10/02/2016

Oulu, kaukana ja yksin

Oulu syyskuu 24-26.9.2016

Ouluun on pitkä matka. Se pitenee vuosi vuodelta vaikka koneet lentävät sinne aamusta iltaan, junat jyskyttävät remontissa pitkään ollutta Pohjanmaan rataa. En ole koskaan lähtöni jälkeen edes harkinnut muuttavani takaisin. Tunnen kotikaupunkiani kohtaan tylsistynyttä pahoinvointia. Eikä asia ole missään vaiheessa muuttunut paremmaksi, vaikka reilut kymmenen vuotta sitten rustasin käsiksen ”Oulun ihme, joka julkaistiin Elisan e-kirjana. Ei myynyt koska kukaan ei saanut sitä edes tietoonsa. Otin sen pois, nyt se makaa jossakin bittiavaruuden nurkassa hylättynä. Ehkä parempi niin.

Pari kertaa vuodessa joudun pakottamaan itseni kuitenkin Ouluun katsomaan Diakonissalaitoksen vanhainkodissa Parkinsonin taudissa kituvaa äitiäni, tai sitä vähää mikä hänen entisestä persoonallisuudestaan on jäljellä. Reissut ovat vastenmieliisä, eikä Oulu ja sen ihmiset asiaa ainakaan paremmaksi muuta. Liikaa tyhmiä ihmisiä, ei ketään josta olisin jotenkin luonnostaan kiinnostunut. Enkä edes tunne Oulusta enää ketään, enkä halua oppia tuntemaankaan.



Tämän vuoen toinen keikka Ouluun meni maata pitkin. Yleensä lennän. Mutta Kotkasta ajoin bussilla Tampereelle jossa tyttäreni opiskelee hallintotiedettä yliopistossa. Kävimme katsomassa Vapriikin makean Hurriganes näyttelyn. Se toi mieleeni kuinka kävin katsomassa Ganesit Roadrunner kiertueella Oulun Pohjankartanossa. Keikka oli tietenkin tajunnan räjäyttävä. Albertin vaihduttua Ile Kallioon näin bändin toistamiseen Ynnillä Grazy Days albumin julkaisun jälkeen. Kolmannen ja viimeisen kerran näin Ganesit Kuusrockissa 1975 tai 76.

Otin tytön matkaan ja ajoimme pikajunalla Ouluun katsomaan mummoa ja siskoa. Mummon käytäs ja tilanne oli pohjanoteeraus. Hän on pitkään Prakinsonia sairastaessaan taantunut osittain lapsen tasolle. Aviottomana lapsena hän ottaa takaisin rakkaudettoman lapsuutensa. Tekee koko ajan kuolemaa, ilmoittaa siitä monta kertaa jokaisen vierailun yhteydessä.

- Että pitikin kuolla just kun olitte käymässä.



Äitimuori ei koskaan hyväksynyt sairastavansa Parkinsonin tautia. Hän vetäytyi, ei suostunut edes käymään enää kaupassa. Sisko joutui hoitamaan kauppa-asiat. Eikä hän suostunut lähtemään mihinkään kuntoutukseen jolla taudin etenemistä olisi voinut hidastaa. Liikuntakyky heikkeni siihen pisteeseen, että erinäisten tappeluiden jälkeen hänelle saatiin hoitopaikka vanhainkodista.

Siellä hän on nähnyt kaikkien kuolevan toinen toisensa jälkeen. Reilu vuosi sitten hänellä oli suht tolkku kaveri mutta tämäkin kuoli yhtä äkkiä. Kaveri oli saanut hänet innostumaan lukemisesta jota hän ei ollut harrastanut moneen vuosikymmeen. Kertomuksia, rakkausjuttuja ja sen sellaista.

