12/23/2012

11/29/2012

Vienna Autumn Light

11/22/2012

Good Night Vienna

11/21/2012

Helsinki November Violence

Brassinainen tähystää ikkunastaan nettikamerallaan kun kuljen koiran kanssa limulle Pöxymäen baariin. Jos avaan oman kännykkäni nettiyhteyden voin nähdä hänen keikistelevän nakuna minulle, ja ainoastaan minulle. Olen kuitenkin kuin en huomaisi mitään tarkkailuoperaatiota olevan nettikameroiden avulla käynnissä suhteeni. Meikäläisen tuurilla kyseessä on kuitenkin joku paskapäinen nettipoliisi, jota asentamani vakoiluohjelman perusteella kiinnostaaa ainoastaan lapsiporno, huumekauppa ja Kepulaisten maaseutukyrpien etujen valvominen. Baarissa istuu uusi nuori nainen. Hänellä on lapsi jonkun kenialaisen mulkunheiluttajan kanssa. En jaksa näytellä hyvää hyvinvointivaltion tuotetta. Kuittaan hänen kertomuksensa: - I'm afraid of Africans! Nainen panee ensin hanttiin, mutta sulaa lopulta kertomaan, että lapsensa isä tosiaankin oli joku musta letkunheiluttaja, jonka juttuihin ei ollut mitään uskomista. Olen oppinut nämä ulkomaalaisjutut täällä stadissa enemmän kuin hyvin, eikä mieleni tee näytellä heidän ymmärtäjäänsä, saati ystäväänsä. Ainoastaan ikkunaansa asentamansa nettikameran avulla kulkuani seuraavaa brassinaista voisin käydä vilkaisemassa lähempää. Kumma kun hän ei mainitse koiraa lähettämässään seksivisteissä, joissa kertoo panohaluja puhkuen seuraavan askeleitani. (Huolestun hetken ettei kai nauhalle tarttunut kun kävin puhkomassa viereisen työmaan virolaisrunkkareiden väärinpysäköityjen autojen renkaat, ainakaan hän ei mainitse asiasta mitään...) Harmaa Helsinki panee vihamaan maata ja sen raiskanneita Keskustapuolueen maalaissikoja. Tämä olisi hyvä maa jos Kepulaiset olisi jo aikoja sitten lähetetty postimerkki perseessä rajantakaiseen Karjalaan jatkamaan tihutöitään, eli rehellisten veronmaksjaien rahojen pummamista. ************************************************************************************* Tästä tuleekin mieleen yksi kepulaistollo josta tulevassa stady sellerissäni kerron mm. seiraavann tapaan: Yritin Tolvasen lähdön jälkeen lakkauttaa hänen postinsa. Se ei tietenkään passannut maalaisille. Paikalle istutettiin jostakin Savon syrjäseuduilta kotoisin ollut ensimmäisen kauden kansanedustaja Teräväinen. Hänestä ei tosin ollut harmia, sillä hän ei ymmärtänyt Talon asioissa mitään, vaan myötäili johtoryhmässä meidän tosijehujen toimia. Helsinki oli kokemuksena hänelle liian suuri ja lujaa liikkuva paikka. Hän ei osannut muuta kuin kaikissa palavereissa hokea maalaisten eltaantuneita iskulauseita: pienet silppukunnat on pelastettava helsinkiläisten rahoilla. Valtion on annettava niille vuosi vuodelta enemmän rahaa. Eikä jämäkuntia päällekkäisine ja vajavaisine palveluineen saanut missään tapauksessa koota samaan nippuun järjestyksen palauttamiseksi kuntakenttään. Nyökyttelin muun johtoryhmän tavoin. Teräväinen raportoi maalaisille saaneensa ajamansa uudet etuudet eteenpäin. Eivät ne kuitenkaan minnekään edenneet. Kukaan ei tehnyt mitään niiden edistämiseksi. Seuraavassa kokouksessa hän jälleen vaati lisää fyrkkaa syrjäseuduille. Nyökyttelin muiden johtoryhmäläisten tavoin asian olevan tärkeä ja saavan tukemme. - Tässä Talossa tarvitaan kulttuurivallankumous, Teräväinen keuhkosi. - Asiat on käännettävä ylösalaisin. Pienestä on tehtävä suurta, suuri