Helsinki November Violence

Brassinainen tähystää ikkunastaan nettikamerallaan kun kuljen koiran kanssa limulle Pöxymäen baariin. Jos avaan oman kännykkäni nettiyhteyden voin nähdä hänen keikistelevän nakuna minulle, ja ainoastaan minulle. Olen kuitenkin kuin en huomaisi mitään tarkkailuoperaatiota olevan nettikameroiden avulla käynnissä suhteeni. Meikäläisen tuurilla kyseessä on kuitenkin joku paskapäinen nettipoliisi, jota asentamani vakoiluohjelman perusteella kiinnostaaa ainoastaan lapsiporno, huumekauppa ja Kepulaisten maaseutukyrpien etujen valvominen. Baarissa istuu uusi nuori nainen. Hänellä on lapsi jonkun kenialaisen mulkunheiluttajan kanssa. En jaksa näytellä hyvää hyvinvointivaltion tuotetta. Kuittaan hänen kertomuksensa: - I'm afraid of Africans! Nainen panee ensin hanttiin, mutta sulaa lopulta kertomaan, että lapsensa isä tosiaankin oli joku musta letkunheiluttaja, jonka juttuihin ei ollut mitään uskomista. Olen oppinut nämä ulkomaalaisjutut täällä stadissa enemmän kuin hyvin, eikä mieleni tee näytellä heidän ymmärtäjäänsä, saati ystäväänsä. Ainoastaan ikkunaansa asentamansa nettikameran avulla kulkuani seuraavaa brassinaista voisin käydä vilkaisemassa lähempää. Kumma kun hän ei mainitse koiraa lähettämässään seksivisteissä, joissa kertoo panohaluja puhkuen seuraavan askeleitani. (Huolestun hetken ettei kai nauhalle tarttunut kun kävin puhkomassa viereisen työmaan virolaisrunkkareiden väärinpysäköityjen autojen renkaat, ainakaan hän ei mainitse asiasta mitään...) Harmaa Helsinki panee vihamaan maata ja sen raiskanneita Keskustapuolueen maalaissikoja. Tämä olisi hyvä maa jos Kepulaiset olisi jo aikoja sitten lähetetty postimerkki perseessä rajantakaiseen Karjalaan jatkamaan tihutöitään, eli rehellisten veronmaksjaien rahojen pummamista. ************************************************************************************* Tästä tuleekin mieleen yksi kepulaistollo josta tulevassa stady sellerissäni kerron mm. seiraavann tapaan: Yritin Tolvasen lähdön jälkeen lakkauttaa hänen postinsa. Se ei tietenkään passannut maalaisille. Paikalle istutettiin jostakin Savon syrjäseuduilta kotoisin ollut ensimmäisen kauden kansanedustaja Teräväinen. Hänestä ei tosin ollut harmia, sillä hän ei ymmärtänyt Talon asioissa mitään, vaan myötäili johtoryhmässä meidän tosijehujen toimia. Helsinki oli kokemuksena hänelle liian suuri ja lujaa liikkuva paikka. Hän ei osannut muuta kuin kaikissa palavereissa hokea maalaisten eltaantuneita iskulauseita: pienet silppukunnat on pelastettava helsinkiläisten rahoilla. Valtion on annettava niille vuosi vuodelta enemmän rahaa. Eikä jämäkuntia päällekkäisine ja vajavaisine palveluineen saanut missään tapauksessa koota samaan nippuun järjestyksen palauttamiseksi kuntakenttään. Nyökyttelin muun johtoryhmän tavoin. Teräväinen raportoi maalaisille saaneensa ajamansa uudet etuudet eteenpäin. Eivät ne kuitenkaan minnekään edenneet. Kukaan ei tehnyt mitään niiden edistämiseksi. Seuraavassa kokouksessa hän jälleen vaati lisää fyrkkaa syrjäseuduille. Nyökyttelin muiden johtoryhmäläisten tavoin asian olevan tärkeä ja saavan tukemme. - Tässä Talossa tarvitaan kulttuurivallankumous, Teräväinen keuhkosi. - Asiat on käännettävä ylösalaisin. Pienestä on tehtävä suurta, suuri todettava aikansa eläneeksi. Toiminnan painopisteiden ja muotojen on