Kaverin kuoltua kuolemanpelko valtasi entistä enemmän hänen mielensä. Lisäksi ahdistus ajaa hänet välillä deliriumin kaltaiseen tilaan, jossa hän kuolaa juomansa veden rinnuksilleen. Hän juo jatkuvasti, purskuttaa vettä päivittäin monta litraa rinnuksilleen. Hän kuvittelee veden olevan limaa johon on tukehtumaisiallaan. On keksinyt jostakin että nyrkkeilijä Mohammed Ali joka myös sairasti Parkinsonia kuoli limaan tukehtuen. Virallinen kuolinsyy oli verenmyrkytys, mutta tämä on jo liian monimutkaista äitimuorin tajuta tai hyväksyä.





Viimeiset vuodet hän on tehnyt päivttäin kuolemaa useamman kerran. Ongelmana hänen ja omaisten kannalta on että se piru ei suostu kuolemaan. Ei ole lähelläkään sitä. Purskuttelee vain vettä aamusta iltaan rinnuksilleen, aika kuluu, kuolema ei tule, kuolemanpelko sen sijaan on päällä koko ajan. Häm ei juonut eikä polttanut, sydän on vahva ja kumma kyllä aivotkin pelaavat hulluskohtausten välillä aivan hyvin.

Olen saanut tarpeekseni hänen kuolema performanssistaan. Tiedän ettei hän kumminkaan kuole silloin kun vaatii huomiota ilmoittamalla sen olevan ”nyt menoa eikä nytkytystä”. Muut ovat menneet jo ajat sitten, mutta äitimuori tuhoaa muistonsa tehokkaasti hankalaksi heittäytmällä. Kun hän sitten kuolee, me kaikki omaiset tunnemme ennen muuta helpotusta.



Äiti on saita, hänellä on säästössä pankkitilillä iso läjä rahaa. Summa kasvaa muutamalla sadalla kuukausittain. Oulun kaupunki ei jostain syystä puutu tiukalle otteella hänen käteisvaroihinsa. En ymmärrä miksi ei, mutta jos ei niin omapa on asiansa. Asuntokin hänellä on, sen myymistä suunniteltiin vuokralaisen lähtiessä kuun lopussa. Mutta myyntivoitto lasketaan pääomatuloksi joka tocennäköisesti leikkaisi hänen tukiaan joita hän saa tällä hetkellä monta sataa kuussa. Luultavasti asunto menee vuokralle jatkossakin. Ei ole mitään järkeä siirtää elämänsä säästöjä kaupungin pohjattomaan kassaan, jonne niistä osa monenmielestä jo nytkin kuuluisi.

Essi oli ihmeissään mummon käytöksestä. Kun hän oli pieni, tuli hän mummon kanssa hyvin toimeen. Mutta kun mummo alkoi sairastaa Parkinsonia ja muuttui vihaiseksi, menivät heidän välinsä jatkuvaksi riitelyksi. Mummo ajoi takaa, lapsi juoksi karkuun. Kerran mummo onnistui hakkaamaan pyykkisurvimella lapsenlapsensa jalat mustelmille. Sen jälkeen oli selvää, että välit eivät tule koskaan palautumaan entiselleen.

Kolme päivää deliriumissa sekoilevaa ihmisen kuorta katsottuamme olen varma, että Essiä ei tulevaisuudessa helposti saa enää häntä katsomaan. Elämä on kummallista, äitinsä äidin kanssa hän tulee erittäin hyvin juttuun. Oulun mummo onnistui tuhomaan välinsä ainoaan biologiseen lapsenlapseensa perusteellisesti. Lisäksi mummo on kateellinen Essille, kyselee hänen äitinsä vanhemmilta saamista rahoista koko ajan.

Paska maku äitimuorista jää suuhun. Sille ei voi mitään. Joskus hän oli erittöin kiltti ja avulias. Mutta yli kymmenen vuoden sairastamisen jälkeen nuo muistot alkavat olla omaisten mieleistä pyyhkiytyneitä.


Lauantai-iltana Essi meni tapaamaan ystäänsä Lauraa joka opiskelee taloustiedettä Oulun yliopistossa. Jäin yksin hotelliin, otin tunnin päiväunet. Kävin hotellin saunassa. Joku tyyppi kertoi olleensa joskus pokeriammattilainen. Nykyään ei hommassa pärjää ilman taustalla vastustajan siirtoja laskevaa tietokoneohjelmaa. Alunperin tyyppi oli tulossa Ouluun työmatkalle, mutta sen peruuntuessa hän tuli muuten vain lomalle. Aikoi yökerhoon, oli sen verran vielä nuori.