todettava aikansa eläneeksi. Toiminnan painopisteiden ja muotojen on muututtava nykymaailman haasteita vastaaviksi. - Kyllä tässä jonkinmoinen kulttuurivallankumous tarvitaan, myötäilin tollon puheita - Kun ei entinen enää elätä, on löydettävä uusi tapa toimia. Sanoohan sen jo järkikin. Teräväinen lähti lukemattomia kertoja pikapikaa raportoimaan neuvottelumenestyksestään hotelli Vaakunan yläkerran kabinettiin odottamaan kokoontuneiden maalaisten nokkamiesten kokoukseen. Kaikki oli mennyt putkeen, saivat ukonkuvatukset kuulla kerta toisensa jälkeen. Paitsi että mikään ei muuttunut. Toimintaa jatkettiin entisen sumein päämäärin ja tavoittein, joista ei kenelläkään ollut sen kummempaa selkoa. Ihmettelin kuinka kauan Teräväiseltä kesti tajuta, että tämäkin kulttuurivallankumous oli edeltäjiensä tavoin tuomittu epäonnistumaan. Pitkään meni, mutta lopulta tyyppi alkoi puhumaan vähemmän pontevasti, lopulta istui hiljaa, lopulta oli usein poissa. Sinihaalarit raportoivat hänen purkavan turhautumistaan ryyppäämällä työaikana Punavuoren laidan entisissä merimieskapakoissa. Sain aseen hänen kurissa pitämisekseen ja hän tiesi minun käyttävän sitä tarpeen vaatiessa. Talon hommat jatkuivat entisellä hyväksi todetulla mallilla. Teräväisen ja muun aikoja sitten kuolleen maaseutu-Suomen edunvalvontaporukan olisi Talossa hyvin korvannut automaatti, joka olisi toistanut tukea syrjäseuduille mantraa kaikkien asioiden yhteydessä jatkuvalla syötöllä. Lisää valtionosuuksia ja vähemmän lakisääteisiä tehtäviä, kuului Teräväisen sakin uskomattoman alkeellinen uskontunnustus. Koska heidän uppiniskainen muutosvastarinta takasi varmimmin pitkässä juoksussa silppukuntien tuhon, annoin heidän vapaasti kaivaa omaa hautaansa. Sama päti punaleiriin, he hokivat julkisen sektorin roolin tärkeyttä ja vastustivat kaikkia järkeviä uudistuksia, jotka olisivat uhanneet heidän kannattajiensa leppoista elämää virastojen, varastojen, sairaaloiden, koulujen ja muiden lymypaikkojen liepeillä. Porvarit taas halusivat sen kummin asiaa problematisoimatta yksityistää koko julkisen sektorin aina kunnanhallituksia myöten. En jaksanut heidän kanssa riidellä. Jos lakkauttaisimme jonkin riehakkaan kostean saunaillan päätteeksi koko Suomen valtion, saataisiin sadan prossan säästöt. Niiden luulisi riittävän. Kuitenkin Teräväinen otti minua erityisesti pattiin muiden maalaisten tavoin, vaikka hänen tyhjät iskulauseensa kaikuivat kuuroille korville ja mahdollistivat omien kannattavien konsulttihommieni jatkuvuuden kaikessa hiljaisuudessa. Miehellä ei ollut mitään persoonallisuutta. Dildo-Andro olisi voinut helposti ohjelmoida hänetkin korvaavan menoautomaatin. Se olisi sutannut tyhjää ja arponut umpimähkäisesti milloin mitäkin kansantaloutta horjuttavia typeryyksiä. Esimerkiksi ohjelma olisi voinut syytää automaattisesti vuosittain Teräväisen vaatimat rahat jonkin sen kotiseudun ortodoksisen kirkon rotiskon korjaamiseen, jonka edun ajaminen tuntui olevan ensi huuman mentyä hänen tärkein homma. Oli saanut jostain muka hengellisen herätyksen, vaikka oli yhtä tyhmä kuin ennenkin. Iltaisin pinkoi parinkymmenen kilsan lenkkejä Viikin maastoissa, koska vaimo oli taas paksuna eikä päässyt purkamaan siihen Talon touhuissa syntyneitä paineitaan. Tyyppi ei kestänyt pelin kovuutta ja yläkoppa alkoi reistata monen muun taloon istutetun