Näytetään tekstit, joissa on tunniste Supo Suojelupoliisi wlanverkot wlanverkkojenseuranta Helsinki Stickmann Kotka jäljittäjät. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Supo Suojelupoliisi wlanverkot wlanverkkojenseuranta Helsinki Stickmann Kotka jäljittäjät. Näytä kaikki tekstit

6/02/2015

Pelko on aseeni

Pelko on asenteeni. Kaikkeen kannattaa suhtautua epäilevästi ja äärimmäisen torjuvasti. Ketään eikä mitään ei saa päästää lähelle ennen kuin kohde on satavarmasti todettu viattomaksi. Hong Kongissa tätä vainoharhaisuuttani kuvaaan e-kirjassani "Talon mies".

Mutta oikeassakin elämässäni tiedän että kuka tahansa voi milloin tahansa olla perässäsi. Siksi koiran kanssa kävellessä teen nopeita väistökierroksia nähdäkseni pyrkiikö kukaan perään. Ei ole helppoa olla vainoharhainen, kuten Mirkka toteaa samaisessa e-kirjassani.

Eilen olin hoitamassa asioita Helsingissä. Tapasin Jake Vanhasen kahvilassa Kaisaniemenkadun ja Mikonkadun kulmassa. Jake on joissakin peitehommissa, vaikka virallisesti työskentelee tietoturvayhtiössä. Hänellä on kuitenkin aivan liikaa rahaa ja aikaa, jotta kuvio toimisi. Nuorempana hän oli jonkin sortin hakkeri, joka huhun mukaan onnistui huijaamaan pankkien onnettoman tietoturvan vuoksi skimmaamalla ja muuten himmaamalla isot rahat.

Toki ajan henkeen kuului että FBI lopulta jäljitti hänet. Häkissä Amsterdamissa Supon miehet tullessaan noutamaan hänelle tekivät Jekelle tarjouksen josta ei voinut kieltäytyä; tulet meidän hommiin nettipetosten selvittäjäksi tai istut peräreikä ruvella loppuelämäsi Amerikan maximun security vankiloissa.

Näin olen kuullut tapahtuneen, en tiedä menikö näin. Mutta siellä hän Helsingin ydinkeskustassa Fuck Securen nimissä istuskelee ja pitää pitkiä vanhan ajan lounastunteja jotka tosiaankin usein kestävät koko päivän. Palkan maksajasta ei minulla haisuakaan.

Minulla ei ole enää mitään pelättävää, ei mitään salattavaa. Olen onnistunut kätkemään jälkeni, rikokseni ovat aikoja sitten vanhentuneet. Varsinkin kun kukaan ei ole koskaan edes päässyt niin lähelle että olisi alkanut niitä tutkimaan.

Aika oli ennen toinen, olimme tavoittamattomissa. Piti vain osata lopettaa ajoissa kun FBI ja muut alkoivat lähestyä. Suurin osa ei luopunut, jäivät kiinni, istuvat pitkiä tuomioita eri puolilla maailmaa. Pelko on ollut toimiva aseeni, nu är det bara och njuta tässä elämässä. Vaikka välillä unohdan etuoikeutetun asemani tällä erää täällä kesäisellä Kotkansaarella, syksyllä jossakin muualla missä aurinko paistaa.

Siksi olen hölmistynyt kun Jake pamauttaa ensimmäiseksi:

- Tätä kahvilaa tarkkailee suojelupoliisit nettipojat.
- Mistä tiedät?
- Huvikseni aina sillon tällöin tsekkaan avoimet verkot ja ennen muuta kuka niistä on kiinnostunut.
- Ja nyt Supo on tästä Roasteriesta kiinnostunut?
- Siltä näyttää. Jotakin jäljittävät. Tosin tänään jenkkien NSA joutui lopettamaan ainakin tilapäisesti maailman kaiken nettiliikenteen keräämisen kun ei päästy senaatissa asioista poliittiseen yhteisymmärrykseen. Ehkä nämä pikkuapurit nyt yritävät hoidella omalla tontillaan osansa, vaikka surkealta näyttää.
- Siinähän hoitelevat.
- Ei sinulla ole mitään hajua miksi ne voisivat esimerkiksi olla sinun perässä?
- No ne nyt ovat välistä kaikkien perässä kun niillä ei ole mitään järkevää tekemistä.
- Täällä on meidän lisäksi tuo ryssien turistiporukka. Sitäkö ne muka sitten seuraavat? Ei noilla resupekoilla ole edes älypuhelimia.
- Seuratkoon puolestani ketä lystäävät.
- Otappa kuule kumminkin asia huomioon.
- No voin mä ottaakkin. Mutta mistä vitusta mä tiedän milloin ne mua seuraavat langattomien verkkojen kautta?
- Mä voin antaa välistä vinkkiä. Niiden systeemit ovat avuttomat. Lisäksi olen varma että ne haluavat tahallaan tulla ilmi. Pelotella ihmisiä valtakunnan turvallisuuden nimissä. Pikkukusi on noussut pikkupojilla hattuun.
- Siinähän pelotelkoon, pikkukusipäät.

Juotiin kahvit, syötiin lohisopat. Pohdittiin Helsingin syvintä olemusta. Parasta on silloin kun käy ohimennen siellä hoitamassa asian, pari. Sen jälkeen menen istumaan Stockmannin alakerran nahkanojatuoleihin katsomaan Aatos Erkon tavoin kuinka tossua kulutetaan. Pari tuntia piisaa kerrallaan. Sitten voi vaihtaa maisemaa ettei kaiken perinpohjainen tuttuus ala kyllästyttämään.

Juttua piisaa, mutta sitten mun on mentävä, Jakekin muka viittaa työkiireisiinsä. Matkalla Kotkaan kummastelen että mitähän Jake halusi viestiä? Ja miten hän pystyy seuraamaan seuraajia, eli tässä tapauksessa Supon poikia. Kuka maksaa Jaken palkan?

Puhelin soi Porvoon kohdalla. Soittaja on Jake.

- Semmoist mä vaan että Supon tyypit seuraa sua edelleen. Ottivat just yhteyden kännyysi Porvoon mastojen kautta.
- Pitääkö mun sulkea puhelin, vai mitä mä teen? Pistänkö niille törkyviestejä?
- Älä tee mitään. Kiinnostaa seurata miten ja minne sua seurataan. Miksi kysymykset ovat kovin vaikeita, sen jätän sun mietittäväksi.
- Vitut mä mitään mietin. Ei ne pääse mun jäljille, ovat about kymmenen vuotta perässä.

Loviisan kohdalla Jake panee tekstarin, että signaali on salattu mutta edelleen havaittavissa. Kotkaan saavuttuani viesti kertoo että se on kadonnut.

Kun illalla tihkusatessa kävelen koiran kanssa Sapokassa ja Katariinan Meripuistossa teen varmuuden vuoksi varmistavia harhautuksia. Kukaan ei kävele perässäni. Ehkä ne katselevat minua satelliitin kautta? Ihmettelevät miksi kaltaiseni hybridit siirtyvät tänä maailman aikana vähitellen itärajan tuntumaan tekemään ties mitä? Ja kuka maksaa minulle palkan ja mistä?

Pelko on syytä pitää edelleen aseena, vaikka edes se ei enää minua pelota. Mutta asenne on tärkein, paskiaisille ei pidä antaa edes pienen pientä mahdollisuutta. Kuitenkin tajuan olevani jonkin jäljillä tässä kaikessa. Mutta minkä?

Aamulla kännyssäni on viesti Jakelta: Oli vissiin illalla Kotkassa märät kelit? Kastuiko jalat?