Lähdin ostamaan purtavaa mutta päädyin vakimestaani Oluthuone Leskiseen. Paikka oli täynnä. Humalainen nainen tuli juttelemaan, poistui kavereidensa kanssa kun en ostanut vissiin juomaa. Toinen nainen tuli äitinsä kanssa, asui Espoossa, mies oli marokkolainen, puhuimme matkailusta. Sitten pöytään tuli naisen kamuja, sain tekosyyn häipyä takaisin hotelliin.



Sunnuntaina katsoimme äitimuorin kuolemaa livenä vielä 4 tuntia. Hänen suutaan piti koko ajan pyyhkiä kun hän purskutti juomaansa vettä rinnuksilleen. Oliko kyseessä taantuminen imeväisen tasolle, jossa haluaa jonkun pyyhkivän jatkuvasti suutaan? Jotakin syvällisempää mielisairautta asiaan liittyy, mutta hoitokodissa ei ole asiaan osattu riittävästi toistaiseksi kiinnittää huomiota.

Onneksi juna jyskytti illalla meidät takaisin Manseen. Olin yön tyttären kämpällä Hämeenpuistossa, Maanantaiaamuna matkustin 4 tuntia Onnibussilla takaisin Kotkaan. Täällä odotti Alzheimerin viime vaiheessa oleva toinen elävä ruumis, vaimon äiti. Vaimo on koulutuksessa Helsingissä. Se päivä meni toisen kahjon hommia seuratessa ja häntä syöttäessä. Onneksi hänellä on paikka vetämässä laitoshoitoon.

Vittu mä oon saanut tarpeekseni hulluista vanhuksista. Kun itse joskus alan tulla lähelle samanlaista tilaa, otan lennon Amsterdamiin ja tykitän heroiinia gallonan suoraan suoneen. Tuhkani saa paiskata kanaVAAN, ei tule paljon kuluja.

Paluu Palermoon



Palermo syyskuu 2016

36 vuotta 4 kuukautta myöhemmin lensimme Munchenin kautta Palermoon. Paljon oli elämää kulunut, jotakin sentään vielä jäljellä. Matkanteko aikaisempaan junailuun verrattuna helppoa. Lentoasemalta minibussilla keskustaan, josta Via Lincolnia pitkin rantaan. Hotellimme NH Palermo sijaitsi Foro Italicolla, uuden puitson ja moottoritien tuntumassa. Hotellissa neljä tähteä, buffetaamiainen hinnassa mukana, uima-allas puutarhassa.

Kaikki on matkustamisessa nykyään helppoa, paitsi 12 tunnin yölennot Aasiaan. Mieleni on sama siinä mielessä, että reissun aluksi paikalliset juomat tulee nautittua. Palermossa campari sooda, grappa, paikalliset puna- ja valkoviinit. Humala ei niin syvä kuin ennen mutta tarpeeksi kuitenkin. Söimme pizzaa vanhassa kaupungissa, punkkua karahvi pöydässä.


Kuten aina matkoilla röökasin vallan vitusti. Tupakka ja kahvi ovat juhlahetkiä ulkomailla. Kotona pössytän sähkötupakkaa, vaikka hylsystäni en kunnon savuja saa. Kahvia kuluu 2 kuppia aamulla, 2 iltapäivällä sapuskan jälkeen. Jos saan keuhkosyövän tulee se kuitenkin yllätyksenä, taukoni röökaamisesta ovat pitkiä.

Tänään 19.9.2016 uutisissa kerrotaan aivosyöpien määrän kasvaneen merkittävästi. Jenkeissä se on lasten yleisin syöpä. Täällä Suomessakin kuulee yhä useammin ihmisten sairastuneen aivosyöpään. Tietokoneet, kännykät, iPadit, wifi-kentät, kaikki muukin säteily on kasvanut viime aikoina valtavasti. Ehkä kohta tajutaan, että aivot eivät kestä säteiden jatkuvaa pommitusta. Mutta tästä enemmän jos joskus tässä kirjoitelmassani tänne asti pääsen, eli 36 vuoden päähän täähän hetkeen. Mahikset ovat käytännössä lähellä nollaa.