edunvalvonnan kehäraakin tavoin. Näin ollen myönsimme vuosittain sovinnolla rahat Teräväisen ortodoksiseen hankkeeseen, sillä näin se ei ymmärtänyt kiinnittää huomiota miljardeihin jotka leikkasimme vähä vähältä syrjäseutujen tuesta. ************************************************************************************* Kun näytin tämän tositarinan uudelle naapurilleni Hifk:n lätkäjoukuueen entiselle nelosketjun poliisille Juha Lohikoskelle, vaati tämä lisäämään hänen tuleviin muistelmiinsa jakson jossa tämäkin paha saa hänen kovien nyrkkiensa toimesta ansionsa mukaan. Yritin turhaan kertoa Lohikoskelle, että muistelmat tapahtuvat yleensä menneessä, ei tulevassa. Mutta yritäppä tälle järkyttyneelle juopponarkkarijärkäleelle puhua järkeä? Sama kuin vessa pytylle purkaisi sydäntään myös yläpäästään. No niin. Lohikoski siis joskus kauan, kauan sitten hoiti tämän paskiaisen omalla vastaansanomattomalla tyylillään: ************************************************************************************* Rahamiehet ovat eri miehiä. Ne säätävät systeemiä ja muuttavat halutessaan sen sääntöjä. Heidän luokseen tunkee kaikenlaista roskasakkia valmiina palvelukseen. Mutta rahamiehet ovat myös tekijämiehiä; he erottavat paskan oikeasta aineksesta. Paska pannaan takaisin surkeaan loppuelämäänsä kantamaan muovikassissa jonkun tyhjiin puhalletun firman kirjanpitoa. Jos se ei osaa hukata sitä, käydään häntä vähän helppimässä kun se kömpii kohti porttikongia kapakoiden sulkemisen jälkeen. Minä olen aina kuulunut rahamiesten suosikkeihin. Olin jo nuorena niin kova hakkaamaan ja nussimaan, että jopa Englund ja sen yhteiskunnan mahtipylväskaverit tajusivat osuneensa oikeaan ainekseen. Sain aluksi pikkukeikkoja. Joku ei ollut maksanut riittävästi korkoa velalleen. Minut lähetettiin perimään se kovin ottein. En tuntenut mitään sääliä, enkä myötätuntoa asiansa sekoittaneita kohtaan. Tein kylmästi mitä minulta odotettiin. Lopuksi vielä huvittelin antamalla varsinaisen balettitanssijan sikermän iskuja ja potkuja. Joskus harvoin sain tehtäväksi antaa opetuksen naiselle. Silloin hakkasin hänet ensin ja vasta sitten panin väkisin milloin mihinkin aukkoon, niitähän piisaa. Tiesin Englundin ja sen kaverien tykkäävän kovasta pornosta, joten kuvasin uhrin kärsimykset pienellä videokameralla. Sitten ne tekijämiehet alkoivat luottaa minuun niin paljon, että kännipäissään kutsuivat minut luokseen ja lähettivät pieksämään ja raiskaamaan asiansa töpeksineitä ammattiyhdistyspamppuja ja muita yhteiskunnan kellokoneiston pikkunilkkejä. Tein työtä käskettyä pyrkien mahdollisimman suureen huolellisuuteen. Se palkittiin runsaalla rahalla, kovilla huumeilla, matkoilla pesemään rahaa maailman kasinopääkaupunkeihin. Mieleeni ei tullut koskaan kieltäytyä yhdestäkään tehtävästä, vaan pyrin koko ajan yhä suurempaan huolellisuuteen sadismissani. Tämä kävi minulta helposti, sillä jotenkin tykkäsin torpedon ammatista. Jokainen ihminen haluaa kuulua johonkin omaa pientä elämäänsä suurempaan rinkiin, olla joku. Minä olin kaupungin rahamiesten porukan kovin ammattiväkivaltarikollinen. Kun minulta joskus kysyttiin ammattiani, vastasin olevani erityisasiantuntija konsulttitehtävissä. Kallispalkkainen konsultti olinkin. Kun näin kunnioituksen ja pelon ihmisten silmissä, tiesin etten ollut elänyt turhaan, vaikka olinkin saanut jo elämän