskelijoita ja muuta rähinään valmista porukkaa syrjäyttämään demokratian nimissä koko johtotroikan. Hu Yaobang-niminen jäpikkä oli erityisen toimelias ja sai opiskelijalauman kuvittelemaan, että noinhan se estblishmentti luopuu vallasta, kunhan tomerasti lippuja liehutellaan Tianmenin, eli Taivaallisen rauhan aukiolla.
Kiinan suunta kohti länttä oli vakaa. Siksi koko opiskelijoiden demokratialiike oli turha. Itse asiassa sehän oli itsemurha, turha itsemurha. Koneisto ei ollut missään vaiheessa menossa polvilleen, vaikka ei heti listinytkään opiskelijoita. Kevään vaihtuessa kesäksi vuonna 1989 näyteltiin Taivaallisen rauhan aukiolla erikoinen performasssi. Siitä mitä todella tapahtui, ei ole kenelläkään täyttä kuvaa.
Veren häät Pekingin kaupungissa
Kiinan hallituksen "Totuus Taivaallisen rauhan aukion tapahtumista"-toimikunnan nelivärijulkaisu kertoo virallisen totuuden siitä kuinka häiriintyneet opiskelijat ja muu rähinäväki kävi tolkuttomassa raivossa päivä päivän perään viattomien miliisien ja sotilaiden kimppuun hakaten, silpoen, surmaten, raiskaten.
Eräs viattomista sotilasuhreista oli upseeri nimeltään Liu Guofeng. Hänen nuori elämänsä päättyi illalla kesäkuun kolmantena päivänä vuonna 1989. Joukko tappamisen kiimassa olleita huligaaneja riisti hänet armeijan maastoautosta lähellä Pekingin Sähkösanomalaitoksen rakennusta. Hänet päälleen heiteltiin tiilikiviä, häntä viilleltiin rikkilyödyillä pulloilla ja piestiin rautakangilla.
Kun kaveri oli pitkän kärsimyksen jälkeen kuollut tuskiinsa, tuikattiin hänet vielä tuleen. Eikä tämäkään riittänyt demokratiaa rakastavalle opiskelijanuorisolle. Liu Guofengin palava ruumis hirtettiin vielä roikkumaan poltetun liikennelaitoksen bussin katolta. Tappamisen kiimassa ollut rauhaa rakastava opiskelijaälymystö tempaisi vielä lopuksi hänen suolensa esiin. Poltetun ruumiin sisältä löytyi itse asiassa hämmästyttävän hyvin säilynyt suolisto, jota paikalle kertyneellä tuhatpäisellä yleisöllä oli tilaisuus lähemmin tutkia. Erityisesti paksusuoli muistutti jättiläismäistä kastematoa. No, se piti tietenkin leikata irti ja tunkea uhrin kuolleeseen kitaan. Samalla tältä leikattiin se mitä palaneista sukuelimistä oli jäljillä ja tungettiin myös samaan kuolemisen kauhusta ammolleen jääneeseen kitaan.
Joukon mentyä paikalle hiippaili, tietenkin aivan vahingossa hallituksen virallinen valokuvaaja. Hän ikuisti tämän raukkamaisen ruumiin häväistyksen värifilmille. Samanlaisia kuvia otettiin kymmeniä muualtakin kaupungista.
Jos joku haluaisi saivarrella voisi hän ehkä kysyä: miten täysin lihattomaksi palaneella ruumiilla voi olla täysin ehyt upseerin koppalakki päässään? Mutta tällainen on virallinen totuus, lautakunnassa käsitelty, joten tikulla silmästä läpi sitä, joka menneitä kaivelee.Tämä on tietenkin turhaa spekulaatiota. Varmaa vain on, että jossakin äiti jäi ikiajoiksi odottamaan kotiin poikaansa, joka ei olisi enää palaava. Mutta tätä on tapahtunut ja tapahtuu kaikkialla kaiken aikaa, eikä siitä ole ollut tapana numeroa tehdä. Eikä Jussi Apilakaan siitä numeroa tee.
Vihaista roskaväkeä kertyi kymmeniä tuhansia Taivaallisen rauhan aukiolle. Heitä ei saatu sieltä pois, vaikka kommunistihallitus hyvää hyvyyttään lupasi heille tuhat ja yksi etuisuutta. Ja ennen muuta; se lupasi unohtaa mitä oli tapahtunut. Unohda tai kuole... Osa opiskelijoista tarttui viikkokausien leirielämään tympääntyneenä syöttiin. He elävät todennäköisesti edelleenkin.
Taivas Taivaallisen rauhan aukion yllä oli täynnä kärpäsiä. Ulosteongelma oli karannut hallinnasta. Jätettä valui hätäisesti kyhätyistä kenttäkäymälöistä aukiolle. Se sotkeentui ihmisten jalkoihin. Kulkutaudit levisivät, hyönteispilvet pimensivät Pekingin saasteista entisestäänkin pimeän taivaan, ihmisten mahat menivät paskasta ja kuumuudesta kuralle. Ja sen seurauksena syntyi lisää kuraa, joka valui yli laarin ja kulkeutui ihmisten jaloissa eteenpäin...
Suurin osa demokratialiikkeen opiskelijoista häipyi Paskanjuhlien yltyessä vähin äänin paikalta. Jäljellä oli päivä päivältä pienempi ja surkeamapi joukko; tosi vakaumukselliset ja sellaiset, joilla ei ollut mitään vakaumusta, vaan jotka olivat tulleet paikalle pelkästään rähinöimään. Oli mahdotonta erottaa, kuka oli kuka.
Hallitus ajoi illalla kesäkuun kolmantena päivänä panssarit Pekingin keskustaan. Taivaallisen rauhan aukion yllä kaikuivat kovaääniset, jotka antoivat opiskelijoille muutaman tunnin aikaa poistua aukiolta. Tämän jälkeen heidät tultaisiin poistamaan sieltä.
Olosuhteet olivat kuvottavat. Useimmat olisivat olleet valmiita lähtemään kotimatkalle muutenkin. Vuorokauden vaihtumisen jälkeen aukiolta marssi siistinä osastona tuhansia opiskelijoita kohti yliopiston kampuksia. Mutta osa päätti jäädä. Se oli vikatikki. Aamuyöllä neljän jälkeen helvetti laskeutui Taivaallisen rauhan aukiolle.Panssareiden suojaamat sotilaat avasivat tulen Kansojen rauhan muistomerkkiä jostakin syystä puolustaneita opiskelijoita kohti. Ja siinä rytäkässä ei kyselty, oliko opintosuorituksia kasassa monenko viikon verraan. Demokratialiike päätti päivänsä demokraattiseen yhteiskuolemaan. Panssarit jyräsivät pikaisesti läpi muutaman tuhannen paikalla olleen.
