Jäähallissa on kylmä, vaikka kaukalossa kundit käyvät tulikuumina. Olin viikonloppuna Myllypuron jäähallissa katsomassa nuorten lätkäturnausta jossa siskon poika pelasi. Nuoret ovat nykyään aikuisten tavoin paljon parempia kuin luonnonjäiden aikaan. Lätkässä vauhti kiihtyy koko ajan samaan tapaan kuin nykymaailmassa ylipäätään. Aikaa ja tilaa on yhä vähemmän, on tehtävä peruuttamattomia ratkaisuja vaistonvaraisesti, heikot jyrätään välittömästi vahvempien toimesta. Pelaajat ovat yhä taitavampia, isompiakin ne ryökäleet ovat kuin ennen. Ovat saaneet terveellistä ravitsevaa ruokaa pienestä pitäen.
Pakka pysyy junnupeleissäkin ainakin alussa kasassa ja tiivinä. Pelikäsitys on tietenkin vielä osittain hakusessa. Maalinedustat siivotaan tarkkaan kovaotteisesti. Sikaa pelaavalle tulee noutaja välittömästi lätkän sisäisen logiikan mukaisesti. Siksi lajin ylilyöntejä käsitellään hyvin harvoin käräjillä. Neitikiekkoa ei juurikaan enää näe laitojen ryskyessä, vaikka Tami Tamminen tapansa mukaisesti munasi itsensä väittämällä ettei lätkän maailmassa ole homoja.
Homoja tai tulevia sellaisia, laidat ryskyvät joustokaukalon pleksien saadessa kyytiä koko kalliin hintansa arvosta. Kundit ovat kuin isompiakin staroja, eivät paljon suostu peliä ennen, erätauoilla, pelin jälkeen jäämään juttelemaan tuttujen kanssa. Eivätkä taatusti anna parin sadan euron arvoista komposiittimailaa. Puukeppejä jaeltiin aina ennen pelien jälkeen tuosta vaan.
Lätkän maailma hulluine kannattajaisineen ja -äiteineen on hyvä breikki infoähkyn katkaisemiseksi. Syöt makkaroita erätauolla, juot kuumaa kaakaota ja mietit miten Pietarin SKA ei hyvän alun jälkeen pärjää Myllypuron loppupeleissä. Venäläisille tyypillisesti heillä ei paneiden kasvaessa yksinkertaisesti kuuppa kestä.
Parin päivän hallilla hengailun jälkeen saan kyydin Itäkeskukseen. Vedän pari kossupaukkua lämmikkeeksi, vaikka Vesku Loirin tavoin olen koukussa hyvään konjakkiin. No sitä ei juuri Itiksen mestoissa ole tarjoilla. Kylmän jälkeen sisäinen ja ulkoinen lämmike tekee hyvää. Lähden kiertämään Itiksen kapakoita. Joulun ja uudenvuoden jälkeen on suht hiljaista, fyrkat on porukoilla finaalissa.
Jossakin lymymestassa näen baarin takahuoneeseen valuvan etupäässä mustaa porukkaa. Vaikka siellä on yksityistilaisuus löydän itseni tietenkin tapani mukaan joraamasta raivokkaasti reggaen ja afron kuumassa jytkeessä. Parin päivän jäähallilla seisomisen, vuosien koneiden ääressä istumisen jälkeen tekee hyvää jorata niin että tyrät rytkyy.