lähtöpeleissä kouraani huonot kortit. Se oli semmoinen elokuun runsaalta kesältä tuoksuva päivä kun Englund soitti ja käski käymään. Hän istui vakikapakassaan Bulevardiassa kun menin hakemaan tehtävän. Hän tarjosi minulle Sianpääginimoukkuja, vaikka en tykännyt niistä. Ymmärsin olla valittamatta viinojen mausta. Hän antoi minulle kirjekuoren, jonka tiesin sisältävän korvauksen tulevasta tehtävästä. Mieleeni ei tullutkaan laskea rahoja. Se olisi voitu tulkita epäluottamuksen osoitukseksi, olisin ollut vaarassa tipahtaa hierarkiassa. Kisa torpedon hommista oli käynyt vuosi vuodelta kovemmaksi ja tulijoita riitti. Rahat olivat täsmälleen oikeat, tiesin saavani ansioitteni mukaisesti. Englund aloitti vihasta ja viinasta puhkuen evästyksensä: Minulla on suoraan sanottuna ollut vittumainen tunne yhdestä Talon varatoimarista. Se on ketku jätkä, entinen yhden kauden kansanedustaja. Onnistui juonittelemaan itsensä maalaisten edunvalvojaksi, vaikka säästösyistä johtoryhmä olisi lakkauttanut postin. Sitten se touho oli yhtenä päivänä istumassa johtoryhmän kokouksessa kuin nuori koppava koiranpentu. Sinähän olet koiraihmisiä, tiedät mistä puhun. Luuli itsestään liikoja eikä epäröinyt osoittaa ylemmyyttään. Ei auttanut kuin kuunnella sen jonninjoutavia esityksiä uusien raharekkojen lähettämisestä tukemaan kuolevaa maaseutua. Tyyppi sai kaiken lisäksi päähänsä, että Talon oli ostettava sille asunto Kulosaaresta. Muillakin tapeilla kun oli sellainen jo ennestään. Yritin puhua Talon rahavarojen olevan jo ennestään miinuksella ja tilintarkastajien vaativan menojen leikkausta. Tyyppi vei asian Keskustapuolueen eduskuntaryhmän käsiteltäväksi. Hänen vanha junttikamunsa evästivät kommarit ja muut kähmäkaverinsa, että kyllä sille oli 300 neliön luukku Kulosaaren parhaimmasta osasta hankittava. Sinne meni milli poikineen. Tyyppi ämmineen ja lapsineen muutti ylpeänä kalliiseen kaupunginosaan. Eikä tämäkään riittänyt. Samaa maalaistolloille tyypillistä veronmaksajien rahojen puhallusmenetelmää käyttäen sille oli hankittava myös virka-auto. Talon autotallissa oli jo ennestään liikaa loistokaaroja, mutta tämäpä perkele hankki auton vaimolleen. Auto katosi sen sileän tien perheen lasten koulu- ja harrastuskuljetuksiin. Olisi jäänyt sille tien, ellei ämmä olisi pikkupakkasessa hurauttanut mersua katolleen Itäväylällä. Kun vakuutusyhtiö kieltäytyi maksamasta vakuutuksessa sovittua korvausta auton käyttötarkoituksen ollessa väärä, en enää malttanut mieltäni, vaan tartuin käytävässä tyyppiä kurkusta kiinni ja revin hänet vessaan. Annoin päin näköä ilman mitään selittelyjä. Ei se olisi niitä kuitenkaan kuunnellut. Raahasin hänet paskakoppiin ja survoin pään pyttyyn laskien vettä päälle. Potkaisin häntä vielä täysillä perseeseen. Kun tyyppi oli saanut raahattua itsensä ensiapuun, ei se ollut tietenkään mitään oppinut. Teki minusta rikosilmoituksen, sain kutsun kuultavaksi. Poliisi oli käynyt tutkimassa väitetyn rikospaikan sormenjälkiä myöten. Mutta koska sieltä oli löydetty kaikkien Talon paskahuusseja käyttävien sormenjäljet, eivät ne todistaneet kuulemma mitään. Koska kielsin olleeni missään tekemisissä tapahtuneen kanssa, oli poliisilla käsissään sana sanaa vasten. Joku sen pirun oli pieksänyt ja vaikka todisteet olivat hatarat kaikki tiesivät Talossa tuon jonkun olevan minä. Olen joutunut elämään tämän