Näytetään tekstit, joissa on tunniste JyrkiVainonen Askelia käveleminen vaeltaminen BruceChatwin PenttiSaarikoski GrahamGreene G.A.Wallin tutkimusmatkailijat ClaudeLévi-Strauss JackKerouacMatkalla Madventures. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste JyrkiVainonen Askelia käveleminen vaeltaminen BruceChatwin PenttiSaarikoski GrahamGreene G.A.Wallin tutkimusmatkailijat ClaudeLévi-Strauss JackKerouacMatkalla Madventures. Näytä kaikki tekstit

4/27/2015

Harhaan kävelleiden historia

Maailmassa on julkaistu ja julkaistaan koko ajan esseitä kävelemisen autuaaksi tekevästä vaikutuksesta. Käveleminen tekee autuaaksi filosofisella motivoinnilla tai ilman. Itse horjun koiran kanssa päivittäin jossain välimaastossa. Parhaiten kävelemisen estetiikkaa on kuvannut Bruce Chatwin. Hänen mielestään kävelijät eivät muuta Jumalaa itselleen tarvitse. Hänellä oli pakkomielle todistaa että päämäärätön vaeltaminen oli ihmiskunnalle eniten onnelliseksi tekevä asia.

Tätä hän koko ikänsä pyrki kirjaamaan ylös. Hänen väitteensä paimentolaisten vaeltamisesta vaeltamisen ilosta saivat kuitenkin täystyrmäyksen antropologeilta. Paimentolaiset vaeltavat heidän mukaansa ainoastaan välttämättömyyden pakosta välttääksen nälkäkuoleman. Chatwinin jälkeen jääneistä papereista kootut kirjat What am I doing here? ja Anatomy of the Restlessness ovat mielenkiintoisia pyrkimyksiä motivoida itsensä ja kaikki kävelijät vaelluksensa perimmäiseen välttämättömyyteen.

Tosivaeltajat ovat niitä joiden on pakko olla koko ajan matkalla jonnekin. Perille pääsy on aina pettymys. Jossain muualla asiat ovat aina paremmin. Toki tämä voidaan ja täytyykin tulkita yksilön psykopatologian näkökulmasta mutta koko ajan on maailmassa miljoonia tyyppejä liikkeellä liikkumisen riemusta kävellen ja eri vehkeillä paikkoihin ja niistä pois.

Esikuvina nykyisille poispilatuille vaeltajille voidaan pitää menneen tutkimusmatkailijoita. Esimerkiksi G.A. Wallin pääsi tutkimusmatkoillaan arabien parissa kävellen aina Mekkaan saakka. Kuoli tosin palattuaan Helsinkiin nuorena matkan rasituksiin.

Vähintään saman tasoisen retken teki Claude Lévi-Strauss joka vuosikausia hortoili yksinään Amazonin sademetsissä. Niistä syntyi kovatasoista struktualistista antropologiaa joka lienee nyt jo vanhentunutta. Mutta "Tropiikin kasvot" joka on käännetty suomeksi kertoo hänen selviytymisestään viidakon ja alkuasukkaiden keskellä kuumuutta ja tauteja uhmaten. Ei, näillä ja muilla menneisyyden suurvaeltajilla ei ollut mahdollisuutta astua simsalabim pelistä pois. Oli mentävä henkensä kaupalla loppuun saakka tieteen ja edistyksen nimissä.

Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja Jyrki Vainonen on julkaissut teoksen "Askelia". Siinä hän haluaa kantaa oman panoksensa kävelemisen estetisointiin. Hanketta ovat tukeneet kulttuurisäätiöt. Mutta hän ei kävele tarpeeksi pitkälle, eikä syvälle. Esimerkiksi Vainosen kävelyretkistä Dublinista ei jää käteen kuin luettelo käynneistä eri puolilla kaupunkia.

Pentti Saarikoski hortoili samoilla kulmilla 60-luvulla deliriumin rajoilla. Hänen Dublinin päiväkirjoissaan on enemmän syvyyttä kuin Vainosen harvinaisen stereotyyppisessä kävelemisen ylistyksessä. Vainonen ei ole tapeeksi taiteilija, eli päästään vammautunut jotta hän saisi näin kuluneesta aiheesta mitään uutta irti. Kiltti ihminen ei osaa kävellä maiseman kehyksistä ulos, mikä on tarpen jos aikoo päästä tarpeeksi pitkälle.

