I was like searching Henry Chinanski

Aamulla ajan reilun tunnin L.A:n downtownista Long Beachille, jossa raha ei haise, mutta sitä riittää. Vaihdan päättärillä bussiin 142, joka ajaa varttitunnissa San Pedron pikkukaupunkiin jossa Charles Bukowski vietti siinä sivussa lapsuutensa.



Matkalla näen Los Angelesin sataman, joka on yksi maailman suurimmista. Long Beachille on ankkuroitu Queen Mary, mutta systeemin jälkeen Losin alueella on suorastaan vittumainen helle, joten en jää tsiigailemaan.



Saavuttuani San Pedroon näyttää hetken hienolta. Huvisatama on täynnä paatteja. Huippuhotellit reunustavat rantabulevardia. Luulen Bukon maineen saaneen paikan kukoistamaan.



Mennsessäni 6th Streetiä kohden Bukowskin lempikirjakauppaa ihmettelen paikan tyhjyyttä. Missään ei näy ketään. Kuudes katu on vielä kuosissa, mutta San Pedron keskusta on kokenut 80-luvun hyvien aikojen jälkeeen romahduksen. Keskusta on täynnä suljettuja taidegalleriota ajalta, jolloin jostakin syystä Long Beachin vauraus ulottui San Pedroon saakka. Minne ja miksi se katosi, jää minulta selvittämättä.



Kyselen Vinegar Book Shopin, Bukon lempikirjakaupan sijaintia. Harvat vastaantulijat tuijottavat minua kuin muukalaista toisesta maailmasta. Kukaan ei ole kuullutkaan Charles Bukowskista.



Menen San Pedron pariin kirjakauppaan. Toisesta neuvotaan toiseen. Siellä sanotaan kauppaaan tulevan aina silloin tällöin tyyppejä kyselemään Charles Bukowskista. Mutta heillä ei ole ollut äijän kanssa mitään tekemistä. Sitä paitsi Vinegar Book Shop suljettiin jo 7-8 vuotta sittten. Eivätkä he aio alkaa myymään vanhoja kirjoja, koska uudetkaaan eivät mene kaupaksi.



Jatkan jälkeämistä, sillä olen tottunut paikallisten ihmisten puhuvan paskaa kotipaikkansa asioista kaikkialla maailmassa. Menen rähjäiseeen kirja- ja videokauppaan, jonka Parkinsonin tautia sairastava vanha myyjä muistaa Vinegar Book Shopin. Amy (?) sulki sen hänen mukaansa jonkin aikaa sitten "mennessään jällen kerran naimisiin". Myyjätär on ystävällinen; hän lupaa hommata minulle Amyn puhelinnumeron. Menemme hakemaan sitä kirjakaupasta jossa ekaksi kyselin kummia kysymyksiäni. Myyjä ottaa pultit:

- Taasko tuo tyyppi on täällä? En tiedä mitään Charles Bukowskista. Ainakaan minä en ole enkä aio olla Charles Bukowski!

Amyn numero on hukasssa, mutta hän tulee mahdollisesti huomenna, joten minun käsketään tulla silloin uudestaan norkoilemaan paikalle. Kukaan ei edes enää muista tarkalleen missä Vinegar Book Shop sijaitsi, mutta kuvaan kaksi todennäköisintä paikkaa nykykuosissaan. Toisessaa myydään käytettyjä parheitä, toisesssa on vanhusten tarha.



Parkinson-nainen neuvoo minut kapakkaan jossa Buko kuulemma dokaili enemmän kuin tarpeeksi aikoinaan. Se on seuraavassa korttelissa. Mutta se kortteli kuoli jo aikoja sitten voin todeta, vaikka pikkukaupungin viereisellä kadulla ei olla asiasta vielä vuosikausienkaan jälkeen tietoisia.



Olin aina kuvitellut Bukowskin nuoruuden kaupungin suuremmaksi hänen teoksensa "Siinä sivusssa" perusteeella. Mutta se on pieni rauhallinen pesä, johon L.A:n kuhina ja Long Beachin vauraus eivät ole ylettyneeet. Mutta eniten kummastuttaa, että San Pedrossa ei näy jälkeäkään Bukowskista. Amerikan kulttuuri on nuorta. Sanfranissa beatkultuuri näkyy North Beachin katukuvassa lähes yhtä vähän. Mutta sen aika tulee vielä, sillä Mocan taidemuseossa on näytteillä undergroundsarjakuvaa esittelevä näyttely. Lukiessani Jymystä Robert Crumbin stooria "Virkamies kohtaa luminaisen" 70-luvun Oulussa, en tiennyt ottavani osaa suureen taidepyrintöön.