Olin yllättynyt kuinka kovia turisteja edelleenkin olemme. Heti eka päivänä Kapusiinien katakombit, kellari uusittu, kuolleet yli 36 vuotta enemmän kuolleita, hieman kärsineet väkijoukon tuijotuksesta. En kokenut samanlaista järkytystä kuin keväällä 1979. Silmäni ovat nähneet kaikkea liikaa, mikään ei enää järkytä. Ehkä kuula kalloon voisi tehdä tilapäisesti terää.

Tokana kokonaisena päivänä ohitimme kauan sitten etsimäni Palazzo Abatelliksen mutta sisään emme koko matkan aikana taaskaan päässeet. Cathedrale ja muutama barokkikirkko tuli tarkkaan tutkittua. Vastaan tulivat della Chiesan ja Falconen haudat, mafia pisti ukot pois päiviltä heidän tultua pistämään mafian pois päiviltä.

Se osoittautui molemmin puolin vikatikiksi. Italian valtio ei tukenut mafian vastaisia päälliköitä tarpeeksi. Mutta kun della Chiesa, Falcone, Borsellino tapettiin kylmästi, kokosi Italian valtio voimansa, antoi kovan iskun Cosa Nostran sakille Sisiliassa. Tästä iskusta se ei ole koskaan kokonaan toipunut. Isot ja pienet päälliköt kaivettiin maakuopistaan ja heitettiin loppuelämäkseen tyrmään.


Syntyneen huumekaupan tyhjiön täyttyivät Italian muut mafiaklaanit. Kokaiinikaupan nappasi Napolin Camorra. Siinä touhussa setelit liikkuvat niin vikkelästi, että kaikista euron seteleistä on löydettävissä kokaiinijäämiä. Suurimmat setelit on lisäksi pantu silppuriin kun niitä ei tarvitse elääkseen kuin rikollisjärjestöt, jotka punnitsevat laskemisen sijasta voittonsa.

Toki suojelurahaa kerätään edelleenkin Sisiliassa. Cataniassa homma on saanut paikalliset yrittäjät kokoamaan vastavoiman ja kieltäytyy maksamasta. Jos asiasta tehdään julkinen ja riittävän moni ottaa siihen osaa, mafia on ainakin tilapäisesti voimaton. Ei halua asialleen julkisuutta, ei häpeää kun uhrit kieltäytyvät joukkovoimallaan maksamasta.

Mutta kun dallasin Palermon katuja keväällä 1979 tappaminen oli vielä jokapäiväistä, eikä kukaan uskonut sille mitään mahdettavan. Mafia oli ennen valtiota, sen uskottiin jäävän valtion hajoamisen jälkeen. Turistille ei mafian uhka ole Napolissa tai Palermossa suuri. Turistit ovat lypsäviä lehmiä. Jos heitä aletaan pistää kylmäksi, eivät he enää tule ja rahavirrat sinne sun tänne kuivuvat. Se ei aja kenenkään paikallisen hämärän puuhamiehen etua.


Järkyttävä tappamisen määrä Sisiliassa on jossain pinnan alla. Suurin osa ei halua puhua mafiasta tuntemattomien kanssa. Osa epäilee kännyköistä mafian kuuntelevan puheitaan. Totaalinen skitsofrenia on edelleenkin olemassa, mutta se löytyy täydellisimmillään Palermon laidalta jossa sijaitsee Euroopan suurin huumeiden ulkoilmamarketti.

Sitä pyörittävät suurelta osin nigerialaiset rikollisliigat jotka yrittävät tehdä maihinnousun Eurooppaan. Mafia antaa heidän hoitaa katukaupan kunhan saa provikat ja nigerialaiset lupaavat jättää paikalliset rauhaan.