asian kanssa jo pitempään. Asia on syyteharkinnassa ja koska se viipyy eivät todisteet ole käsittääkseni syyttäjän mielestä pitävät. Tämä maalaistollo on nyt lähettänyt omavaltaisesti Talon hallitukselle kuulustelupöytäkirjat ja vaatii niiden sisällön perusteella erottamistani. Hallituksen oli tarkoitus käsitellä asiaa jo viime kokouksessa, mutta sain omat tukimieheni jäämään pois kokouksesta, eikä hallitus ollut onnekseni päätösvaltainen. Se olisi pahimmassa tapauksessa erottanut minut pelätessään tyypin vievän asian julkisuuteen. Siellähän näillä hörhöillä on valtsikasta koskaan valmistumattomia juopahtaneita kamuja pilvin pimein toimitukset täynnä. Seuraava kokous on ensi viikon maanantaina. Sitä ennen on pakko panna stoppi tyypin häröilyille, eikö niin? Se lenkkeilee lauantaisin Viikin metsissä. Kehuu tapansa mukaan olevan kovan luokan juoksija. Eli sinä lähdet hänen kanssaan lenkille. Panemme kaiken yhden kortin varaan. Ja se kortti on voittokortti. Jos et löydä kaveria on meillä vielä sunnuntai aikaa toteuttaa vaihtoehtoinen suunnitelma. Sitä ei tosin ole vielä olemassa ja jos osoittaudut luottamukseni arvoiseksi, ei sitä edes tarvitse laatia. Niin sitten ginimoukkujen turruttamana lähdin Helsingin keskustan perjantai-iltapäivän vilinään vannoen uskollisuuttani Englundille ja muille tekijämiehille, jotka säätävät kaupungin menoa ja melskettä. Lauantaina olin jo ennen aamulla seitsemää kytiksellä pikkupampun asunnon lähistöllä Kulosaaressa. Minulla oli lelut repussa, pyssykin pelotteeksi vaikka ei ollut tarkoitus alkaa ammuskelemaan. Linnut lauloivat iloisesti ja kesä oli parhaimmillaan täynnä täyteen versoon kasvaneita kasveja. Olen ammattilainen, pidän hermoni kurissa. Menetin jotenkin ajantajuni odottaessani luonnon helmassa saalista. Säpsähdin portin auetessa ja keski-ikää lähentelevän pitkän äijän puoliharmaassa parrassaan astuvan jalkakäytävälle. Siellä se pyllisteli ja venytteli kaikessa rauhassa. Ei taatusti voinut villeimmissä painajaisissaankaan kuvitella mitä tulisin hänelle kohtapuoliin tekemään. Alkoi sitten sipsutella menemään varovaisesti, melkein tuli homo mieleen hänen juoksemisestaan. Hyppäsin maastopyörän selkään ja lähdin perään. Näin mentiin Itäväylän alitse, metro ajoi keskustaan, tultiin siirtolapuutarhan luo. Siitä hän jatkoi kohti Viikkiä. Ihmisiä oli liikkeellä satunnaisesti, enkä ollut heistä huolissani. Kun saavuttiin lähelle Herttoniemen hyppyrimäkeä kaveri oikaisi pikkupolulle. Ajoin samasta kasvien peittämästä aukosta sisään ja suoraan päin tyypin persettä ja jalkoja. Hän luuli ensiksi kyseessä olevan onnettomuuden ja alkoi jotakin vikistä että tällä tavalla sumeilematta päälle ajetaan. Otin repusta kaikessa rauhassa kyynärän mittaisen raskaan lyijyputken. Kohotin sen ilman sen kummempia seremonioita iskuun. Turha näille on alkaa mitään selittämään. Ne mahikset he ovat missanneet jo aikoja sitten. Vedin täysillä vasemman solisluun poikki. Tyyppi putosi maahan ja yritti alkaa huutamaan. Tätä varten minulla oli pätkä ilmastoiniteippiä valmiina. Kiedoin sen tiukasti hänen suunsa ympärille. Nostin kaverin puuta vasten hänen sätkimisestään välittämättä ja teippasin hänet puuhun kiinni. Kuuntelin hetken oliko kukaan kuullut. Kukaan ei ollut kuullut, joten otin putken uudelleen esiin ja aloin balettitanssijan eksaktilla rytmiikalla paukutella