muututtava nykymaailman haasteita vastaaviksi. - Kyllä tässä jonkinmoinen kulttuurivallankumous tarvitaan, myötäilin tollon puheita - Kun ei entinen enää elätä, on löydettävä uusi tapa toimia. Sanoohan sen jo järkikin. Teräväinen lähti lukemattomia kertoja pikapikaa raportoimaan neuvottelumenestyksestään hotelli Vaakunan yläkerran kabinettiin odottamaan kokoontuneiden maalaisten nokkamiesten kokoukseen. Kaikki oli mennyt putkeen, saivat ukonkuvatukset kuulla kerta toisensa jälkeen. Paitsi että mikään ei muuttunut. Toimintaa jatkettiin entisen sumein päämäärin ja tavoittein, joista ei kenelläkään ollut sen kummempaa selkoa. Ihmettelin kuinka kauan Teräväiseltä kesti tajuta, että tämäkin kulttuurivallankumous oli edeltäjiensä tavoin tuomittu epäonnistumaan. Pitkään meni, mutta lopulta tyyppi alkoi puhumaan vähemmän pontevasti, lopulta istui hiljaa, lopulta oli usein poissa. Sinihaalarit raportoivat hänen purkavan turhautumistaan ryyppäämällä työaikana Punavuoren laidan entisissä merimieskapakoissa. Sain aseen hänen kurissa pitämisekseen ja hän tiesi minun käyttävän sitä tarpeen vaatiessa. Talon hommat jatkuivat entisellä hyväksi todetulla mallilla. Teräväisen ja muun aikoja sitten kuolleen maaseutu-Suomen edunvalvontaporukan olisi Talossa hyvin korvannut automaatti, joka olisi toistanut tukea syrjäseuduille mantraa kaikkien asioiden yhteydessä jatkuvalla syötöllä. Lisää valtionosuuksia ja vähemmän lakisääteisiä tehtäviä, kuului Teräväisen sakin uskomattoman alkeellinen uskontunnustus. Koska heidän uppiniskainen muutosvastarinta takasi varmimmin pitkässä juoksussa silppukuntien tuhon, annoin heidän vapaasti kaivaa omaa hautaansa. Sama päti punaleiriin, he hokivat julkisen sektorin roolin tärkeyttä ja vastustivat kaikkia järkeviä uudistuksia, jotka olisivat uhanneet heidän kannattajiensa leppoista elämää virastojen, varastojen, sairaaloiden, koulujen ja muiden lymypaikkojen liepeillä. Porvarit taas halusivat sen kummin asiaa problematisoimatta yksityistää koko julkisen sektorin aina kunnanhallituksia myöten. En jaksanut heidän kanssa riidellä. Jos lakkauttaisimme jonkin riehakkaan kostean saunaillan päätteeksi koko Suomen valtion, saataisiin sadan prossan säästöt. Niiden luulisi riittävän. Kuitenkin Teräväinen otti minua erityisesti pattiin muiden maalaisten tavoin, vaikka hänen tyhjät iskulauseensa kaikuivat kuuroille korville ja mahdollistivat omien kannattavien konsulttihommieni jatkuvuuden kaikessa hiljaisuudessa. Miehellä ei ollut mitään persoonallisuutta. Dildo-Andro olisi voinut helposti ohjelmoida hänetkin korvaavan menoautomaatin. Se olisi sutannut tyhjää ja arponut umpimähkäisesti milloin mitäkin kansantaloutta horjuttavia typeryyksiä. Esimerkiksi ohjelma olisi voinut syytää automaattisesti vuosittain Teräväisen vaatimat rahat jonkin sen kotiseudun ortodoksisen kirkon rotiskon korjaamiseen, jonka edun ajaminen tuntui olevan ensi huuman mentyä hänen tärkein homma. Oli saanut jostain muka hengellisen herätyksen, vaikka oli yhtä tyhmä kuin ennenkin. Iltaisin pinkoi parinkymmenen kilsan lenkkejä Viikin maastoissa, koska vaimo oli taas paksuna eikä päässyt purkamaan siihen Talon touhuissa syntyneitä paineitaan. Tyyppi ei kestänyt pelin kovuutta ja yläkoppa alkoi reistata monen muun taloon istutetun edunvalvonnan kehäraakin tavoin. Näin ollen myönsimme vuosittain