Saimme olla rauhassa, kukaan ei häirinnyt untamme, vaikka monet turistit välttelevät Palermon katuja ja kujia pimeällä. Etenkään varakkaiden elämästä ei monelle tule mieleen pelko joka on osa heidän elämäänsä. He ovat vaarassa menettää kaiken, henkensäkin. Näin ollen he eivät halua riskiä ryöstetyksi tulemisesta ottamalla osaa kaupungin yöelämään. Istuvat hotellin altaan ääressä ja yrittävät näytellä etteivät olisi pitkästyneitä.


Me kuljimme vanhan kaupungin kujia pimeällä, eikä kukaan tullut pistämään kylmäksi. Toki sen verran kannattaa Mezzogiornossakin (Italia Napolista etelään) pitää varansa että jättää hotellin safety boxiin ylimääräiset kortit ja rahat. Jos et voi menettää kuin henkesi, ei se nykyihmistä saa pelkäämään. Olen itse kiertänyt näitä maailma mestoja Los Angelsin itäisistä kaupunginosista, Phnom Penhin pimeisiin öihin, minua ei ole koskaan ryöstetty väkivalloin tai muuten vain.

Asuimme siis NH Hotellissa. NH-ketjun omistaa laulaja Julio Inglesias. Kai sopparit ovat kohdillaan kun hotellin edessä ei edes tarvittu aseellisia vartijoita. Pikemmin tunnelma oli unelias. Ihmiset tiesivät miten käyttäytyä, aidan molemmin puolin. Parkkipaikkaa pikkurahasta vahtiva narkkari oli ainut joka muistutti Palermon katujen toisesta puolesta.

Mutta 36 vuotta sitten kaupunki oli rähjäinen. Toisen maailmansodan pommitusten ja vuoden 1968 maanjäristyksen tuhoja ei oltu vielä korjattu. Korjausrahat olivat menneet sen sileän tien korruption ja mafian taskuihin. Nyt oli suurin osa raunioista rakennettu uudestaan, mitä nyt välistä kiviromua taloiksi kerran kutsuttua oli siellä täällä.

Ja kun turismin puhkua löytyi, ajoimme yhtenä päivänä henkilöautolla oppaan kanssa Trapanin yläpuolella oleville vuorille Ericeen. Siellä oli majaa pitänyt niin paljon heimoja ja kansoja että tipahdin laskuista. Paikka vuorenhuipulla oli täysin turismin valtaama, kuten on käynyt monelle muullekin poikkeuksellisen kauniille mestalle.

Oppaan lisäksi retkueeseemme kuului brasilialainen vanha nainen. Oli tehnyt uransa pankkialalla, sairastunut kahdesti aivosyöpään, selvinnyt ja päättänyt lähteä reissuun. Hän oli Maltalla kielikurssilla, josta teki retkiä Sisilian eri osiin. Iloinen mummeli, joka nautti Segestan raunioista ja Ericen näkymistä kybällä. Hän tajusi että se on nyt tai ei koskaan.


Sitten kuvaan astui Pomon opiskeluaikainen kämppis Birgitta. He eivät olleet nähneet toisiaan 30 vuoteen, eivät edes olleet koskaan tunteneet toisiaan sen kummemin. Birgitta oli vissiin ollut jonkinlaisessa burnoutissa vuonna 1985, vaikka sanaa ei oltu tuolloin vielä keksittykään. Hän oli koulutukseltaan agronomi, jätti kaiken, lähti aupairiksi Roomaan. Sieltä oli valunut kustannussyistä jonkun Carlon kanssa alas Palermoon.

Kunnon suomalaiselle täytyy aina tuoda ruisleipää. Birgitta haki kassillisen leipää, oli sitten kuulemma liottanut niitä maidossa. En ole koskaan kuullut kenenkään liottaneen ruisleipää maidossa, mutta kai sitä on ollut tapana tehdä.


Kuvio meni kinkkiseksi. Birgitta antoi meille käyntikortin. Sillä saisimme ruokaa ja juomaa niin paljon kuin jaksaisimme syödä yhdestä kalaravintolasta. Hän heitti meidät sinne Fiatin romullaan, mutta ei suostunut itse tulemaan mukaan. Söimme sapuskat, joimme viinit. Otin tietenkin pasta alla sardaa, perinteistä palermolaisten köyhien ruokaa. Sillä tapaavat mafiapäälliköt aloittaa illallisensa Palermon liepeillä.