ympäri tyypin kehoa. Pään jätin rauhaan, sillä puolella päällä ei ajatella kokonaisia ajatuksia, ei olisi edes tajunnut miten hänelle oli käynyt. Iski toisen solisluun palasiksi. Sen jälkeen laskeuduin polvilleni ja taas pamahti putki osuen tällä kertaa lumpioon. Ja koska niitä oli kaksi ja kyseessä varsinainen mestarijuoksija lähti toinenkin lumpio paikaltaan kovalla lyönnillä. Niistä ei edes huippukirurgi enää rakentaisi menovempaimia. Tyyppi retkotti puoliksi tajuttomana puusta. Jokohan tässä olisi tarpeeksi, mietin kuvatessani tapahtunutta. Koska se oli uskaltanut vittuilla pitkään Engundille, oli se sama jos se olisi vittuillut minulle. Revin teipit puun ympäriltä, jätin ne vielä suuhun. Panin tyypin polvilleen ja revin verkkarit alas. Sitten kaivoin repustani kynttillän. Sytytin sen stendarilla ja aloin polttaa kaverin persereikää. Karvat korventuivat, mutta en antanut jätkän sätkimisen olla esteenä, että lopulta päätin tehdä hänelle vähän kyseenalaisen, alkuperäiseen tehtävään kuulumattoman tempun. Laskin housut alas ja revin hänen perseensä esille. Survaisin kyrpäni hänen persereikäänäsä, eikä hän enää uskaltanut vastustella. Olet nyt minun huora, sopersin hänen korvaansa imiessäni sitä nautinnollisesti. Sinä tykkäät tästä, etkö tykkääkin? Ennen kuin tajusinkaan olin orgasmin ylimmällä tasolle ja laskin rakkauden hedelmäni hänen sisäänsä. En tietenkään kuvannut tätä loppukohtausta, sillä jos se olisi tullut rahamiesten tietoon, olisivat he voineet luulla minua hintiksi. Se en kuitenkaan ollut, minulla oli vain vähän liikaa seksuaalista energiaa kropassani ja tilaisuuden tullen halusin kokeilla miltä paneminen tuntuu erilaisten ihmisten kanssa, vaikka Englundin Talon asiansa sotkeneen pikkupampun kanssa. Hän oli meikäläiselle vähän semmoinen itseäni paremman luokan huora. Mutta sai onneksi ansionsa mukaan. Kun olin valmis survoin kynttilän hänen persereikäänsä merkiksi avun tulla hakemaan ihmisen riekaleet paikattavaksi. Tarkistin varmuuden vuoksi ettei mitään arvokasta ollut tyypillä matkassaan. Ei ollut edes pankkikorttia, joten ei tarttenut tunnuslukua enää repiä hänen kidastaan. Kun olin tarkistanut kaiken sujuneen sentilleen, hyppäsin maastopyörän selkään ja ajoin kiertotietä Kehä ykkösen reunaa Itäkeskuksen kautta takaisin rakkaaseen Aurinkolahteeni. *********************************************************************************** Kun Lohikosken hekumoina raiskausfantasia oli valmis, en voinut kuin ihmetellä mitä nykyajan ihmisten päässä liikkuu. Ehkä joku markiisi de Sade olisi pärjännyt näille jutuille, mutta tästä en ole mitenkään varma. - Kai sä Lohikoski tajuat ettei sun muistelmissa voi mitään tällaista olla? Ei näitä uskota, eikä edes kukaan uskalla julkaista. - Julkaistaan se sitten itse. Kyllä Hifkin fanikatsomo ostaa koko painoksen. Tulen huomenna kertomaan lisää muistelmiani. - Tulevia vai menneitä? - Älä ala vittuilla. Sä oot vain kirjuri ja mä sävellän tätä stooria. Provikat mulle, provikat sulle. Win-win situation. - Kai sitä sitten taiteen nimissä voi tällaista sotkua panna maailmalle. Emmä sulle mitään mahda. - Yritä miettiä muita vihollisiasi niin käyn ne vaikka vuoden 2002 elokuussa panemassa kerralla koko sakin kumoon. - Hullu on hullun nimi... - Mitä sä sanoit? - En mitään, en niin mitään. Mulla ei ole enää halua sanoa missään mitään.