sovinnolla rahat Teräväisen ortodoksiseen hankkeeseen, sillä näin se ei ymmärtänyt kiinnittää huomiota miljardeihin jotka leikkasimme vähä vähältä syrjäseutujen tuesta. ************************************************************************************* Kun näytin tämän tositarinan uudelle naapurilleni Hifk:n lätkäjoukuueen entiselle nelosketjun poliisille Juha Lohikoskelle, vaati tämä lisäämään hänen tuleviin muistelmiinsa jakson jossa tämäkin paha saa hänen kovien nyrkkiensa toimesta ansionsa mukaan. Yritin turhaan kertoa Lohikoskelle, että muistelmat tapahtuvat yleensä menneessä, ei tulevassa. Mutta yritäppä tälle järkyttyneelle juopponarkkarijärkäleelle puhua järkeä? Sama kuin vessa pytylle purkaisi sydäntään myös yläpäästään. No niin. Lohikoski siis joskus kauan, kauan sitten hoiti tämän paskiaisen omalla vastaansanomattomalla tyylillään: ************************************************************************************* Rahamiehet ovat eri miehiä. Ne säätävät systeemiä ja muuttavat halutessaan sen sääntöjä. Heidän luokseen tunkee kaikenlaista roskasakkia valmiina palvelukseen. Mutta rahamiehet ovat myös tekijämiehiä; he erottavat paskan oikeasta aineksesta. Paska pannaan takaisin surkeaan loppuelämäänsä kantamaan muovikassissa jonkun tyhjiin puhalletun firman kirjanpitoa. Jos se ei osaa hukata sitä, käydään häntä vähän helppimässä kun se kömpii kohti porttikongia kapakoiden sulkemisen jälkeen. Minä olen aina kuulunut rahamiesten suosikkeihin. Olin jo nuorena niin kova hakkaamaan ja nussimaan, että jopa Englund ja sen yhteiskunnan mahtipylväskaverit tajusivat osuneensa oikeaan ainekseen. Sain aluksi pikkukeikkoja. Joku ei ollut maksanut riittävästi korkoa velalleen. Minut lähetettiin perimään se kovin ottein. En tuntenut mitään sääliä, enkä myötätuntoa asiansa sekoittaneita kohtaan. Tein kylmästi mitä minulta odotettiin. Lopuksi vielä huvittelin antamalla varsinaisen balettitanssijan sikermän iskuja ja potkuja. Joskus harvoin sain tehtäväksi antaa opetuksen naiselle. Silloin hakkasin hänet ensin ja vasta sitten panin väkisin milloin mihinkin aukkoon, niitähän piisaa. Tiesin Englundin ja sen kaverien tykkäävän kovasta pornosta, joten kuvasin uhrin kärsimykset pienellä videokameralla. Sitten ne tekijämiehet alkoivat luottaa minuun niin paljon, että kännipäissään kutsuivat minut luokseen ja lähettivät pieksämään ja raiskaamaan asiansa töpeksineitä ammattiyhdistyspamppuja ja muita yhteiskunnan kellokoneiston pikkunilkkejä. Tein työtä käskettyä pyrkien mahdollisimman suureen huolellisuuteen. Se palkittiin runsaalla rahalla, kovilla huumeilla, matkoilla pesemään rahaa maailman kasinopääkaupunkeihin. Mieleeni ei tullut koskaan kieltäytyä yhdestäkään tehtävästä, vaan pyrin koko ajan yhä suurempaan huolellisuuteen sadismissani. Tämä kävi minulta helposti, sillä jotenkin tykkäsin torpedon ammatista. Jokainen ihminen haluaa kuulua johonkin omaa pientä elämäänsä suurempaan rinkiin, olla joku. Minä olin kaupungin rahamiesten porukan kovin ammattiväkivaltarikollinen. Kun minulta joskus kysyttiin ammattiani, vastasin olevani erityisasiantuntija konsulttitehtävissä. Kallispalkkainen konsultti olinkin. Kun näin kunnioituksen ja pelon ihmisten silmissä, tiesin etten ollut elänyt turhaan, vaikka olinkin saanut jo elämän lähtöpeleissä kouraani huonot kortit. Se oli