MacArthur Park

Spring was never waiting for us dear
It ran one step ahead
As we followed in the dance

MacArthur's Park is melting in the dark
All the sweet, green icing flowing down
Someone left the cake out in the rain
I don't think that I can take it
'cause it took so long to bake it
And I'll never have that recipe again
Oh, nooooo




I recall the yellow cotton dress
Foaming like a wave
On the ground beneath your knees
The birds like tender babies in your hands
And the old men playing chinese checkers by the trees




MacArthur's Park is melting in the dark
All the sweet green icing flowing down
Someone left the cake out in the rain
I don't think that I can take it
'Cause it took so long to bake it
And I'll never have that recipe again
Oh, nooooo


MacArthur's Park is melting in the dark
All the sweet green icing flowing down
Someone left my cake out in the rain
I don't think that I can take it
'Cause it took so long to make it
And I'll never have that recipe again
Oh, nooooo

Jimmy Webb: MacArthur Park

How I Became a Pulp Fiction Man?

Ne ovat kolmikymmenmetrisiä. Ne tunnetaan kaikkialla maailmassa. Ne sijaitsevat Hollywoodin kukkuloilla. Ne peittävät sen tosiasian, että elokuvateollisuus muutti Hollywoodista jo 1930-luvulla halvempiin ympäristöihin. Ne symboloivat kuitenkin meidän kaikkien unia ja unelmia. Niidenkin, jotka vihaavat americanaa kaikissa muodoissaan.



Everybody's a dreamer and everybody's a star
And everybody's in movies, it doesn't matter who you are
There are stars in every city
In every house and on every street
And if you walk down Hollywood Boulevard
Their names are written in concrete

Don't step on Greta Garbo as you walk down the Boulevard
She looks so weak and fragile that's why she tried to be so hard
But they turned her into a princess
And they sat her on a throne
But she turned her back on stardom
Because she wanted to be alone

...
You can see all the stars as you walk down Hollywood Boulevard
Some that you recognize, some that you've hardly even heard of
People who worked and suffered and struggled for fame
Some who succeeded and some who suffered in vain

Kinks: Celluloid Heroes





Tänään oli Queen Latifahin vuoro saada tähtensä Walk of Famelle. Hän on kuulemma eka hiphoppari joka on sinne päässyt. Hän on iso starba Amerikassa, vaikka en ole edes kuullut hänen nimeään.



Okei, hän näyttää vähän plösöltä, mutta en mä muutenkaan mistään hiphopista ja rapista perusta. Mä tykkään kunnon muzasta, jota onneksi L.A:ssa kuulee kuin suoraan Heikki "Hector" Harman ohjelmasta "Pop eilen tänään" lokakuulta 1974.





Mann´s Chinese Theatren eteen saat kämmenesi ja kenkäsi betoniin jos käy hyvä munkki. Ja Hollywood Boulevardin Walk of Fame jatkuu kilometrien päähän...



Mutta vapaan maailman bailatessa joudun jälleen hommiin. Sergeiltä on yön aikana tullut viesti, että minun on oltava puolilta päivin L. Ron Hubbard Life Exhibitionissa. Dianetiikkamiehet omistavat kivitalon Hollywood Boulevardilla. Joskus kauan sitten Chaplinin toimisto sijaitsi samassa talossa.

Hubbard aloitti uransa pulp fictionin kirjoittajana. Hän väsäsi makeita stooreja muukalaisten uhasta ihmiskunnalle. Jutut olivat niin vetäviä, että hänet kutsuttiin käsikirjoittajaksi Hollywoodiin 40-luvulla. Mutta Hubbard tykkäsi enemmän kirjoittaa pulppia, jota myytiin 20 centin hintaan teknistyvän maailman sensaationnälkäisten viihteeksi.

Sergein mukaan meikäläisen jutut Ratson avaruusolioista ovat niin meseviä, että dianetiikan voittokulun Venäjällä takaamiseksi minun on väsättävä käsikirjoitus L. Ron Hubbardin elämästä kertovaan block busteriin. Pääosaan on tarjolla ilmaiseksi alan miehet John Travolta ja Tom Cruise. Haluan Travoltan, mutta ainoastaan jos hän ei ole laihduttanut mahaansa olemattomiin.