11/20/2012

Private messages from Karmen

Private messages from Karmen Hi. My name Karmen. I arrived from Brazil and now I live near your house. I see you every day on the street, but I hesitate to approach to you and to start to talk to you. And on it I decided to get acquainted with you on the Internet. I look for the man for the sexual relations. I will be glad if we with you are sexual partners I have Web cam and on it you can see me. I promise you that I will show you all the delights. I hope that you will install the program and we will communicate with you. I ask you don't disregard my message I send you the sexual photos, I hope that they were pleasant to you. Your sexy bitch of Karmen Foto Karmen Online Chat Karmen

11/07/2012

Cult of Pain

1) Kuntosalilla käyminen on välistä työläs rituaali. Kuinka helppoa kaikki oli vielä 5 vuotta sitten kun kunto nousi kohisten? Nyt vain ylläpidetään ylikuntoa, koska toistamispakkoon taipuvainen ihminen ei ymmärrä antaa periksi. Vähemmälläkin pääsisi, mutta kun oman ohjelman läpivienti kestää 2,5 tuntia, tuntuu jotenkin rikolliselta jos ei vedä sitä kokonaan ja täysillä läpi. Mikään ei kuntoilussakaan riitä. Kuljetan isoa koiraa pari tuntia päivässä Vantaanjoen maisemissa. Ajan tunnin kovan vedon kuntosalin välipäivinä kuntopyörällä katsellen samalla Cmorelta tennistä. Jostakin syystä tennis sopii hyvin rivakan kuntopyörävedon taustaksi. Musana niin salilla kuin kotona toimii parhaiten AC/DC. Ja illalla pitää tietenkin vielä heilutella käsipainoja, tehdä sata etunojapunnerrusta, rääkätä vatsalihaksia. Jollei tämä kaikki olisi niin pirun mukavaa, pitäisin tätä hommaani tosi dorkana. Mutta juovathan jotkut viinaakin, vetävät pössyä kuin meikä aikoinaan Phnom Phenhissä. Jokin koukku on hyvä olla, vaikka kuolleisuus ihmispopulaation keskuudessa onkin aina tietyllä aikavälillä sata prossaa... 2) Nykyään kapitalismin frigiidissä vaiheessa frigiidit ihmiset hankkivat kaikki joukolla itselleen koiria. Ja kun tuolla kuljen tämän oman 36-kiloiseni kanssa olen nähnyt niin paljon mielisairaita ja narkkareita koiran kanssa resuamassa, että ei mitään rajaa. Ja ne tavlliset hyvätkin ihmiset ovat suurin osa vittumaista supisuomalaista sakkia, joka jotenkin kokee piiloaggressiivisella käytöksellään suojelevansa koiraansa pahalta maailmalta, joka ei muuta suojaa ole vailla kuin tämän konttoristin tai konsultin omia mielivaltaisia oikkuja vastaan. Tapasin kuntosalilla armeijan susikoirien kouluttajan. Hänellä on homma hallussa. Elukka käsitellään päätttäväisesti mutta lempeästi valmiiksi tappokoneeksi armeijan koirajoukkoihin. Täytyy muistaa että kun jenkit kävivät nuppaamassa Osaman, ensin taloon päästettiin belgianpaimenkoira. Se mahtuu pieneen tilaan ja se on kova puremaan terävillä hampaillaan. Koiran mentyä iskettiin vasta tykistöllä, koska voitiin olla varma ettei Osama ainakaan sille mustalle koiralle pärjää. 3) Puhelimme pomon kanssa pari päivää sitten, että ehkä kaiken maailmankaikkeuden hyörinän suurin selittäjä on kipu. Kipu, sen pelko, kivun kultti. Syntymä tekee kipeää, ja dorkille se elämä vasta tekeekin kipeää. Jos kipu loppuisi maailmankaikkeudesta kaikki olisi kuin Talkin Headsien biisissä Heaven, jossa nothing ever happens. Mutta onneksi kipu on suuri, kipu on ovela, sitä ei käy voittaminen. Tänään sitten marketissa kuuntelin uutta Economistia iPhonelta ja siellähän oli tietenkin juttu KIVUSTA, sen kulttuurisista merkityksistä. Siitä että kipu kynnys ei vaihtele pelkästään ihmisten välillä, vaan myös kulttuurien. Tähän ei voi enää lisätä kuin että eilisissä pressan vaaleissa siinä sivussa Colorado hyväksyi viihdehuumeiden käytön pitääkseen kipua yhä paremmin loitolla. Täytynee seuraavalla Vegasin keikalla koukata Denverin kautta viihdekäyttämässä laillista yrttiä. They think, therefore I am.