semmoinen elokuun runsaalta kesältä tuoksuva päivä kun Englund soitti ja käski käymään. Hän istui vakikapakassaan Bulevardiassa kun menin hakemaan tehtävän. Hän tarjosi minulle Sianpääginimoukkuja, vaikka en tykännyt niistä. Ymmärsin olla valittamatta viinojen mausta. Hän antoi minulle kirjekuoren, jonka tiesin sisältävän korvauksen tulevasta tehtävästä. Mieleeni ei tullutkaan laskea rahoja. Se olisi voitu tulkita epäluottamuksen osoitukseksi, olisin ollut vaarassa tipahtaa hierarkiassa. Kisa torpedon hommista oli käynyt vuosi vuodelta kovemmaksi ja tulijoita riitti. Rahat olivat täsmälleen oikeat, tiesin saavani ansioitteni mukaisesti. Englund aloitti vihasta ja viinasta puhkuen evästyksensä: Minulla on suoraan sanottuna ollut vittumainen tunne yhdestä Talon varatoimarista. Se on ketku jätkä, entinen yhden kauden kansanedustaja. Onnistui juonittelemaan itsensä maalaisten edunvalvojaksi, vaikka säästösyistä johtoryhmä olisi lakkauttanut postin. Sitten se touho oli yhtenä päivänä istumassa johtoryhmän kokouksessa kuin nuori koppava koiranpentu. Sinähän olet koiraihmisiä, tiedät mistä puhun. Luuli itsestään liikoja eikä epäröinyt osoittaa ylemmyyttään. Ei auttanut kuin kuunnella sen jonninjoutavia esityksiä uusien raharekkojen lähettämisestä tukemaan kuolevaa maaseutua. Tyyppi sai kaiken lisäksi päähänsä, että Talon oli ostettava sille asunto Kulosaaresta. Muillakin tapeilla kun oli sellainen jo ennestään. Yritin puhua Talon rahavarojen olevan jo ennestään miinuksella ja tilintarkastajien vaativan menojen leikkausta. Tyyppi vei asian Keskustapuolueen eduskuntaryhmän käsiteltäväksi. Hänen vanha junttikamunsa evästivät kommarit ja muut kähmäkaverinsa, että kyllä sille oli 300 neliön luukku Kulosaaren parhaimmasta osasta hankittava. Sinne meni milli poikineen. Tyyppi ämmineen ja lapsineen muutti ylpeänä kalliiseen kaupunginosaan. Eikä tämäkään riittänyt. Samaa maalaistolloille tyypillistä veronmaksajien rahojen puhallusmenetelmää käyttäen sille oli hankittava myös virka-auto. Talon autotallissa oli jo ennestään liikaa loistokaaroja, mutta tämäpä perkele hankki auton vaimolleen. Auto katosi sen sileän tien perheen lasten koulu- ja harrastuskuljetuksiin. Olisi jäänyt sille tien, ellei ämmä olisi pikkupakkasessa hurauttanut mersua katolleen Itäväylällä. Kun vakuutusyhtiö kieltäytyi maksamasta vakuutuksessa sovittua korvausta auton käyttötarkoituksen ollessa väärä, en enää malttanut mieltäni, vaan tartuin käytävässä tyyppiä kurkusta kiinni ja revin hänet vessaan. Annoin päin näköä ilman mitään selittelyjä. Ei se olisi niitä kuitenkaan kuunnellut. Raahasin hänet paskakoppiin ja survoin pään pyttyyn laskien vettä päälle. Potkaisin häntä vielä täysillä perseeseen. Kun tyyppi oli saanut raahattua itsensä ensiapuun, ei se ollut tietenkään mitään oppinut. Teki minusta rikosilmoituksen, sain kutsun kuultavaksi. Poliisi oli käynyt tutkimassa väitetyn rikospaikan sormenjälkiä myöten. Mutta koska sieltä oli löydetty kaikkien Talon paskahuusseja käyttävien sormenjäljet, eivät ne todistaneet kuulemma mitään. Koska kielsin olleeni missään tekemisissä tapahtuneen kanssa, oli poliisilla käsissään sana sanaa vasten. Joku sen pirun oli pieksänyt ja vaikka todisteet olivat hatarat kaikki tiesivät Talossa tuon jonkun olevan minä. Olen joutunut elämään tämän asian kanssa jo pitempään. Asia