Juttu tuntuu sekopäiseltä, mutta koska saan 4000 dollaria palkkaa viikossa suostun hommiin oitis. Tarantino ohjaa ja Weinteinin veljekset tuottavat. Dianetiikkamiehet eivät ymmärrä humoristista ehdotustani:

- Pannaan Renny Harlin tuomaan psykologista syvyyttä pätkään ja Aki Kaurismäki ohjaamaan toimintakohtaukset...



Dianetiikka on järkyttävän iso bisnes Amerikassa. Jos pysyttelee väleissä näiden tyyppien kanssa rahaa ja vierailuja Sunset Boulevardin tuntihotelleihin East Hollywoodissa riittää. Muista vain, että kämmenten on oltava levällään. Se saa ihmiset luottamaan avoimiin tarkoitusperiisi.





L. Ron Hubbard on Amerikassa aina ajankohtainen. Hän vastusti maailman läpimedikalisoitumista jo 50-luvulla. Hän tajusi, että paskat jäävät ihmisen sisään pyörimään saaden systeemit sekaisin. Samaa saarnaavat uusien psyykelääkkeiden sivuvaikutuksista järkyttyneet tahot. Lääketeollisuus vastaa kehittämällä lääkkeen lääkkeiden sivuvaikutuksia vastaan.

Muistojen keinotekoisuus ja mielen tautien kuvantaminen (jonka uskotaan olevan vuosikymmenten päästä Amerikassa mahdollista) olivat nekin Hubbardin keskeisiä teemoja. Jossain vaiheessa vain todellisuus ja fiktio vaihtoivat paikkaansa ja Ronista tuli hahmo kertomukseensa, joka oli tuleva takomaan satoja miljoonia taaloja seuraavina vuosikymmeninä. Mutta tämä osasto ei kuulu minulle. Päätän, että musan leffaan tekee Chemical Brothers.




Palatessani majapaikkaani Sunset Stripille huomaan tutun logon Roxy teatterin seinässä. Himin muovihevi sopii hyvin L.A:n tunnelmaan. Ainakin levy-yhtiö on satsannut bändin markkinointiin jenkeissä, vaikka levyllä on vain yksi hyvä biisi nimikipale "Dark Light".




Iltahämärissä funtsin Sunset Stripillä, että ihminen joka valikoi ei huomaa hetkeä jolloin tulee valituksi. Valinnan suorittavat puolestasi vähän isommat insinöörit, joiden nokkamies Sergei on Moskovan suunnalta. En ole koskaan tavannut häntä, mutta hän järkkää minulle tuottoisia hommia. Huhun mukaan tapaan hänet reilun viikon kuluttua Flamingo hotellissa Las Vegasissa. Minulla ei ole aavistustakaan miten päädyn sinne ja minne tästä kertomuksesta on kadonnut kotkalainen narkkarivaimoni? Häntä ei ole näkynyt muutamaan päivään. Pitänee pyrkiä karsimaan epäloogisuuksia.

Downtown, L.A. After Dark

Usein kuulee väitettävän ettei L.A:ssa ole keskustaa. Ei kai sitten, mutta mä paahdan sinne. Downtown rakennettiin aikoinaan, kun homma uskottiin vielä hallittavan. Sitten juttu lähti monen muun amerikkalaisen kaupungin tavoin käsistä. Downtown jätettiin oman onnensa nojaan ja sinne dumpatttiin 10.000 koditonta. Keskustaa yritetään elvyttää; vanhoja rakennuksia saneerataan sikahintaisiksi asunnoiksi, mutta täytyy olla täysdorka jos muuttaa tänne vapaaehtoisesti. Puoli miljoonaa ihmistä tulee päivittäin töihin L.A:n downtowniin. Viiden jälkeen alkaa pako. Kuuden jälkeen tervetuloa Ghost Towniin!



Ritz Milner Hotellin Bac Door Pubista löytää vielä oikean Amerikan. Joe on tarjoillut siellä 23 vuotta. Jossain välissä Kaliforniassa kiellettiin tupakointi ravintoloissa. Rikkoja saa sadan dollarin sakon. Onneksi Back Door Pubin - kuten koko L.A:n downtownin - yhteydet ulkomaailmaan katkesivat jo 1950-luvulla.