Parasta on teoksen päättyminen Kaunissaaren hautausmaalle, jota olen itsekin useita kertoja ihmetellyt ja kuvannutkin Youtubesta löytyvällä Kaunissaari videollani. Traagisinta on nuoren naisen hauta, jossa kerrotaan tämän menneen mereen. Varman hautausmaista on kirjoitettu myös vino pino opuksia, mutta mulle tulee ekana mieleen Venetsian hautausmaasaari San Michele jonne epäonnisia matkailjoita on haudattu nyt jo pahasti hajoitettuun protestanttiseen osaan. Sinne se päätyi Venäjältä ulos potkaistu Joseph Brodskykin.

Tykkään kävellä päämäärättömästi aamusta iltaan Venetsiassa, Pariisissa, Hong Kongissa ja mitä niitä onkaan. Kävellen ehtii pitemmälle paikan meininkiin kun siihen varaa aikaa. Tosin nykynuoriso suosii näitä päivän pari huumepäissään jossain ihmebantumestassa ryösiviä madventureseita joita telkku syytää koko ajan. En jaksa katsoa niitä. Niissä on liian kiire, ei olla ajan kanssa kävelyllä kuin muinoin Erkki Toivanen Lontoossa. Kulki iltakävelyllään kortteli korttelilta ja puhui paikkojen historiasta mankkuun.

Sekopäämatkailijat, johin lienen itsekin joskus kuulunut, vetävät Vainosen kaltaisista umpiesteetikoista pitemmän korren. Heissä tiivistyy enemmän lihaa ja luuta kulttuurin anatomian ympärille. Todella kovia ovat Pillerirannikon Ratson tapaiset tyypit jotka ajavat mopolla kuolemaa, liikennettä ja eläimiä väistellen Bangkokista Kultaiseen kolmioon ja takaisin. Tai se tuttu mies Alppilasta joka sairastui maniaan ja päätti lähteä kävelemällä Floridaan. Pääsi ainaostaan Helsin-Vantaalle josta poliisit hakivat hänet kolmen päivän hortoilemisen jälkeen suljetulle osastolle.

Itse kävelen koiran kanssa viikossa ainakin 50 kilsaa. Enkä laske tätä treenaamiseksi. Ehkä siinä on jotain kävelemiseen filosofiaan liittyvää vaikka en jaksanut alkua piemmälle NastaMuumion viime vuonna aiheesta julkaisemaa käännöstä jonkun mestarikävelijän esseistä.

Ei mahda mitään. Mulle kävelijän tarttee olla äärirajoille päätynyt ihminen ennen kuin hän herättää mielenkiintoni. Tai tyypin joka on Graham Greenan ja Bruce Chatwinin tapaan koko ajan matkoilla omaa varjoaan paetakseen. Toki Kerouacin Matkalla on aiheeseen liittyvä klassikko mutta ehkä näin vanhempana tuntuu vähän umpiromanttiselta touhulta. Pääasia että nuoriso tykkää.

Olen kävelijä ja ulkomailla kuljeksija. Siksi näitä kävelemiseen liittyviä kirjoja tavailen vaikka yleensä petyn. Aihe on niin tarkkaan rapattu, että siitä on vaikea sanoa mitään uutta. Käveleminen on zen, se on psykoosi, kuten lukemattomat öisin kaupungin katuja kengän pohjat puhki kuluen talsivat todistavat.

Täällä Kotkansaarella on hyvät mahikset kävelemiseen. Saari on meren ympäröimä, meri on syvästi läsnä. Ei Pöxymäenkään maisemissa Vantaanjoen rannoilla, Viikissä, Vanhankaupunginlahdella ja Haltialassa ole valittamista mutta just nyt kävelen mieluummin täällä näillä näkymin tällä erää elokuun loppuun, mahdollisesti pitempäänkin. Aika kulkee täällä hitaammin, stadissa olen monen muun tavoin ohjelmoinut päiväni liian täyteen kaikkea turhaa härpäkettä. Kävelen siellä liian nopeasti, suoritan enkä osaa fiilistellä.

Kalenterini etusivulle olen antaanut itselleni tälle vuodelle seuraavat ohjeet:

1) kävele tuntikausia, erityisesti Helsingin keskustassa
2) ole koko päivä makuulla, eristäydy ajasta
3) älä seuraa mediaa, pidä piuhat irti maailmankaikkeuteen