on syyteharkinnassa ja koska se viipyy eivät todisteet ole käsittääkseni syyttäjän mielestä pitävät. Tämä maalaistollo on nyt lähettänyt omavaltaisesti Talon hallitukselle kuulustelupöytäkirjat ja vaatii niiden sisällön perusteella erottamistani. Hallituksen oli tarkoitus käsitellä asiaa jo viime kokouksessa, mutta sain omat tukimieheni jäämään pois kokouksesta, eikä hallitus ollut onnekseni päätösvaltainen. Se olisi pahimmassa tapauksessa erottanut minut pelätessään tyypin vievän asian julkisuuteen. Siellähän näillä hörhöillä on valtsikasta koskaan valmistumattomia juopahtaneita kamuja pilvin pimein toimitukset täynnä. Seuraava kokous on ensi viikon maanantaina. Sitä ennen on pakko panna stoppi tyypin häröilyille, eikö niin? Se lenkkeilee lauantaisin Viikin metsissä. Kehuu tapansa mukaan olevan kovan luokan juoksija. Eli sinä lähdet hänen kanssaan lenkille. Panemme kaiken yhden kortin varaan. Ja se kortti on voittokortti. Jos et löydä kaveria on meillä vielä sunnuntai aikaa toteuttaa vaihtoehtoinen suunnitelma. Sitä ei tosin ole vielä olemassa ja jos osoittaudut luottamukseni arvoiseksi, ei sitä edes tarvitse laatia. Niin sitten ginimoukkujen turruttamana lähdin Helsingin keskustan perjantai-iltapäivän vilinään vannoen uskollisuuttani Englundille ja muille tekijämiehille, jotka säätävät kaupungin menoa ja melskettä. Lauantaina olin jo ennen aamulla seitsemää kytiksellä pikkupampun asunnon lähistöllä Kulosaaressa. Minulla oli lelut repussa, pyssykin pelotteeksi vaikka ei ollut tarkoitus alkaa ammuskelemaan. Linnut lauloivat iloisesti ja kesä oli parhaimmillaan täynnä täyteen versoon kasvaneita kasveja. Olen ammattilainen, pidän hermoni kurissa. Menetin jotenkin ajantajuni odottaessani luonnon helmassa saalista. Säpsähdin portin auetessa ja keski-ikää lähentelevän pitkän äijän puoliharmaassa parrassaan astuvan jalkakäytävälle. Siellä se pyllisteli ja venytteli kaikessa rauhassa. Ei taatusti voinut villeimmissä painajaisissaankaan kuvitella mitä tulisin hänelle kohtapuoliin tekemään. Alkoi sitten sipsutella menemään varovaisesti, melkein tuli homo mieleen hänen juoksemisestaan. Hyppäsin maastopyörän selkään ja lähdin perään. Näin mentiin Itäväylän alitse, metro ajoi keskustaan, tultiin siirtolapuutarhan luo. Siitä hän jatkoi kohti Viikkiä. Ihmisiä oli liikkeellä satunnaisesti, enkä ollut heistä huolissani. Kun saavuttiin lähelle Herttoniemen hyppyrimäkeä kaveri oikaisi pikkupolulle. Ajoin samasta kasvien peittämästä aukosta sisään ja suoraan päin tyypin persettä ja jalkoja. Hän luuli ensiksi kyseessä olevan onnettomuuden ja alkoi jotakin vikistä että tällä tavalla sumeilematta päälle ajetaan. Otin repusta kaikessa rauhassa kyynärän mittaisen raskaan lyijyputken. Kohotin sen ilman sen kummempia seremonioita iskuun. Turha näille on alkaa mitään selittämään. Ne mahikset he ovat missanneet jo aikoja sitten. Vedin täysillä vasemman solisluun poikki. Tyyppi putosi maahan ja yritti alkaa huutamaan. Tätä varten minulla oli pätkä ilmastoiniteippiä valmiina. Kiedoin sen tiukasti hänen suunsa ympärille. Nostin kaverin puuta vasten hänen sätkimisestään välittämättä ja teippasin hänet puuhun kiinni. Kuuntelin hetken oliko kukaan kuullut. Kukaan ei ollut kuullut, joten otin putken uudelleen esiin ja aloin balettitanssijan eksaktilla rytmiikalla paukutella ympäri tyypin