Rose Bowl? Kaikki puhuvat ja tuijottavat Rose Bowlia. Joku yliviisas sosiologi tutki aikoinaan, että amerikkalainen jalkapallo on kaikista pallopeleistä monipuolisin. Mutta sano se näille kinkeille, joilla on nyrkkiraudat ojossa aina kun panen soimaan Back Door Pubin Rock-Ola -jukeboxista Kris Kristofersonin "Help Me Make It Through the Night´in". Levyt on näköjään viimeksi vaihdettu 70-luvun puolessa välissä jolloin ilmestyi Eaglesien "Hotel California". Erityisbonukset Ziggy Stardustista, joka hankittiin Bowien L.A:n sekoilukauden kunniaksi. Heilui kuulemma näillä kulmilla Lennonin kanssa puuteroimassa nenäänsä. Panen soimaan "Rock´n Roll Suiciden". Kinuskit vaativat Joe´ta panemaan telkun kovemmalle ja uhkaavat minua triadien kostolla. Omistavat kuulemma tämän hotellin, jonka loistonpäivät olivat joskus 1930-luvulla. Sen kun omistavat. Sama se mulle. Mutta Moskovan mies Sergei omistaa tekijänoikedet todellisuuteen.




It´s after dark now and Disneyland is closed. Skid Row´ssa tarjolla istumapaikkoja seuraavan aamuun!

Hangover Beach

Venice Beach on maailman friikein ranta, jolle kertyy aivonsa räjäyttäneitä tyyppejä kaikkialta Amerikasta. Suomesta sekobileisiin otti osaa Heimo Haitto-vainaa. Kun hänet haettiin takaisin Suomeen vinguttamaan viuluaan, kesti hän jonkin aikaa ja katosi. Myöhemmin hänet löydettiin jälleen Venice Beachilta.



Papa was a Rolling Stone



Systeemi ärjyy Kalifornian yllä. Pohjoisessa tulvii, etelässä lastataan hiekkasäkkejä talojen edustoille. Mitä kovempi myrsky, sitä paremmaat tyrskyt. Karskeimmaat surffarit painavat heti aamusta rantaan. Merivartioston tyypit vahtivat vahvistetulla miehistöllä. Surffaaminen on oikeanlaista Amerikkaa, jota yhteiskunnan kannattaa suojella.



Riders on the Storm



Amerikkaa ei voi ymmärtää ilman kahvimukeja kaduilla kantavia ihmisiä ja kodittomia lintumiehiä. Tehokas ihminen ei ehdi hörpätä tsufeita paikallaan, vaan kulkee omaa tehokkuuttaan manifestoiden aamusta iltaan kahvimuki kourassa. Illalla päästyään kotiinsa hän hakee kahvit valmiiksi seuraavaa tehotalouden päivää varten. (Kahvi on yleeensä pahaa ja maksaa paljon, kuten muotikama yleensäkin.)

Pummien armeijoissa täytyy olla myös jotakin ylpeää amerikkalaisuutta. This is the home of the brave! Karjapaimenet kulkivat preerioita vailla pysyvää asuinpaikkaa. Matka vei länteen ja päätyi vasta kun tultiin Tyynenvaltameren rantaan. Siksi Venicessä on pummien keskittymä, jonne tervejärkiset eivät mene pimeän laskeuduttua. Needle in and damage done...

Hobot ajoivat junilla pummeina, kun Amerikassa oli rautateiden aika, Nykyään junat ovat bussien tavoin museokamaa. Amerikka liikkuu henkilöautoilla ja lentsikoilla. Toivottavasti löpö ei lopu.

Rokkikulttuuri otti paljon vaikutteita Amerikan pummien sosiaalihistoriasta. Releet, eleet, hortoilemisen filosofia, tajunnan sekoittamisen itsearvoisuus. Tune in and drop out. Kun hortoilee aikansa Amerikan kulttuurin extreme-mestoissa tajuaa, että taiteen ja rappion välinen raja-aita on matala. Jokainen esittää enemmän kuin on katuojassakin. Se on osa tämän maan elämäntavan uskonnollisuutta. That´s entertainment!