Joraan siihen malliin että lattialle tulee tilaa ja lopulta jonkun mustan huumekuninkaan valkoinen turvamies pyytää minua mitä kohteliammin poistumaan koska tosiaankin huumekunkku vietää 29:ttä syntymäpäiväänsä invates only tyyliin. No käyn baarin toisella puolen vetäisemässä karaokessa Lumi teki enkelin eteiseen. Istun ja ihmettelen mitä nämä ihmiset oikein tässä tinaamisessa keskellä yötä näkevät. Sitten olen taas kiihkeän afrodiskon sykkeessä ja saan paikat aika hyvin irroiteltua ja väen pakenemaan kauhuissaan lattialta kunnes samainen huumekunkun turvamies taas pyytää minua mitä kohteliaimmin poistumaan yksityistilaisuudesta. Lupaan poistua mutta vetäisin vielä kunnon rytkeet. Sen jälkeen olenkin tyytyväinen lätkää ja afrodiskoa sisältäneen päivän, illn, yön tarjontaan.
Itäkeskuksessa ei kukaan epätoivoinen narkkari edes yritä ryöstää minua. Seisoessani röökillä ulkona sisältä tulee joukko mustia miehiä, joista yksi lausuu minut nähdessän:
- That man is cool, shit!
Olen toki tyytyväinen tekemääni vaikutukseen. Tanssitreenit koiran kansa olkkarissa eivät ole menneet hukkaan. Ei mitään takaiskua idässä, paitsi että hukkaan Burberry kaulaliinani. Aamulla se löytyy toppatakin hihasta, eli takaiskut jäivät tällä kertaa kokematta. Asuni oli lätkähallissa jees, mutta toppahousuissa joraaminen neekeridiskossa ei ehkä täyttänyt nykynuorison pukeutumisvaatimuksia.
Huono homma on, että stadista ei löydy kunnollisia afrodiskoja, joissa käydä vetämässä kunnon rytkeet. Kovasti maailmalla kehutun Kaikuklubin tiloissa pidettävä Reggae Sundays on aina lähes tyhjä. Nurkissa roikkuu elämässään yhä kauemmaksi eksyneitä mustia miehiä pössyn sisäavaruuksiin kadonneina. Valkoisia käy joskus pettymässä tyhjään tanssilattiaan. Kun sinne olen eksynyt olen kuitenkin vetänyt hiet pintaan, irrotellut paikat dancing with myself.
No kaivamalla löydän että helmikuussa Pressan tiloissa on jonkin sortin reggaefestari. Sinne siis. Jos maltan jättää toppahousut himaan ja panna paremman rytkyt niskaan voin jälleen vetää coolia joraamista pikkutunneille.
Juuri kun olin valmis luopumaan kaikesta lähipiirin ulkopuolella tapahtuvasta kaupungin menosta, huomaan kaipaavani sittenkin jotakin yöelämää afrodiskon tapaisissa mestoissa. Taksit taitavat tältä perältä iltayöstä suunnata makean marin lemuisiin luoliin, joissa kaikki rodut ovat veljiä keskenään. Vaikka välistä olenkin jutuissani elintasopakolaisuutta vastaan niin in the flesh mulla ei ole näistä kaiffareista mitään pulmaa. Tulen hyvin juttuun, olenhan eri puolilla maailmaa jorannut vaikka minkälaisissa reggaehalleissa ja hindidiskoissa.
Uusi vuosi alkaa siis hyvin. Olen päättänyt kirjata tänne blogiin itselleni muistoksi menemisiäni. Viime vuodet olen kirjannut niitä kalenteriin. Päiväni ovat menneet hiljaselossa: aamulla ylös kun huvittaa, kahvia ja uutisia, tunnin lenkki Vantaanjoella koiran kaa, iPadilla Hesari, sitten menen jos on menemistä, jos ei niin kuuntelen Radio Helsinkiä ja hommaan sekalaisia asioitani iPadilla, nyt taasen tällä teräskuorisella läppärillä (tilasin juuri uuden iPad Air2:sen Verkkokauppa.comista), käyn vetäisemässä yhä aerobisemmiksi muuttuneet treenit salilla, syön maitorahkaa hunajalla, pellavan ja auringonkukan siemenillä, luen kirjaa, katson joltakin boxilta juttuja huumebisneksestä ja Amerikan alamaailmasta, televisiosta uutiset, kunnon sapuskaksi kalaa, joskus kanaa, ei punaista lihaa, paljon kasviksia, sitten koiran kaa lenkki, päiväni päättyy tätä nykyä about puoli kaksi yöllä, joskus myöhemminkin. Ja aamulla sama päivä uudestaan, joka ainoa päiväni Murmelina.