Tämän jälkeen paikalle ajatettiin Pekingin liikennelaitoksen busseja, joista oli penkit poistettu. Ruumiit kootiin busseihin nopeasti ja tehokkaasti. Veri valui ulosteiden sekaan bussien kadotessa tuntemattomiin päämääriinsä. Harvat eloonjääneet väittävät osan uhreista olleen vielä elossa, kun heitä vietiin jonnekin josta ei tänäkään päivänä ole tietoa.
Aamun valjetessa kaikki oli ohitse. Aukiota pestiin puhtaaksi. Veren raudalle vivahtava tuoksu leijui Pekingin bulevardeilla. Sotilaat polttivat roskakasoja. Kuolleita polkupyöriä lojui kaikkialla. Beijing-hotellin asukkaat tiirailivat epäuskoisina aukiolle, eivätkä voineet ymmärtää oliko se mitä he luulivat nähneensä totta. Uhrien lukumäärästäkään ei ole virallista selkoa. Hallitus puhuu kymmenistä. Nämäkin kuolivat lähinnä omaa vittumaisuuttaan, vaikka kansanarmeija yritti viimeiseen saakka suojella kansaansa omilta toimenpiteltään.
Läntiset tiedustelulähteet arvioivat kuolleita olleen 3000. Lukua on mahdonta tarkistaa, sillä ne jotka puhdistivat demokratiasyöpäläiset aukiolta, omistavat myös viralliset opiskelijaluettelot. Moneen kotiin jäi lapsia palaamatta, mutta aasialaiseen tyyliin asiasta ei ole ollut todellakaan tapana numeroa tehdä.
Lapsia syntyy, lapsia kuolee. Elämä on yhtä ja samaa kärsimystä.
Virallinen totuus Pekingin mellakoista julkaistiin myöhemmin komeana kuvakirjana. Sitä myydään halpaan hintaan ulkomaalaisten kirjojen kaupoissa sekä Ystävyyden tavaratalossa. Kukaan ei tiedä, mitä todella tapahtui. Mutta eihän kukaan tiedä paljon muutakaan: kuka murhasi John F. Kennedyn ja oliko Mannerheim homo vai ei ja myrkytettiinkö Sylvi Kekkonen..
Kolme vuotta myöhemmin viimeiset todisteet tapahtuneesta päätettiin hävittää. Pekingin kärpäspopulaatioiden geneettisessä perimässä eli salattua tietoa tapahtumista Taivaallisen rauhan aukiolla. Siksi kärpäset päätettiin eliminoida. Oli tullut niiden vuoro kuolla.
Virallisesti tämän siipiveikkojen kansanmurha naamioitiin siisteyskampanjaksi, jolla haluttiin vakuuttaa Kansainvälisen olympiakomitean korruptiopopulaatio kaupungin soveltuvan ainakin hygieniansa puolesta vuoden 2000 kesäolympialaisten isäntäkaupungiksi. Näin ollen jokainen pekingiläinen sai tehtäväkseen tappaa kymmenen kärpästä. Tämän seurauksena kärpäset katosivat yhtenä yönä Pekingistä yhtä äkillisesti kuin yliopistoälymystö Kulttuurivallankumouksen bakkanaaleissa.
Aasia tulee, Aasia tappaa
Maailman sisällä on toinen maailma ja kolmas. Yritteliäisyys lähtee puutteesta. Halu jäädä henkiin panee ihmiset taistelemaan olemassa olostaan. Pekingin rautatieasemalla tungeksivat tuhannet Venäjän radan tuomat laukkuryssät suurine kantamuksineen. Silkkimarkkinoiden sekundatavara katoaa äiti Venäjän loputtomaan kitaan. Se mikä maksoi kolmekymppiä Pekingissä myydään Moskovassa, Kiovassa ja Vladivostokissa kolmella sadalla. Köyhyys ei aina tarkoita, ettei ole rahaa. Se on silloin sitä, ettei ole mitään mitä rahalla ostaa.
Venäläisetkin ovat enemmän oikeilla jäljillä kuin rappeutuneen Euroopan hyvinvoinnin tylsistämät ihmispolot, EU:llaä tai ilman. Aasia vyöryy kohti, eikä meistä ole tällä kertaa vastustamaan, sillä sotaa käydään meidän omilla aseillamme: Ensin he valtaavat markkinat, sitten ostavat tuotantolaitoksemme ja pankkimme, lopulta viettävät yötä tyttäriemme kanssa. Ranskan entinen pääministeri Edith Cresson herätti taannoin kohua lausumalla ääneen sen minkä kaikki tietävät muutenkin. Japseilla ja muilla keltanahoilla ei ole elämässään kuin yksi päämäärä; päästä naimaan eurooppalaisia, hyvin muodostuneita naisia. Ja kun heillä on pian kaikki raha, kaikki valta, niin Euroopasta tulee samanlainen seksireservaatti kuin Thaimaa on ollut eurooppalaisille.
Kolmas maailmansota käydään halpojen hotellien visvaisten lakanoiden välissä. Voittaja on se, joka saa jatkaa sukunsa geenejä edes symbolisesti. Valta on aina ollut oikeutta nauttia nuorten naisten seksuaalisista palveluksista. Ja jos tässä on jonkun mielestä jotakin pahaa, niin hän on kyllä syntynyt väärälle planeetalle.
Se, joka väistää kadulla ensimmäisenä, kuuluu sukupuuttoon kuolemassa olevaan humanistiseen virhelajiin. Kiinalaiset eivät väistä koskaan. He eivät edes tajua, että niinkin voisi tehdä. Autoilijat ajavat jalankulkijan yli, ellei tämä ehdi alta. Ehkä hän töräyttää torvea, yleensä ei. Mutta varmaa on, että jalka ei edes hipaise jarrupoljinta ennen kuin jalankulkija on rattaiden ruhjomana leviämässä solumattona kadulle.
Aasialaisten tyyneys on tyyntä kuoleman edellä. Kuva aasialaisista syvähenkistä elämää viettävinä zenin mestareina on yhtä osunut kuin kuva suomalaisista Euroopan japanilaisina. Aasialainen tyyneys on vuosituhansia alistetun ihmisen viekkautta. Jos et herätä huomiota, sinua ei ehkä vihata ja saat elää kauemmin. Siksi sinun kannattaa piiloutua syvälle sisällesi. Sanoivatpa ja tekivätpä ne mitä tahansa, älä näytä sen koskettaneen sinua mitenkään.