Nytkytys

Kaikesta muodostuu rakenne. Yksisoluiset makaavat raajat levällään. Olemme leviä, jotka kelluvat nesteessä. Huikeat selitykset väittävät meidän olevan ihmisiä, jotka älyllään valtaavat universumin. Universumia ei ole olemassa kuin mielikuvituksessamme. Emme voi tietää keitä olemme, eikä se ketään edes kiinnosta, sillä mitään tiedostavaa subjektia ei ole olemassakaan. Kaikki tämä on huikeaa spekulaatiota, jonka yksi soluiset olennot uskottetelevat toisilleen ennen kuin käyvät makaamaan päällekkäin tuottaakseen lisää yksisoluisia.

Maailmankaikkeus on idioottien laskelmien mukaan 14 miljardia vuotta vanha. Täyttä skeidaa. Se joka uskoo tähän on kelvoton levä makaamaan jalat levällään. Me olemme kaloja. Joku pyydystää meidät; jumala tai luottokorttiyhtiö. Viisain suomalainen on mies, jonka mukaan "järjestätyneiden yhteiskuntien aikaa on kestänyt 6000 vuotta. On aivan liian aikaista sanoa tuleeko kokeilu kestämään."

Vitut vituista yksileväisitä jotka makaavat levät levällään. Dallasin lätkäjoukkueessa pelaa viisi suomalaista levää. Olympiajoukkueeseen ei valittu ex-kärppä Jussi Jokista, jolla kulkee illasta iltaan. Tilalle otetiin Anttti Miettinen, joka ei osaa kuin puolustaa. Jokainen joka osaa pelata shakkia tietää, että puolustamalla ei voi voittaa. Suomessa joukkue roolitetaan kunnon neukkutyyliin. Vain Oulun Kärpissä tiedettään, että neljä kenttää jotka tekevät kaikki maaleja ovat kovaa kamaa. Suomen kiekkojoukkueessa on yksisoluisen johtotroikan ansiosta eväät levällään jo ennen turnausta. Hyvin menee? Ei kiinnosta. Vuosi vaihtui jo yli tunti sitteen Times Squarelle. Santa Monican Third Street Prominedalle se vaihttu reilun tunnin kuluttua. Hanukat juhlittu, hullut ihmiset saavat rituaalisen tunteen olleensa osa jotakin elämäänsä suurempaa. Eivät olleet, sillä maailmankaikkeus on välinpitämätön. Sitä ei edes ole olemassa kuin kapitalistisen tieteen kasvavassa maailmankatsomuksessa.

Nothing changes on New Years Day

Sergei hoitaa hommansa ehkä vähän yläkanttiin. Laxilta saavuttuamme limolla hotelliimme Santa Monicaan oli kotkalainen narkkarivaimoni puuteroinut nenäänsä samppakaljan kyydittämänä siihen malliin, että jouduin jättämään hänet nukkumaan limoon.

Helsingissä nousi myrsky kun asema-aukion Holiday Innin ikkunaverhot kuulemma muistittivat itäblokista. Samat verhon retaleet riippuvat Losissakin, mutta kukaan ei tee siitä numeroa, koska ihmisillä on parempaakin tekemistä.



Sosiaalivaltiostakin pitäisi ehtiä jotakin lausumaan, vaikka lujaa menee enemmän kuin kotitarpeiksi. Losin downtownissa hortoilee öisin 10.000 koditonta. Alue on yksi Amerikan pahimmista piikkipuistoista. Täällä 85.000 asukkaan Santa Monicassa asiat on pantu reilaan; iltaisin lähtee neljä bussia viemään kodittomia downtownin sheltereihin. Jos jää kyydistä, ei ole muuta paikkaa kuin jäljet jalkojensa alla.

Hullu saa tuhannen dollarin shekin kuukausittaain kouraansa. Hän panee sen tietenkin heti sileeksi. Amerikassa yksilö on vapaa; holhouksen alle ei aseteta edes toivottomimpia tapauksia. Valtio tukee Amerikassa syrjätyneiden sekoilua vähintään samassa määrin kuin Suomessa, mikä voi tulla Evan pöllöille yllätyksenä. Heille tulee kaikki elämä tosin muutenkin yllätyksenä, koska eivät ole osanneet sitä mitenkään elää. South Centralissa Evan penttilät eivät säilyisi hengissä montakaan hetkeä. Siellä tarvitaan asennetta; vihaa ja väkivaltaista atityydiaa, josta hyvinvointivaltion historiassa ei ole lupa puhua.