Välistä Birgitta katosi, sitten taas ilmestyi. Hän vei meidät Mondelloon, rikkaiden palermolaisten rantapaikkaan ihan Palermon keskustan lähellä. Siellä tuoksui raskas aurinkoöljy ja sama tunnelma kuin Riccionessa kesällä 1978. Siellä olisi ollut hyvä käristää nahkaansa pitempäänkin.

Mutta seuraavaksi Birgitta vei meidät syömään kotiinsa Villabateen. Kämppä oli outo, kaikki huonekalut, merkit eletystä elämästä loistivat poissa olollaan. Ja missä oli hänen miehensä Carlo? Teki kuulemma kauppaa Microsoftin miesten kanssa, isoa kauppaa. Lounaaksi saimme ruohoa ja papuja. Yhtä pahaa ruokaa muistan syöneeni vain  Kalkutan lähistön orpokodissa about vuonna 2000. Ei makuja, ei mausteita, juomaksi vettä.

No toki koti-Oulun kalalaatikko on kaikkein inhottavinta ihmisen sapuskaan mitä olla saattaa.


Mutta missä luuhasi Carlo? Kun olimme varmoja ettei häntä edes ole olemassa, ilmestyi hän hotellimme lähelle. Ajoimme ylös vuorille katsomaan jonkun kuninkaan metsästysmajaa. Ylhäällä oli vähemmän kuuma, ilma raikasta, vähemmän sakkia. Birgitta tunsi kasvien maailman omakseen, halusi kirjoittaa siitä jotain. Halusi muuttaa ylös kasvien luo mutta hänellä ei ollut Corleonen laitakylässä ketään puolesta puhujaa. Tuntui kummalta, raha yleensä riittää, olitpa sitten kotoisin vaikka kuun syvimmän meren pohjasta.

Birgitan jutuissa oli paljon mikä ei täsmännyt. Mutta ei se meitä sen kummemmin häirinnyt. Mä oon ainakin tottunut kaikenlaiseen soopaan. Kun et päästä soopailijaa liian lähelle, voit jatkaa matkaa kaikessa rauhassa.

Hänellä olikin puheidensa mukaan monta projektia kesken kaiken maailman professoreiden kanssa. Taidehistoriasta melkein maisterin paperit. Välistä hän matkusteli Argentiinassa ja Kanadassa. Hänellä ei ollut kertomansa mukaan mitään syytä käydä usein Buenos Airesissa ja Mar del Platassa, kunhan vain kävi. Kuitenkin kaikki hänen elinympäristössään  oli äärettömän köyhää. Ei jälkiä ihmisen muistoista, ei sombreroa, ei ponchoa, ei taulua minkään moista. Asunnon vessassa ei ollut ovea.

Emme tienneen mikä oli totta, mikä todeksi muuttunutta unelmaa. Birgitta on edelleen kertomansa mukaan kirjoilla Helsingissä. Kotitalo löytyy Eurasta. Äiti on muistisairas. Veli asuu maataloa, sisko asuu jossain Ruotsissa.


Vainoojat olivat myös läsnä, heitä vilisi kaikkialla, erityisesti naapuriasunnoissa. Myös Palermon keskustaa Birgitta halusi vältellä, siellä oli vissiin joskus tapahtunut jotakin, ainakin kertoi tulleensa ryöstetyksi siellä. Kaikki oli täydellistä psykoottisuutta, maanisdepressiivisyyttä ilman asianmukaista lääkitystä. Mutta ei se meitä pahemmin häirinnyt, vaikka välistä koko juttu oli niin sekava, että teki mieli hypätä Fiatin romusta ulos.