Thaimaa ja koko Aasia on ollut länsimaiselle miehelle yhtenäistä pornomarkkina-aluetta. Hormoonipistosten pullistamat möhömahaiset urokset ovat rynnineet siellä elämänsä ainoaa kevättä. Jos ihmiselämällä ei ole mitään arvoa Aasiassa, niin naisen ruumiilla ei ole sitä senkään vertaa. Palataksemme rakkaisiin Japanin serkkuihimme: he pakottivat kymmeniä tuhansia korealaisia tyttöjä seksiorjikseen Kaukoidän taistelukenttien leipeille. Valitut hakattiin ja raiskattiin sellaiseen kuntoon, ettei heille tullut mieleenkään julkisesti protestoida kohtaloaan. Asiasta käydään vieläkin oikeutta yli 50 vuotta myöhemmin. Japanilasten katumus on näennästä.
Japanilaisten syvähenkinen elämä
Toki tiedäämme japanilaisista enemmänkin. Seuraavan aasialaisesta uhasta kertovan tarinan kuuntelemista ei suositella alle 18 vuotiaille:
Kun pojat ovat kaukana kotoa, katoaa heistä kaikki ihminen. Ihmishenki ei ole koskaan ollut idässä minkään hintainen. Ihailemamme japanilaiset työmuurahaiset paljastivat Nanking-nimisessä performancessaan toisen maailmansodan liepeillä totuuden aasialaisesta ihmisestä. Se totuus ei ole mielentyyneys. Se on julmuus. Pohjaton julmuus heikompaa kohtaan, heikon loppuun saakka.
Japanilaisten valloittaessa alueita Kiinasta ja muualta Kaukoidästä tapahtui outoja asioita. Tätä kiehtovaa hidastettua filmiä on turhaan yritetty kaikki nämä seuraneet vuosikymmenet selittää. Kiinan kansan vallankumousmuseon seinävitriinit todistavat ihmisen tosiolemuksen kunniaa, joka paljastuu arkimaailman yhteisöllisten paskasiteiden kadotessa oltaessa kaukana, kaukana kotoa...
Nanking. Se on muutakin kuin pieni kiinalaisravintola Helsingin Kalevankadulla. Nanking on kaupunki jonka valtaamista seurasi Japanin keisarillisen armeijan järjestämä taiteiden yö. Ja tätä yötä kesti monta yötä ja päivää. Kun kuolleet jälkeenpäin laskettiin, saldoksi saatiin, että kaupungissa teurastettiin yhtä äkkiä, ilman mitään syytä 200.000 ihmistä. Ja ajatella: kerran heillä kaikilla oli äiti ja isä sekä ns. elämä edessä. Suit sait ja 200.000 unelmaa onnesta valui punaisena, raudalle tuoksuvana verenä kaupungin mutaisille kaduille.
Japanilaiset ovat organisoitua kansaa: Kaikki kiinni saadut nankingilaiset miehet teloitettiin välittömästi. Ilman pitempiä puheita suurin osa sai napin ohimoonsa. Mutta mielikuvituksellisempiakin keinoja toki käytettiin. Luovuuden muita muotoja olivat kurkkujen katkominen veitsellä, vatsan leikkaaminen auki viidakkoveitsellä ja kaikki muukin silmitön silpominen. Parhaassa tapauksessa uhrikin sai katsella sisälmyksiensä valuvan kotikaupunkinsa kerran niin rakkaille ja turvallisille kaduille.
Ja kyllä kaikilla oli niin mukavaa.
Japanilainen menetelmä oli tehokas ja ennen muuta systemaattinen: miehet teurastettiin myöhempien ongelmien välttämiseksi heti. Naiset sen sijaan raiskattiin ensin ja terurastettiin vasta tämän jälkeen. Tapahtuma oli tosiaankin kovin kiehtova ja ainutlaatuinen. Se tallennettiin lukuisten kameroiden filmeille ja jopa elokuvakamera surisi kärpästen kuorossa Nankingin taiteiden yössä.
Eräässä meille jälkipolville säilyneessä elokuvassa teloitellaan rakkauden aktin huipunnukseksi Nankingin naisia jonkin varaston pihaan. Uhrien kädet on sidottu taakse ja sitten soi kivääri. Pölypilvi lemahtaa ja syyllinen suutelee kotikaupunkinsa katua jäähyväisiksi.
Japanilaiset ovat olleet kautta historian kunnian kansaa. Upseeri kisailivat siitä, kuka ehtii teurastaa eniten ihmisiä. Parhaat pääsivät tuhansiin. Mutta se vaati kiireen pitämistä. Ei muuta kuin siisti nappi uhrin niskaan ja eteenpäin. Parhaat ns.Nankingin puhdistuksen sankarit palkittiin mitaleilla ja kuntoisuuslomilla.
Mitähän pojat kertoivat sankariteoistaan kotiväelleen Tokion ihanassa kaupungissa?
200.000 elämää. Semmoista kuin se mikä sinussa palaa ja miksei myös minussakin, ainakin joskus. Jos yksi saatiin hengiltä sekunnissa, teki tämä 60 ihmistä minuutissa ja 3600 ihmistä tunnissa. 36000 ihmistä kymmenessä tunnissa. Koko hoitoon meni lähes viisikymmentä tuntia.
200.000 piinattua kiinalaista sielua pääsi vapaaksi Nankingin kaupungin ylle. Sieluja täynnä särkyneitä unelmia, sieluja etsimässä keinoja kostaa. Ja kun näiden sielujen vuoro tulee syntyä uudestaan, ne eivät taatusti ole unohtaneet. Ei, vaikka silloin keskitysleirit on jo aikoja sitten todistettu Alfred Hitchcockin ohjaamaksi propagandafilmiksi.
Ja merkille on vielä syytä panna: Isä-Jumala katseli tätä kaikkea kummallista uteliaana Taivaastaan. Eikä hän halunnut puuttua luomakuntansa tekosiin. Ei, Nankingin kaduilla sekoittui mutaan kaksi miljoona litraa verta, mutta noidenkin päivien iltoina kaikuivat laulut kunniaksi Luojan Taivaan kirkkojen kiviholvissa.
Väärennetty maailmanhistoria
Koko maailmahistoria on väärentämisen historiaa. Asiat joista meille kerrotaan ovat tarkoituksellisesti valittuja, jotta mielenkiinto ei suuntautuisi epämiellyttäviin tosiasioihin. Koko kiinalaisen kommunismin historia perustuu samanlaislle valheelle kuin kaiken totalitarismin historia muuallakin maailmassa. Mao-setä on vain yksi episodi tätä ihmisen upeaa kykyä luoda toimiva myytti sekalaisesta aineksesta.
Mao saattoi olla mitä hyvänsä, mutta totuus on, että hän ei osannut uida. Kuitenkin hänen kerrotaan uineen Keltaisenjoen ylitse juhlistaakseen vallankumouksellisten etenemisen vuosipäivää. Mao ei koskaan uinut tuossa joessa. Se on varma.