Peltiheikki yrittää tehdä rahaa. Hän(kin) oli vähällä breikta, kuten tuhannet muut jotka hakkaavat läppäreitään L.A:n kahviloissa. Working on the script, kuteen selitys kuuluu. Muuta ei koskaan heidän elämäänsä kuulukaan. Jokainen tarvitsee unelmia kestäkseen, että mitään ei todellakaan tapahtunut heidän elämässään. Tämä on kaupunki jossa unelmat syntyvvät ja kuolevat.

Jokainen katutaiteilija on poikkeuksetta huippu verrattuna Suomen huippuihin. Ei kannata tulla tänne. Suomen parhaille näyttelijöille on tarjolla töitä korkeintaan limokuskeina. Eii ole hurraamista kun joutuu yökaudet herätteleemään takapenkiltä kotkalaisen narkkarivaimoni kaltaisia tyyppejä.



Ja sitten alkaa tulevaisuus ja sade. Ennen kuin suomalaisten päivälehtien kriitikot epäilevät minun pöllineen tämänkin jutun Houllebecquelta kandee tsekata; miljööt toistuvat ja tekijänoikeuden maailmaan omistaa parhaan kaverini vahtimestari Liukkosen frendi Sergei Moskovan mafiasta. Bladerunner sateen ohella hän päättää myös maailman ihmisten kohtaloista. Hän kirjoittaa definitiiviseet kriitikit ase kirjureiden ohimolla. Poikkeuksetta ne ovat Sergein kavereiden kannalta myönteisiä.



These are the hands that build America.



Then there were time of kisses ond roses
and we were powdering our noses





Tämä tyyppi väitti olevansa kamuni. Hän tarjoili minulle paukkuja Sergein laskuun ja lupasi hoidella hommamme komeaan finaaliin.



New Year´s Eve, Venice Beach, L..A 31.12.2005.



Mutta työasiat ensin. Sergein soiton jälkeen lähdin salaperäisen kassin kanssa menemään. Näiden tyyppien kanssa ei ole leikkimistä. He ovat luoneet sinut ja voivat jumalien tavoin leikata sinut veke final cutista kuten kävi Mickey Rourkelle Terence Mallickin leffassa "Thin Red Line". They think; therefore I am.

Psychedelic Whale Whatching

Mereksi kutsuttu tasainen plasma peittää valtaosan planeetasta. Suurin osa meren alaisesta elämästä on meille tuntematonta kuin Sergein aikeet leikitellä kohtalollamme. Elämää löytyy meren pohjasta kilometrien syvyydestä. Tätä emme osaa selittää. Teoriat ovat harhaisia kuin vahtimestari Liukkosen unet deliriumissa. Vielä me olemme niitä joiden lähtöpaikasta on monta teoriaa. Ja jokainen selitys on vain hypoteesi.



Maailmankaikkeudessa toistuu tietty rytmi, tietyt kuviot. Ne tulevat vastaamme kaikkialla pienimmistä plaktoneista suurimpiin galakseihin saakka. Selittäkää tämä, ettei meidän tarvitse tehdä puolestanne kaikkea.



Monterey Bay Aquariumissa kuvattiin Star Trekin neljäs jatko-osa. Kulissit ovat valmiina meidän kulkea niiden lävitse. Tästä saamme kiittää Davin Packardia, joka rakensi kaverinsa kanssa niin mojovia tietsikoita, että fyrkan sileeksi panemisessa tuli lopulta vaikeuksia.



Werner Herzog tuli "Fitzcarraldoa" Amatsonin sademetsissä kuvatessaan johtopäätökseen, että linnut kirkuvat viidakossa tuskasta. Hän menetti täydellisesti uskonsa maailmankaikkeeuden hyvyyteen. Hän oli tasan oikeassa. Monterreyn merileijonat aloittavat pimeän laskeuduttua mylvinnän, jota pahemmaksi ei pysty pistämään edes Magnus Lindbergin, EP Salosen ja muiden heidän kaiffareidensa ns. taidemusiikki. Kun kuunteelee pimeydessä maaailmankaikkeuden karjuvan seksin nälkäisenä kiimaansa, saattaa jopa ymmärtää hetkisen porvarillisen paikalleen jämähtäneen elämäntavan hyviä puolia. Esimeerkiksi... sitä ... ja tätä ... ja kaikkea muuta joka ei tule juuri nyt millään mieleeni.