Olen tyytyväinen sillä ihminen viihtyy parhaiten kun hänellä on selkeät rutiinit. Ei tarvitse alkaa improvisoimaan. Silloin tällöin puteli hyvää konjakkia, reissu keskustan johonkin menomestaan, milloin minnekin. Enimmäkseen olen kuitenkin täysin tyytyväinen tässä näin olkkarin sohvalla lukuisten kaukosäädinten ympäröimänä. Tuskin koskaan enää istun työhuoneen isolla koneella. Tarvittaessa käyn paiskoon hommia kun kaivataan selkeitä ratkaisuja sumeisiin ongelmiin. Matkustan nykyään etupäässä Aasiaan.
Nyt kun euro on sukeltamassa siirryn kuitenkin yhä enemmän Eurooppaan. Keväällä pitäisi käydä muutaman viikon reissu Sisiliassa, lähiaikoina muutama päivä aina niin mukavassa Tukholmassa, jossa olin opiskeluaikoina kesäisin Farstan sairaalassa töissä. Siellä oli niin mukavaa, että en koskaan saa Stockiksesta kyllikseni, essiintyipä Thåström Långholmsparkenissa tai ei. SoFo (South of Folkungagatan Söder om stan), Karlaplanin yäkerhot Östermalmilla, Vaasalaiva, olen hulluna siihen, ja koko Djurgården, vanha kaupunkikin turistilaivojen lähdettyä, Norrmalm ja Långholmen, kaikkialla Tukholmassa on hyvä meininki. Muita pakkomielteitäni Euroopassa ovat Pariisi ja Venetsia, niistäkään en koskaan saa tarpeekseni. Voisin kirjoittaa paksun kirjan siitä mitä mulle on noissa mestoissa tapahtunut.
Tänään on loppiainen, pakkasta oli aamulla -16. Eilen tuli Zalandolta tilaamani Greenwood Pepe Jeans London Ink´n untuvatakki. Vedin sen niskaan, jalkoihin ruotsalaisten keksimät ihmepiikkikengät Icebugit ja taas mentiin kultaisen noutajan kanssa metsän takaa kurkistavaa kylmää aurinkoa päin. Kun tekee aamulla kunnon lenkin raittiissa ilmassa, herää hyvin tähänkin uusintaan joka menee yllä kertomallani tavalla. Kun ryysytkin voi tilata netistä, ei tartte lähteä jalkautuman ryssistä tyjentyneiiin alennusmyynteihin.
Hesarin Kuukausiliitteessä Vesku Loiri kertoo nykyisen Suomen pankin pääjohtajan Erkki Liikasen hommanneen hänelle 80-luvun lopulla verovelat anteeksi tosta vaan. Taiteilijat voisivat mielestäni olla verovapaita, mutta tuntuu kummalta väärinkäytökseltä että joku saa verovelat anteeksi kapakassa kättä päälle lyömällä ja isot velkaantuneiden massat saivat kärsiä viimeisen päälle 90-luvun lamasta, eivätkä läheskään kaikki ole vieläkään selvinneet.
Mauno Koivisto jää historiaan Suomen mustimpana ja tyhmimpänä pressana. Hän se päätti että pelastetaan pankit ja pannaan kansa kärsimään. Kumman sadistinen mies tämä presidennti Koivisto oli. Ja Erkki Liikanen samasta demariklikistä jää historiaan siitä että 70-luvun alussa ehdotti, että Neuvostoliiton arvostelemisesta tulisi tehdä laissa kiellettyä. 80-luvun kasinovuosina hän toimi valtionvarainministerinä painaen kaasua kun Suomen talous oli pamahtamaisillaan. Lupasi ennen vaaleja kolminkertaistaa lapsilisät. Teki tuhoa miljarditolkulla, eikä koskaan joutunut vastaamaan väärinkäytöksistään kansan tavoin.