Kuitenkin meillä on valokuva, jossa hän tyytyväisenä polskuttelee menemään Keltaisen joen lietteisessä vesistössä. Mutta miksi sanoa näinä Photopaintin aikoina, että Mao on väärennetty jokeen, kun totuus kuuluu, että Mao on oikea, mutta joki väärennetty?
Kiinalaisen kommunismin ideologinen puoli on ollut aina heikoissa kantimissa. Sen banaalisuus ei ole ällistyttävää, vaan se että jotkut ovat ottaneet sen joskus tosissaan. Kiinaa asuttaa miljardi takapajuista, takapajuista maajussia. Heille on turha puhua kapitalismin rikoksista, koska he eivät edes tiedä mitä kapitalismi tarkoittaa. Tätä oli aivan turha käännyttää kommunismiin, koska sen aika meni olemassaolon taisteluun. Siihen se menee vieläkin ja tulevaisuudessa myös. Tärkeintä oli/on saada poikia, jotta vanhuuden päiviksi olisi työapua. Tyttövauvat tapettiin tai myytiin eniten tarjoavalle. Tytöistä ei ollut muuta kuin menoja.
Mao tajusi, että vähänkin fiksut eivät alkaisi kauaa katselemaan kommunimin rakentamisen nimissä käytyä älyvapaata melskaamista. Varsinkin kun kaikki mitä rakennettiin oli epäkuranttia kamaa. Siksi Mao tajusi, että paras tae älymystön vaikenemisen hankkimiskesi oli heidän lopullinen vaientamisensa. Ja maajussit olivat tietenkin tähän touhuun iloisesti yllytettävissä. Tässä suhteessa kiinalaiset talonpojat ovat aina vihanneet nykyaikaa, sivistystä ja oppineisuutta lähes yhtä paljon kuin suomalaiset talonpojat. Kuten kaikkien maiden yhtymättömät talonpojat. Ja talonpojan pojat.
Yhteistä kaikelle totalitarismille on itsenäisen ajattelun vihaaminen. Se ei ole helposti manipuloitavissa ja tuottaa usein ikäviä yllätyksiä. Eikä sitä voi edes poliittisin argumentein vaientaa, koska siihen ei poliitikkojen äly riitä. Siksi se on kriminalisoitava ja viime kädessä puhdistettava fyysisin likvidoinnein aiheuttamasta enempiä harmeja. Tämä lienee 20. vuoissadan suurin yhteinen poliittinen totuus.
Miksi ihminen tyytyy niin tyynesti kohtaloonsa? Kiinan maaseudun ruttoisille riisipelloille väsyi, luopui, katosi moni elämä, joka oli uskonut näihin uuden ajan aatteisiin. Tieteeseen, edistykseen, ihmisten väliseen pidäkkeelliseen sivilisatoriseen käyttäytymiseen. Voi tuota hyönteisparkaa, hän ei tiennyt ennen kuin oli liian myöhäistä, että talonpojaksi kutsuttu sosiaalisen elämän alkeismuoto on kautta aikojen vihannut kaikkea pienen elinpiirinsä ulkopuolista; hallitsijoita, veronkerääjiä, aatteita, oppineita.
Oppineet, nämä sivistyksen nimissä keikaroivat huoranpenikat, ovat aina vallankumouksen suurimpia vihollisia, koska he tekevät vallankumouksia. Siksi oppineet haluavat vallankumoukset tehtyään ensitöikseen likvitoida oppineet. Ja talonpoikaisakit ovat aina juonesta riippumatta hetkessä juonessa mukana. Kun juna toi Kulttuurivallankumouksen paljastamia älymystösyöpäläisiä Kiinan tuhansien vuosien takaiselle maaseudulle, kaikki toistui tuttua kaavaa noudattaen:
Ensin saapuneet nöyryytettiin. Piestiin ja viehättävimmät tietenkin myös raiskattiin. Heidän omaisuutensa jaettiin kyläläisten kesken. Puolueen turvamiehet saivat tehdä täyden päivätyön, jotta kommunismin aatteelle uskolliset kommuunilaiset eivät olisi lahdanneet vallankumouksen kaupunkilaisia vihollisia saman tien. Tai, joskus näinkin pääsi käymään, mutta ei ainakaan aina...
Tämän jälkeen nöyryytetty älymystö vietiin maapohjamajoihin. Siellä he saivat elää ja kuolla - ennen kaikkea korostamme sanaa "kuolla" - maanläheisen maolaisen sosialismin oppien mukaisesti. Rakasta raadantaa pelloilla, ideologisen kasvatuksen nimissä harjoitettua sadismia. Riittähän näitä keinoja tehdä pahasta ihmisestä hyvä. Herkimmät ja heikoimmat kuolivat nopeasti. Hajalle lyötyjen perheiden jäänteet hajosivat, eivätkä enää kyenneet syöpäsolun tavoin lisääntymään terveen kommunistisen yhteiskuntaruumiin sisässä. Paha sai palkkansa.
Aamun sarastaessa itäisellä taivaanpuoliskolla vietettiin karuja jäähyväisiä. Joukkohautoihin kipattiin kommunismin tasa-arvoisten oppien mukaisesti yhteiseen kasaan opettajat, lääkärit, juristit, kauppiaat, tutkijat. Ripaus kalkkia ja omaiset saivat lapioida pois tämän kauniin planeetan pinnalta kaikki elämänsä yhteiset vuodet.
Emme tiedä montako miljoonaa ihmistä kuoli kulttuurivallankumouksen pyörteissä. Arviolta 6-10 miljoonaa, vähintäänkin. No, emme tiedä paljon mistään muustakaan. Emme tiedä montako munkkia teurastettiiin kiinalaisten joukkojen vallatessa Tiibetin. Ja emme edes tiedä niistä joukkomurhista joista emme tiedä.
Tämmöinen oli tosiolemukseltaan kommunismiksi kutsuttu tilapäinen häiriö, joka vaikutti sadan vuoden ajan tällä planeetalla ihmisten ja kansojen kohtaloita murskaten.
Maailman vallankumousten historia voidaan kertoa kahdella lauseella: Vanhoja hulluuksia seuraavat uudet hulluudet, eikä mikään koskaan muutu. Vahva syö heikompansa ja lopulta kaikki syöjätkin syödään.
Kun vallankumouksen hehku alkoi vähitellen vaihtua Kiinassa(kin) suolen kurnintaan, tarvittiin vihollinen jota rankaista kansan rauhoittamiseksi. 1950-luvulla kuoli nälkään 30 miljoonaa kiinalaista. Vihollinen on onneksi kaikkialla. Nyt tuli jälleen älyn vuoro kuolla.