Mutta jos sorrut turhaan spekulaatioon ja menetät kykysi tarkkailla pieniä yksityiskohtia ympäristöstäsi, Finder saattaa olla kintereilläsi. Hän on apurinsa kanssa naamioitunut vanhaksi naiseksi, joka leikkii kauko-ohjattavalla autolla. Auto on radiolähetin, joka paljastaa sijaintisi Finder´in lähetettäneelle taholle. Se ottaa yhteyttä matkan jossakin vaiheessa, ja se voi olla tiukka paikka edessä. Mutta jotta pääset perille on sinun tehtävä matka ensin ja näyteltävä ettet ole tietoinen jälkeäjistäsi. Hekin tietävät, että tiedät näytellä ettet tiedä.



Streets are fields, they never die.



Maailman käsittämättömin kokemus on ateria Taco Bell´issä. Sen tyrmäävämpää saa tältä planetaalta hakemalla hakea. Kaiken lisäksi läheisen Salinasin pääelinkeino on kaalinviljely. Näin ollen Taco Bell saa kaalta halvalla, eikä sitä epäröidä tunkea tacojen sisään tällä perällä. Fuck the Taco Bell! Fuck CIA (who is counting visitors on it´s webpage)! Fuck the Finder!

Monterey Pop

1800-luvulla Montereyn tienoille eksyi portugalilaisia valaanpyytäjiä. Seuraavan vuosisadan alussa ilmestyivät sardiiniparvet. Niitä tulivat pyytämään espanjalaiset Malagan seudulta ja japanilaiset. Bisnes kukoisti seuraavat vuosikymmenet. Sardiinit levisivät tinapurkeissa kaikkialle maailmaan. John Steinbeck ikuisti Cannery Row´n elämänmenon kirjoissaan.




Toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1947 sardiineja ei enää tullut Montereyn vesille. Pohdittaessaa minne sardiinit olivat menneet, keksittiin selitys:
- They´re all in the cann!



Kalateollisuuden kuoltua alkoi Monterey vähitellen muuttua turistipaikaksi. Maisemat olivat maailman upeimpia. Samoin meren elämä. Kalastajat perustivat ravintoloita, etenkin jos olivat italialaisia.



Rikkaat ja huolettomat alkoivat suunnata alueelle. Monteryn satamassa paattia riittää joka lähtöön. Valaiden katseluretket ovat myös iso bisnes, vaikka luonnonsuojelijat väittävätkin reissujen haittaavan valaiden elämää Montereyn vesillä.



Jokainen etsii jotakin. Joskus jokainen löytää jotakin laskuveden aikaan.



Tällaisia näkymiä voi tallentaa kaikkialta maailmasta. Maaailma on parhaimmillaan hetkeä ennen valojen sammumista.



Amerikan historia on poplaarikulttuurin historiaa. Forrest Gumpin katkarapubisneksen nimellä saadaan iltaisin sankat jonot ravintolaan. Amerikkalaiset ovat paitsi äänekkäitä myäs täsmällisiä; syömään mennään viiden jälkeen, kymmenen jälkeen pannaan uutisten jälkeen maata.

Eräät ovat jopa lähteneet San Franciscosta Suomeen saakka bilettämään, sillä meillä on raflat myöhään auki ja porukat mukavasti kännissä. Ne jenkit jotka eivät noudata sääntöjä saavat syyttää itseään. Viime yönä Berkeleyn yliopiston opiskelija sai luodin päähänsä kukkuessaan kahden jälkeen sanfranciscolaisella klubilla. Hän oli kaupungin 95: s kuoliaaksi ammuttu tänä vuonna. Gun Nation on voimissaan, vaikka San Franciscossa on säädetty käsiaseet kietävä laki. Se tietää kuulemma aseiden salakaupalle hyviä aikoja.




Yön myötä ilmestyvät miehet varjoihin. Terrorihyökkäusuhan todennäköisyyttä nostettiin eilen. Tai sitten olemme saaneet peräämme Sergein miehet Moskovan mafiasta. Aika näyttää.



Illalla istumme boardwalkilla ihmettelemässä ihmisten hinkua öiseen mereen aaltojen ja haiden sekaan. Ehkä ihmisen paras puoli on, että hän ei osaa pitää huolta itsestään. Seurauksena on aaltoihin kadonneita lapsia ja kuun pinnalla hoipertelevia miehiä.