Tämä savolainen puliveivari siityi tien noustua Suomessa pystyyn Brysseliin, jossa toimi EU lähettiläänä ja lopulta komissaarina. Hän jakoi ilmaisia veroviinoja tutuilleen laatikkokaupalla kosteiden saunailtojen jälkeen, ovat paikalla olleet pikkulinnut visertäneet. Kaiken suomalaisen yhteiskunnan sisäisen poliittisen mädännäisyyden pisteenä iin pääle hänet vielä nimitettiin Suomen pankin pääjohtajaksi,vaikka on toimillaan osoittanut ettei ymmärrä taloudesta mitään. Onneksi tällä Euroopan Keskuspankin sivukontorilla ole mitään rahapoliittista tai muutakaan merkitystä. Satoja täysdorkia talousihmisiä lymyilee sen suojissa ennustaen kaiken mahdollisen päin mäntyä. Jokainen tolkun ihminen tietää että kun apina valitsee summassa tulevan vuoden parhaiten tuottavat osakkeet, voittaa elukka poikkeuksetta taloustieteen "ammattilaisten" valitseman listan. Viime vuonna saman kokeen suoritti Hesarin toimittaja ja taas apina voitti selvästi.
Luen Venäjä-teemani viimeisiä opuksia. Nyt on Tapaus Hodorkoviskin jälkeen meneillään Uusia muistelmia kuolleesta talosta jonka Hodorkovski itse on kirjoittanut. Näissä lastuissa hän tekee selkoa, että vaikka virkamiehet Venäjällä olisivatkin pohjimmiltaan rehtiä väkeä, joutuvat he menemään systeemiin valheeseen mukaan säilyttääkseen toimeentulonsa. Vaikka Hodorkovski onkin täysi skurkki eikä hänen vankilassa tapahtunuttta moraalista heräämistä läheskään kaikki ota vakavasti, osuu hän tässä keskeiseen yhteiskunnalliseen kollektiiviseen psykoosiin jossa kaikki valtiot elävät.
Esimerkiksi Suomen valtion ja kuntien palkkalistoilla on kymmeniä tuhansia virkamiehiä jotka pohjimmiltaan tietävät missä mättää, mutta eivät uskalla sanoa mitään ääneen etteivät joutuisi jengistä pois. Esimerkiksi silppukuntien tappaminen on yhtä loputtomn pitkä prosessi kuin Venäjän kansalaisyhteiskunnan synnyttäminen. Nämä henkisesti typistyneet virkamieshaamut voidaan leikata kulusäästöinä suurelta osin pois eikä kukaan huomaa mitään vahinkoa sattuneen.
Me kaikki valehtelemme ollaksemme oikeassa, elämänkertamme ja toimeentulomme suhteen. Eikä mafiaa voi voittaa sillä me olemme mafia, kuten e-kirjassani Talon mies todetaan. Lukekaa se jos haluatte tietää totuuden julkisen sektorin valheesta, ja suurelta osan yksityisenkin.
Mäkihyppyä tulee telkusta jota ohjaan tätä nykyä kännykälläni. Joka viikko tullee uusia härpeleitä, eikä aika voi tulla pitkäksi tässä tietokoneistuneen yhteiskunnan muodostamassa parhaassa mahdollisessa maailmassa. Ainakaan minulla ei tule, enkä paljon tiedä miten muilla menee. Kuten sosiologi Taina Rajanti joskus yli 20 vuotta sitten mulle toetesi:
- Ei ole mieltä pyrkiä pelastamaan koko yhteiskuntaa, vaan ainoastaan itsensä.