Älymystö pantiin kuokkimaan suota. Koulunkäyntiä lyhennettiin ja oppiaines väärennettiin jälleen kerran vastaamaan viimeisintä kommunistisen pingispallon kierrettä. Opiskelijoille tuli uusia oppisisältöjä: tehdastyötä, sotilaspalvelusta ja maanviljelystä.Näin porvarillinen harhauskoisuuden syöpä uskottiin kitkettävän lopullisesti Kiinan terveestä yhteiskuntaruumiista.Kaiken totuuden kerrotiin asuvan massoissa. Ne muodostaisivat sen perustan, jolta intellektuellit tultaisiin revisionistisine hankkeineen tuomitsemaan.
Mao-sedän punainen kirja
Tämän ajan ideologinen historia koottiin sekavaan, vähemmän loogiseen teokseen. Kirja oli Mao-sedän punainen kirja ja jokainen joutui kantamaan sitä rintataskussaan.
Kun kaikki levisi lopulta omaan mahdottomuuteensa, seurasi jälleen hämmästyttävä osoitus siitä kuinka vuosikausien todellisuus voidaan redusoida valokuvan tavoin vastaamaan muuttunutta tilannetta. Nyt oli tullut aika hävittää todisteet Kulttuurivallankumouksen aikakaudesta. Historiahan on tarina, jota ei koskaan kerrota sellaisenaan, vaan josta katoaa selittämmömistä syistä kokonaisia aikakausia, ihmisikiä, onnen hetkiä.
Maon punainen kirja katosi. Yli 600.000 miljoonaa pientä punaista raamattua on kulkenut paperisilppurin lävitse. Silti totuus tästä valheesta löytyy sieltä täältä kaupustelijoiden myyntitiskeiltä tämän päivän Pekingistä. Tämä kirja, joka vaatimattomasti väittää, että puhemies Mao Tse Tungin jokainen sana on totta ja sisältää enemmän asiaa kuin 10.000 tavallista lausetta, sisältää runon "Itä on punainen".
"Itä on punainen Aurinko nousee
Kiina on luonut Mao Tse-Tungin
Hän tekee työtä kansan onnen edestä
Hän on kansan suuri pelastaja
Puhemies Mao rakastaa kansaa
Hän on oppaamme
Hän johdattaa meidät eteenpäin
rakantamaan Uuden Kiinan
Kommunistinen puolue on kuin aurinko
Missä tahansa se loistaa, sieltä löytyy valo
Missä ikinä onkaan Kommunistinen puolue
siellä kansa haluaa voittaa itselleen vapautuksen"
Ja tätä paskaa sadat miljoonat kärpäsaivot hokivat vuosikaudet. Tähän paskaan päättyi monen ihmisen elämä, toiveet ja totuus. Tähän vapautuksen ilosanomaan vangittiin niin paljon inhimillistä kärsimystä, että sen historia on liian rivo kirjattavaksi. Tämän totuuden nimissä revittiin tuhansia muinaisia muistomerkkejä maantasalle, poltettiin buddhalaismunkkien luostareita, pantiin miljoonia perheitä katoamaan historiaan.
Ja kun tämän totuuden tuli vuoro antaa tilaa seuraavalle, kuinka tyynesti sen henkiin jääneet uhrit tyytyivät kohtaloonsa. Pekingin puistojen vanhukset tietäisivät kertoa monta tarinaa sukunsa vaiheista kulttuurivallankumouksen pyörteissä. Heillä on monta lasta ja vaimoa ikiajoiksi kadonneina. Mutta heillä ei näytä olevan sisällään vihaa, eikä halua kostoon.
Kuinka tyynesti nämä ihmiset kautta historian ovat tyytyneet kohtaloonsa? Kuinka vähällä valtaa pitävät paskiaiset yleensä pääsevätkään rikoksistaan? Kuinka nopeasti me unohdamme ja unohdumme. Kuinka nopeasti meitä ei enää ollutkaan.
Tätä seuraavaakaan kommunistista runoa ei ole koskaan ollut virallisesti olemassa. Kaikki sen jäljellä olevat kopiot ovat laittomia ja näin ollen väärennöksiä. Nämä olivat sanat joihin Maon punainen kirja olisi päättynyt, jos sitä olisi koskaan edes kirjoitettu:
Merenkulku on riipuvaista nokkamiehestä
Kaikki elävät olennot tarvitsevat aurinkoa kasvaakseen
Sateen ja kuivuuden kiduttamat nuoret varret kasvavat vahvoiksi
Vallankumouksen tekeminen on riippuvainen Mao Tse-Tungin ajattelusta
Kala ei voi elää ilman vettä
Melonit eivät voi karkoittaa köynnöstään
Vallankumoukselliset massat eivät onnistu ilman Kommunistista Puoluetta
Mao Tse-tungin ajattelu on aurinko, joka ei koskaan laske
Vuosipäivän jälkeen
Teurastamon vuosipäivän jälkeen reportterit ovat vähitellen häipyneet tekemään uusia uutisia. Peking jatkaa matkaansa idän disneylandiksi. Vuonna 1992 avatussa maailman suurimassa McDonaldsissa työskentelee yli tuhat nuorta kiinalaista. Suurimmalla osalla hiestä on yliopistollinen loppututkinto. Wanfuji ja Dazhalan kauppakaduilla elää ja kapitalisoituu onnellinen kansa.
Onni on vielä Kiinassa konkreettinen asia. Se on täytekynä, rannekello, polkupyörä, ompelukone, ilmastointilaite, jääkaappi, väritelevisio, videolaite. Muuta ei vielä ole, muuta ei tarvita. Kaikki on vielä viatonta, ja voi päättyä uusiin verilöylyihin.
Katselen amerikkalaisuuden esikoulua Pekingin kaduilla kateellisena. Milloin me menetimme tämän lapsenomaisen onnentilamme ja siirryimme konsumerismin frigiidiin vaiheeseen? Silloinko, kun maailman ja meidän väliin paukahti railo, joka pani meidät miettimään turhia kysymyksiä persoonallisista tarpeistamme ja kaikki muuttui helpoksi ja tylsäksi?
South China Morning Post
5/21/2009
Strange Train To Nowhere
No time to think, no need to explain, no need to nothing.
Overloaded but still likes pictures of strange artificial cities made by computer. Plug out.
5/07/2009
Pimme är tillbaka: Kärlek är för dom som har tur
I Pimme Dagens Nyheterissä:
Thåström: ”Kärlek är för dom”
Mörkt mytbygge
Skivrecension
*
Artist: Thåström
*
Titel: ”Kärlek är för dom”
*
Skivbolag: Universal
Thåströms sjunde soloalbum
”Kärlek är för dom” är Thåströms sjunde soloalbum i eget namn och en fristående uppföljare till listplacerade och hyllade ”Skebo-kvarnsv. 209”.
Karriären inleddes 1977 när Ebba Grön bildades och tog ny fart en bit in i åttiotalet när Imperiets första skiva kom.
Efter ett decennium som folkkär rockstjärna och sedermera Bellmantolkare flydde Thåström landet för ett liv i Kontinentaleuropa.