Vika iltana ajoimme taas ylös vuorille syömään pizzaa ja juomaan punkkua. Matka kesti ikuisuuden. Birgitta ei halunnut että entiset tutut näkevät Carlon, joka oli syntyisin Palermon vanhastakaupungista. Syy ei meille koskaan selvinnyt, eikä mitä he tekivät työkseen. Lähtivät jo joskus viideltä aamulta. Tulivat joka päivä kotiin syömään Birgitan valmistaman lounaan. Ilman sitä ei Carlo olisi voinut elää. Tukeva auton sisäkumi kiersi hänen mahansa ympäri.

Jostakin Palermoa ympäröiviltä kukkuloilta löytyi kunnon maalaiskapakka. Pizza, viini, kaikki oli hyvää. Paitsi että Birgitta ei suostunut syömään pizzaa, haki vain pienen lautasellisen jotain paikallisia herkkuja. Yritti vähästäänkin tyrkyttää meille.


En ole muuttunut kauhean paljon keväästä 1979. Toki elämä on heitellyt ja keitellyt. Itevarmuutta on liikaakin. Turha henkinen spekulaatio on myös vähentynyt. Ei ne asiat miksikään muuta liikaviisaasti miettimällä. Parasta keskittyä konkreettisiin pieniin asioihin, joilla elämä tulee ihan mukavasti täyteen.

Mieleni tekisi nyt keskittyä luostarielämään, lukemaan, tutkimaan, kirjoittamaan. Siinä sivussa pari koiraa, viihdettä joka tuutista, kävelemistä ja kuntosalia. Olen aika tyytyväinen tässä näin.  Sitäpaitsi jalat ovat paremmassa kunnossa kuin keväällä 1979. Koiran kanssa pitkiä lenkkejä päivittäin. Ja kengät ovat eri planeetalta ominaisuuksiltaan kuin ne surkeat rusketat kävelykengät joilla Euroopan katuja muinoin patikoin.


Hotellime vieressä sijaitsi legendaarinen Villa Giulian puisto. Mutta gorillat olivat poissa, eikä kukaan muistanut milloin ne lähtivät, minne ja miten? Poissa oli myös depressiivinen leijona. Puisto olikin maanantaina iltapäivällä varsin tyhjä. Rähjääntynyt mutta jotenkin kuitenkin kuosissa, kuten niin paljon muutakin hienoa Italiassa.

Viimeisenä aamuna heti aamiaisen jälkeen taksilla lentokentälle, sieltä Munchenin kautta Helsinkiin. Illan lyödessä yhdeksää olimme takaisin Kotkansaarella. Rankka reissu mutta tulipa turisteerattua. Saa nyt taasen joksikin aikaa riittää. Olen hulluna historiaan ja nähtävyyksiin. Olenko  palannut nuoruuteeni, vai onko täällä Euroopassa yksinkertaisesti miljardi kertaa enemmän nähtävyyksiä kuin Aasian eri maissa?


En ole muuttunut kauhean paljon keväästä 1979. Toki elämä on heitellyt ja keitellyt. Itevarmuutta on liikaakin. Turha henkinen spekulaatio on myös vähentynyt. Ei ne asiat miksikään muuta liikaviisaasti miettimällä. Parasta keskittyä konkreettisiin pieniin asioihin, joilla elämä tulee ihan mukavasti täyteen.


Mieleni tekisi nyt keskittyä luostarielämään, lukemaan, tutkimaan, kirjoittamaan. Siinä sivussa pari koiraa, viihdettä joka tuutista, kävelemistä ja kuntosalia. Olen aika tyytyväinen tässä näin.  Sitäpaitsi jalat ovat paremmassa kunnossa kuin keväällä 1979. Koiran kanssa pitkiä lenkkejä päivittäin. Ja kengät ovat eri planeetalta ominaisuuksiltaan kuin ne surkeat rusketa kävelykengät joilla Euroopan katuja muinoin patikoin.



Kaikki aika on sama aika. Lineaarinen aikakäsitys on kapitalistien juoni vetää meitä retkuun. Me olemme samassa tilassa eikä siinä mikään aika virtaa. Voit koko elämäsi astua samaan virtaan. Samaa
virta se aina on. Me loimme "virtauksen" käsitteen ja yksinäiset atomit.