kehoa. Pään jätin rauhaan, sillä puolella päällä ei ajatella kokonaisia ajatuksia, ei olisi edes tajunnut miten hänelle oli käynyt. Iski toisen solisluun palasiksi. Sen jälkeen laskeuduin polvilleni ja taas pamahti putki osuen tällä kertaa lumpioon. Ja koska niitä oli kaksi ja kyseessä varsinainen mestarijuoksija lähti toinenkin lumpio paikaltaan kovalla lyönnillä. Niistä ei edes huippukirurgi enää rakentaisi menovempaimia. Tyyppi retkotti puoliksi tajuttomana puusta. Jokohan tässä olisi tarpeeksi, mietin kuvatessani tapahtunutta. Koska se oli uskaltanut vittuilla pitkään Engundille, oli se sama jos se olisi vittuillut minulle. Revin teipit puun ympäriltä, jätin ne vielä suuhun. Panin tyypin polvilleen ja revin verkkarit alas. Sitten kaivoin repustani kynttillän. Sytytin sen stendarilla ja aloin polttaa kaverin persereikää. Karvat korventuivat, mutta en antanut jätkän sätkimisen olla esteenä, että lopulta päätin tehdä hänelle vähän kyseenalaisen, alkuperäiseen tehtävään kuulumattoman tempun. Laskin housut alas ja revin hänen perseensä esille. Survaisin kyrpäni hänen persereikäänäsä, eikä hän enää uskaltanut vastustella. Olet nyt minun huora, sopersin hänen korvaansa imiessäni sitä nautinnollisesti. Sinä tykkäät tästä, etkö tykkääkin? Ennen kuin tajusinkaan olin orgasmin ylimmällä tasolle ja laskin rakkauden hedelmäni hänen sisäänsä. En tietenkään kuvannut tätä loppukohtausta, sillä jos se olisi tullut rahamiesten tietoon, olisivat he voineet luulla minua hintiksi. Se en kuitenkaan ollut, minulla oli vain vähän liikaa seksuaalista energiaa kropassani ja tilaisuuden tullen halusin kokeilla miltä paneminen tuntuu erilaisten ihmisten kanssa, vaikka Englundin Talon asiansa sotkeneen pikkupampun kanssa. Hän oli meikäläiselle vähän semmoinen itseäni paremman luokan huora. Mutta sai onneksi ansionsa mukaan. Kun olin valmis survoin kynttilän hänen persereikäänsä merkiksi avun tulla hakemaan ihmisen riekaleet paikattavaksi. Tarkistin varmuuden vuoksi ettei mitään arvokasta ollut tyypillä matkassaan. Ei ollut edes pankkikorttia, joten ei tarttenut tunnuslukua enää repiä hänen kidastaan. Kun olin tarkistanut kaiken sujuneen sentilleen, hyppäsin maastopyörän selkään ja ajoin kiertotietä Kehä ykkösen reunaa Itäkeskuksen kautta takaisin rakkaaseen Aurinkolahteeni. *********************************************************************************** Kun Lohikosken hekumoina raiskausfantasia oli valmis, en voinut kuin ihmetellä mitä nykyajan ihmisten päässä liikkuu. Ehkä joku markiisi de Sade olisi pärjännyt näille jutuille, mutta tästä en ole mitenkään varma. - Kai sä Lohikoski tajuat ettei sun muistelmissa voi mitään tällaista olla? Ei näitä uskota, eikä edes kukaan uskalla julkaista. - Julkaistaan se sitten itse. Kyllä Hifkin fanikatsomo ostaa koko painoksen. Tulen huomenna kertomaan lisää muistelmiani. - Tulevia vai menneitä? - Älä ala vittuilla. Sä oot vain kirjuri ja mä sävellän tätä stooria. Provikat mulle, provikat sulle. Win-win situation. - Kai sitä sitten taiteen nimissä voi tällaista sotkua panna maailmalle. Emmä sulle mitään mahda. - Yritä miettiä muita vihollisiasi niin käyn ne vaikka vuoden 2002 elokuussa panemassa kerralla koko sakin kumoon. - Hullu on hullun nimi... - Mitä sä sanoit? - En mitään, en niin mitään. Mulla ei ole enää halua sanoa missään mitään.