Nu för tiden är det svårt att veta var han bor. Thåström har inte gett intervjuer på många år.
Annons:
Betyg 3
”Kärlek är för dom” är en efterlängtad skiva och redan innan fansen hört en ton har de köpt nästan alla tillgängliga biljetter till Thåströms vårturné. Det har en tendens att bli så när Thåström ger publiken vad den vill ha. Förra skivan, ”Skebokvarnsv. 209”, var ett slags återkomst till den strävt folkliga artist Thåström blev i slutet av åttiotalet, i glappet mellan Imperiet och Peace, Love and Pitbulls. Sin vana trogen hade han kunnat riva ned sin egen position, men denna gång står han kvar och låter sig bli omtyckt av alla de som valt Thåström till projektionsyta och ställföreträdande rebell.
Han går ut hårt med ”kort Biografi med litet testamente”. Själva testamentet handlar om att han inte vill bli begravd på Skogskyrkogården. Biografin återger valda ögonblick ur hans liv.
Jag har ofta tyckt synd om Thåström och upplevt honom som ett offer för en mytbildning som förlorat alla proportioner. Alla som investerade något i punken och som sedan inte höll måttet; som i slutändan valde reklambyrån, radhuset, det trista äktenskapet eller Sportextra på teve, de har alla gett Thåström uppdraget att bära deras värdighet på hans axlar. Det kan ju inte vara rimligt. Ulf Lundell ber om det, han vill ha männens beundran, men Thåström verkar så obekväm. Han vill inte ha kärlek, han vill bara göra sin grej. Jag har själv sett hur han stoppats på gatorna av män som vill kalla honom ”Pimme”. När han gått där med matkassen på söder.
Men när jag lyssnar på ”Biografi” tycker jag att han får skylla sig själv. Texten är som själva fundamentet i det manliga mytbygget. Vers ett: ”Jag svek en vän i Mexico City för längesen. Jag vet inte varför jag aldrig sagt förlåt. Jag har suttit häktad på Skara polisstation. Sen dess har jag hållit mig därifrån”.
Han är en desperado med samvete. Som varit i Mexico City.
Vers två är en tillbakablick till barndomen. Han hade vattenkammat hår och sjöng ”Den blomstertid nu kommer” med de andra barnen. Han försökte inordna sig, men det gick i slutändan inte. Vidare återger han små situationer. Han kan inte gråta på begravningar, men väl framför teven, han har blivit mordhotad på en färja och förälskad på ett hotell. Han har släktforskat och hittat rötterna i en skånsk by. Han är en typisk svensk, trots att han lämnat landet så många gånger att han ”tappat räkningen för länge sen”. Han såg The Clash på Stora Hotellet i Örebro. ”Sen blev det aldrig bättre än så”.
Han pratsjunger texten med sin patenterat spruckna röst mot en rätt monoton och mörk musikalisk fond. Vi förstår att det är ödet som styr hans liv.
En artist måste få ta plats. Deras jobb är att upphöja livet till konst. Men få vågar längre ta sig själva på det allvar som krävs på för att lyckas. Dagens konst är en klackspark, pretentioner är farliga. Det är sorgligt därför att det vi fått istället är en sådan outsäglig massa dynga men befriande därför att det blev jobbigt med alla självuppfyllda män.
Men Thåström står kvar. På ont och gott. Jag upplever ”Biografi” som väldigt banal. Att ta sig friheten att lyfta detta till allmängiltighet är förmätet på ett både generationstypiskt och manligt vis.
Hela skivan är mörk. Vem trodde något annat. De avskalade och nästan skissartade låtarna har klätts i arrangemang som lånar mycket från Einstürzende Neubauten och Nick Cave. Ibland är det lyckat och snyggt, som i ”Tillbaks till Trehörnsgatan”, ”Kärlek är för dom” och ”Långbort” där man nästan inbillar hur Blixas och Caves körar i det ödsliga ljudlandskapet. Texterna är med undantag för ”Biografi” och kärlekssången ”Över sundet” rätt vaga. Ibland tycker jag han gör det lätt för sig, ibland laddar han både abstraktioner och dissonanser bara genom att vara Thåström. Han gör en Dan Andersson-låt också, och slutar med Ulf Dagebys gulliga Dylantolkning ”Men bara om min älskade väntar”. Helheten är inte direkt begriplig.
Bästa spår: ”Tillbaks till Trehörnsgatan”
Po Tidholm
musik@dn.se
II Dr. Muza kiroaa kriitikin paskatasoa Härmässä:
Joop,
nykyään ei Suomessa kirjoiteta mistään levystä kunnolla.
Toista oli silloin ennen, kun J.W. Wallenius sai kokonaisen
aukeaman, jotta saisi edes hieman sauhuta. Ja Soundin alku-
aikoina oli myös Waldemarin palsta, jolla hän mm. paljasti,
millaista musaa hän oli äänittänyt c-kaseteilleen lepopäiviensä
ratoksi. Ja kun Wallu kehui jotakin, niin jo oli syytä rynnätä
levykauppaan ja hankkia se suurenmoinen blues-kokoelma tai
Fabulous Thunderbirds. Dave Edmunds oli myös laadun tae ym.
Ja olihan muitakin hyviä Soundi-skribenttejä kuten suosikkini
Mikko Montonen, Pekka "Pipin" Markkula, Juho Juntunen, Jussi
Niemi, Timo Kanerva jne. Nykyiset soundilaiset ovat kasvotto-
mia teuvoja ja jouneja, jotka tuntevat pelkästään 90-luvun musat
eivätkä ymmärrä popin kehityskaarta. Sitä paitsi Soundissakin
ollaan Oasis-harhan vallassa. Olen edelleenkin sitä mieltä,
että Oasis on muutamasta hyvästä vedosta huolimatta aika
keskinkertainen yhtye eikä ansaitse paikkaansa rockin tosi
mestareiden temppelissä.
Ajat ovat synkät, joten musakin heijastelee niitä vibraatioita.
Onhan Hectorkin tehnyt synkkää kamaa - esmex "Kadonneet lapset"
(1978) on hyvä mutta aika sumea ja "Varjot ja lakanat" (1988)
kenties jopa "lapsia" masentavampi. Eipä sillä Hectorillakaan
tosin helppoa ole ollut. Yhdessä haastattelussa hän kertoi,
että kun pääsi studioon, niin piti ottaa pameja, että saisi
edes jotenkin pidetyksi itsensä kasassa. Oli ihan rikki, ja
itketti niin vietävästi. Ei ihme, että joissain Heikin lauluissa
on semmoinen maailmanlopun fiilis. Ja mitä Hector meillä, sitä
Thåsse Ruåtsissa. Toki aina voi vaihtaa Kylie Minogueen tai
johonkin muuhun ilopilleriin. 80-luvulla meillä oli mm. Duran
Duran, mutta kasari olikin nousukautta, jolloin jengillä oli
Europe ja isommat autot.
III Jussi Apila ei tykkää suomalaisista:
Onhan se näin, toki noinkin, tai sitten miten vaan. Thåssen levy
jaksaa ilahduttaa, en edes muista mikä oli edellinen ilahdus tänä
iPodien ja iPodtelakoiden aikakautena. Niin mikä se oli? No oliko se
kyseisen Pimmen edellinen lätty kolmen vuoden takaa, tais olla.
Suomessa ei tosiaankaan osata yhtään mitään näissä yläkerran asioissa,
taide, tiede ja mitä niitä onkaan ovat kaikki säälittävää avutonta
paskaa. Olen ratkaissut ongelman jo aikoja sitten; en seuraa yhtään
mitään. Esimerkiksi suomalainen kirjallisuus kuoli jo 70-luvulla kun
Henrik Tikkanen oli saanut tuotantonsa valmiiksi. En edes tiedä mitä
nykyään Suomessa julkaistaan, enkä koe jääväni mitään paitsi. Sama
koskee musaakin. Ei kiinnosta, ei tule ikävä. Mulla on mun kaikki
vanhat, enempää ei yhteen elämään mahdu, jos tajuut?
Pimmeksi kutsuvat, täyspimeäksi tyypiksi tätä Thåssea Söderin
kaduilla, eikä kukaan edes tiedä missä hän on viime vuodet asunut. Ei
se mua kiinnosta missä Pimme luuraa, mutta levy on hyvä. Ilkeä,
tarkoituksellisen ilkeä. Räkä poskella sillä tavalla että Härmässä ei
kukaan osaa. Siitä mä tykkään vaikka olenkin sisäsiisti
rakkausmallinen pattereilla ladattava androidi.
Ja kai se on sinne Stockikseen mentävä taas Pimmen keikalle. Onhan
siellä lisäksi SoFo, Wasa laiva ja Slussenin viiimeiset sissit
pöllimässä sunnuntaiaamuna lehdet ennen kahviloiden aukeamista. Jos
mun olisi pakko täällä pohjoisessa loppuikäni asua muuttaisin
välittömästi Tukholmaan. Helsinki taasen on ainoa kaupunki Suomessa
jos voin edes pitkin hampain kuvitella asuvani. Ja talvethan menee
milloin missäkin.
Pimme Apila
Thåström: ”Kärlek är för dom”
Mörkt mytbygge
Skivrecension
*
Artist: Thåström
*
Titel: ”Kärlek är för dom”
*
Skivbolag: Universal
Thåströms sjunde soloalbum
”Kärlek är för dom” är Thåströms sjunde soloalbum i eget namn och en fristående uppföljare till listplacerade och hyllade ”Skebo-kvarnsv. 209”.
Karriären inleddes 1977 när Ebba Grön bildades och tog ny fart en bit in i åttiotalet när Imperiets första skiva kom.
Efter ett decennium som folkkär rockstjärna och sedermera Bellmantolkare flydde Thåström landet för ett liv i Kontinentaleuropa.
Nu för tiden är det svårt att veta var han bor. Thåström har inte gett intervjuer på många år.
Annons:
Betyg 3
”Kärlek är för dom” är en efterlängtad skiva och redan innan fansen hört en ton har de köpt nästan alla tillgängliga biljetter till Thåströms vårturné. Det har en tendens att bli så när Thåström ger publiken vad den vill ha. Förra skivan, ”Skebokvarnsv. 209”, var ett slags återkomst till den strävt folkliga artist Thåström blev i slutet av åttiotalet, i glappet mellan Imperiet och Peace, Love and Pitbulls. Sin vana trogen hade han kunnat riva ned sin egen position, men denna gång står han kvar och låter sig bli omtyckt av alla de som valt Thåström till projektionsyta och ställföreträdande rebell.
Han går ut hårt med ”kort Biografi med litet testamente”. Själva testamentet handlar om att han inte vill bli begravd på Skogskyrkogården. Biografin återger valda ögonblick ur hans liv.
Jag har ofta tyckt synd om Thåström och upplevt honom som ett offer för en mytbildning som förlorat alla proportioner. Alla som investerade något i punken och som sedan inte höll måttet; som i slutändan valde reklambyrån, radhuset, det trista äktenskapet eller Sportextra på teve, de har alla gett Thåström uppdraget att bära deras värdighet på hans axlar. Det kan ju inte vara rimligt. Ulf Lundell ber om det, han vill ha männens beundran, men Thåström verkar så obekväm. Han vill inte ha kärlek, han vill bara göra sin grej. Jag har själv sett hur han stoppats på gatorna av män som vill kalla honom ”Pimme”. När han gått där med matkassen på söder.
Men när jag lyssnar på ”Biografi” tycker jag att han får skylla sig själv. Texten är som själva fundamentet i det manliga mytbygget. Vers ett: ”Jag svek en vän i Mexico City för längesen. Jag vet inte varför jag aldrig sagt förlåt. Jag har suttit häktad på Skara polisstation. Sen dess har jag hållit mig därifrån”.
Han är en desperado med samvete. Som varit i Mexico City.
Vers två är en tillbakablick till barndomen. Han hade vattenkammat hår och sjöng ”Den blomstertid nu kommer” med de andra barnen. Han försökte inordna sig, men det gick i slutändan inte. Vidare återger han små situationer. Han kan inte gråta på begravningar, men väl framför teven, han har blivit mordhotad på en färja och förälskad på ett hotell. Han har släktforskat och hittat rötterna i en skånsk by. Han är en typisk svensk, trots att han lämnat landet så många gånger att han ”tappat räkningen för länge sen”. Han såg The Clash på Stora Hotellet i Örebro. ”Sen blev det aldrig bättre än så”.
Han pratsjunger texten med sin patenterat spruckna röst mot en rätt monoton och mörk musikalisk fond. Vi förstår att det är ödet som styr hans liv.
En artist måste få ta plats. Deras jobb är att upphöja livet till konst. Men få vågar längre ta sig själva på det allvar som krävs på för att lyckas. Dagens konst är en klackspark, pretentioner är farliga. Det är sorgligt därför att det vi fått istället är en sådan outsäglig massa dynga men befriande därför att det blev jobbigt med alla självuppfyllda män.
Men Thåström står kvar. På ont och gott. Jag upplever ”Biografi” som väldigt banal. Att ta sig friheten att lyfta detta till allmängiltighet är förmätet på ett både generationstypiskt och manligt vis.
Hela skivan är mörk. Vem trodde något annat. De avskalade och nästan skissartade låtarna har klätts i arrangemang som lånar mycket från Einstürzende Neubauten och Nick Cave. Ibland är det lyckat och snyggt, som i ”Tillbaks till Trehörnsgatan”, ”Kärlek är för dom” och ”Långbort” där man nästan inbillar hur Blixas och Caves körar i det ödsliga ljudlandskapet. Texterna är med undantag för ”Biografi” och kärlekssången ”Över sundet” rätt vaga. Ibland tycker jag han gör det lätt för sig, ibland laddar han både abstraktioner och dissonanser bara genom att vara Thåström. Han gör en Dan Andersson-låt också, och slutar med Ulf Dagebys gulliga Dylantolkning ”Men bara om min älskade väntar”. Helheten är inte direkt begriplig.
Bästa spår: ”Tillbaks till Trehörnsgatan”
Po Tidholm
musik@dn.se
II Dr. Muza kiroaa kriitikin paskatasoa Härmässä:
Joop,
nykyään ei Suomessa kirjoiteta mistään levystä kunnolla.
Toista oli silloin ennen, kun J.W. Wallenius sai kokonaisen
aukeaman, jotta saisi edes hieman sauhuta. Ja Soundin alku-
aikoina oli myös Waldemarin palsta, jolla hän mm. paljasti,
millaista musaa hän oli äänittänyt c-kaseteilleen lepopäiviensä
ratoksi. Ja kun Wallu kehui jotakin, niin jo oli syytä rynnätä
levykauppaan ja hankkia se suurenmoinen blues-kokoelma tai
Fabulous Thunderbirds. Dave Edmunds oli myös laadun tae ym.
Ja olihan muitakin hyviä Soundi-skribenttejä kuten suosikkini
Mikko Montonen, Pekka "Pipin" Markkula, Juho Juntunen, Jussi
Niemi, Timo Kanerva jne. Nykyiset soundilaiset ovat kasvotto-
mia teuvoja ja jouneja, jotka tuntevat pelkästään 90-luvun musat
eivätkä ymmärrä popin kehityskaarta. Sitä paitsi Soundissakin
ollaan Oasis-harhan vallassa. Olen edelleenkin sitä mieltä,
että Oasis on muutamasta hyvästä vedosta huolimatta aika
keskinkertainen yhtye eikä ansaitse paikkaansa rockin tosi
mestareiden temppelissä.
Ajat ovat synkät, joten musakin heijastelee niitä vibraatioita.
Onhan Hectorkin tehnyt synkkää kamaa - esmex "Kadonneet lapset"
(1978) on hyvä mutta aika sumea ja "Varjot ja lakanat" (1988)
kenties jopa "lapsia" masentavampi. Eipä sillä Hectorillakaan
tosin helppoa ole ollut. Yhdessä haastattelussa hän kertoi,
että kun pääsi studioon, niin piti ottaa pameja, että saisi
edes jotenkin pidetyksi itsensä kasassa. Oli ihan rikki, ja
itketti niin vietävästi. Ei ihme, että joissain Heikin lauluissa
on semmoinen maailmanlopun fiilis. Ja mitä Hector meillä, sitä
Thåsse Ruåtsissa. Toki aina voi vaihtaa Kylie Minogueen tai
johonkin muuhun ilopilleriin. 80-luvulla meillä oli mm. Duran
Duran, mutta kasari olikin nousukautta, jolloin jengillä oli
Europe ja isommat autot.
III Jussi Apila ei tykkää suomalaisista:
Onhan se näin, toki noinkin, tai sitten miten vaan. Thåssen levy
jaksaa ilahduttaa, en edes muista mikä oli edellinen ilahdus tänä
iPodien ja iPodtelakoiden aikakautena. Niin mikä se oli? No oliko se
kyseisen Pimmen edellinen lätty kolmen vuoden takaa, tais olla.
Suomessa ei tosiaankaan osata yhtään mitään näissä yläkerran asioissa,
taide, tiede ja mitä niitä onkaan ovat kaikki säälittävää avutonta
paskaa. Olen ratkaissut ongelman jo aikoja sitten; en seuraa yhtään
mitään. Esimerkiksi suomalainen kirjallisuus kuoli jo 70-luvulla kun
Henrik Tikkanen oli saanut tuotantonsa valmiiksi. En edes tiedä mitä
nykyään Suomessa julkaistaan, enkä koe jääväni mitään paitsi. Sama
koskee musaakin. Ei kiinnosta, ei tule ikävä. Mulla on mun kaikki
vanhat, enempää ei yhteen elämään mahdu, jos tajuut?
Pimmeksi kutsuvat, täyspimeäksi tyypiksi tätä Thåssea Söderin
kaduilla, eikä kukaan edes tiedä missä hän on viime vuodet asunut. Ei
se mua kiinnosta missä Pimme luuraa, mutta levy on hyvä. Ilkeä,
tarkoituksellisen ilkeä. Räkä poskella sillä tavalla että Härmässä ei
kukaan osaa. Siitä mä tykkään vaikka olenkin sisäsiisti
rakkausmallinen pattereilla ladattava androidi.
Ja kai se on sinne Stockikseen mentävä taas Pimmen keikalle. Onhan
siellä lisäksi SoFo, Wasa laiva ja Slussenin viiimeiset sissit
pöllimässä sunnuntaiaamuna lehdet ennen kahviloiden aukeamista. Jos
mun olisi pakko täällä pohjoisessa loppuikäni asua muuttaisin
välittömästi Tukholmaan. Helsinki taasen on ainoa kaupunki Suomessa
jos voin edes pitkin hampain kuvitella asuvani. Ja talvethan menee
milloin missäkin.
Pimme Apila
5/05/2009
Return To Finland: Thanks But No Thanks
Everything in Helsinki moves slow. People, talk, ideas, flow of life. Colours are weak, sun comes down from downstairs. Culture shock Finland turns more deep, more psychedelic after every return until we never more return.
Ok. i have pictures, i have videos but here is some slideshow from my bosses camera.
KL:
http://picasaweb.google.com/rkorpipaa/KualaLumpur232642009#slideshow/5331648005228171794
Good old Bangkok, world´s biggest whore house as Boss thougt:
http://picasaweb.google.com/rkorpipaa/Bangkok7942009#slideshow
And some shots of love from Bali, Indonesia:
http://picasaweb.google.com/rkorpipaa/Bali92342009#slideshow/5331521779021017602
Ok. i have pictures, i have videos but here is some slideshow from my bosses camera.
KL:
http://picasaweb.google.com/rkorpipaa/KualaLumpur232642009#slideshow/5331648005228171794
Good old Bangkok, world´s biggest whore house as Boss thougt:
http://picasaweb.google.com/rkorpipaa/Bangkok7942009#slideshow
And some shots of love from Bali, Indonesia:
http://picasaweb.google.com/rkorpipaa/Bali92342009#slideshow/5331521779021017602
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