11/06/2012

I Want My Time Back -Keep the Money

Meillä näkyy lähes kaikki Welhon maksukanavapaketit. Elokuvia, urheilua, dokkareita tulee niin valtavalla syötöllä ettei millään edes jaksa käydä läpi kunkin kanavan päivittäistä tarjontaa. Joskus tuntuu, että haluan aikani takaisin. Olemmekin harkinneet Cmore:sta luopumista, jottei jalkapallon seuraamiseen mene yli 10 tuntia viikossa. Ja iPhonessa mulla on sellainen aplikaatti jonka kautta voi kuunnella yli 15000 radioasemaa ympäri maailman. Ja kun kaikki on käsillä, yhä harvempi asema kiinnostaa. Vaikka silence is golden, en malttanut olla kommentoimatta Mikael Jungnerin Facebook päivitystä Maikkarin irtisanomisten yhteydessä em. tavalla. Tilanne on siis sellainen että mediataloista on potkittu viime vuosina pellolle yli 800 ihmistä. Toimittajien humanistis-yhteiskunnallinen osaaminen heitetään ulos heti kun on taas tullut aika leikata kulmista. Toimituksellinen työ on kallista ja hidasta, joten se uskotaan voitavan korvata tuosta vaan. Ihan sama kuka lähtee kunhan vain riittävä määrä yt-neuvotteluissa lähtee. Tilalle on aina tulokkaita pienemmällä liksalla, ja uutistoimistojen tarjonta riittää ilmeisesti kattamaan lehden omien toimittajien työpanoksen. Tämä on tätä päivää, jonka tulon on voinut nähdä jo viimeiset 10 vuotta. Aluksi tietenkin mediatalot kielsivät netin tulevan horjuttamaan perusteellisesti niiden perustaa, mutta vähitellen asia on ymmärretty. Tulot pienenee, teet mitä tahansa. Nämä nykyvempaimet tarjoavat loputtomasti erilaisia tapoja kuluttaa mediatuotteita maailmanlaajuisesti. Itse kuuntelen Economistin audiona treenatessani, soitan Spotifyn Premiumia kympillä kuussa ja lähes kaikki musa on napin painalluksen päässä, kanavanippuja meillä näkyy niin paljon etten jaksa edes innostua uutisista jotka koskevat suomalaisen median väen vähentämistä. Meillä lopetettiin Hesarin tilaus yli 5 vuotta sitten, eikä sitä ole ollut yhtään ikävä. Ehkä jos olisi pakko lehteä seurata, tilaisin iPad version. Nyt kun paljon puhutaan downsiftaamisesta, osana sitä yritän saada edes osan ajastani takaisin. Urheilun seuraaminen on todennäköinen leikkauskohden meidän perheessä. Kyse ei ole rahasta, vaan sitä paljon arvokaammasta suureesta: ajasta. I want my time back (keep the money)! Mitä tuolla ajalle sitten tekisin? Minäpä kerron: en mitään, en niin yhtään mitään. Elämä lipuu tuosta vain ohi jollei saa ympärillä pyörivää sirkusta stoppaamaan. Eli minä siis itsekin leikkaan kulmia omasta median seuraamisesta, eli olen median näkökulmasta enemmän osa ongelmaa kuin sen ratkaisua. No tämä sama prosessi lienee monella muullakin menossa, mutta varmaan nousee jossain vaiheessa enemmän otsikoihin tyyliin: Tämä idiootti ei ole katsonut televisiota tai kunnellut radiota yli 10 vuoteen, eikä silti ole täysdorka. Joskus havahdun katsomaan ikkunasta tajuten että en ole kiinnittänyt maisemaan enkä puihin mitään huomiota aikoihin. Silti ne voivat hyvin, aikojen jälkeen tulevat toiset ajat. En tosin aio ainostaan kävellä koiran kanssa eestaas, vaan jatkan kirjarpojektiani: Kerään, ostan, saan wanhoja paperikirjoja tajuten että niistä kuolinpesillä on enemmän kuin vaikeuksia hankkitua eroon. Olenkin kerännyt esim. Keltaista kirjastoa isot kasat kirjaston poistolaatikosta. Lienen yksi harvoista, joka ostaa vanhoja aikansa eläneitä, kulahtaneiksikin kutsuttuja klassikoita Huuto.netistä. Yleensä postit maksaa 3-4 kertaa enemmän kuin eurolla ostamani kirja. Mekaaninen preproduktio on tuottanut sellaisen määrän kirjoja ihmisten nurkkiin, ettei niillä juuri ole enää mitään jälleenmyyntiarvoa. Siitä huolimatta luen Graham Greenen "Hiljaista amerikkalaista". Uusien kirjojen luetteloa en seuraa, sillä mielestäni joka syksy, joka kevät ei ilmesty montakaan kirjaa jonka katsoisin tarpeelliseksi lukea. Tänä syksynä olen lukenut uusista Simo Salmisen ja Vladimir Putinin elämäkerrat. Mutta jotenkin tuntuu että jokailtaisesta lukemisrituaalista olisi siitäkin päästävä eroon. Se rassaa aivoja. Senkin ajan voisi vain miettiä onko omassa päässä enää mitään ajatuksia, sellaisia joista raportoida eteenpäin. Yhä harvemmin, kuten Valenciassa lymyilevä dr. Muza voi todistaa (sen kunniaksi soitan taustalla valencialaista radioasemaa). Taisin jo about 1996 todeta elämänohjeekseni; stay empty, stay. Eikä se ole miksikään muuttunut, vaikka erilainen tajuntateollisuuss meinaa räjäyttää pääni ja joudun turvautumaan jopa dokaamisen kaltaisiin regressivisiin menetelmiin, jotka ovat täyttä ajan hukkaa. Haluan siis aikaa. Voimia olla täyttämättä sitä kaikella sälällä. Tähän projektiin vaaditaan kaikki voimani. Nytkin menen ajamaan kuntopyörällä tunnin, iPhonesta kuuntelen samalla Economistia. Mutta sen jälkeen tunti tai kaksi ei mitään, ei niin mitään...

9/17/2012

Waiting For The Dog

Koira vietiin Puksun Siwan edestä, vaikka hän oli tarkkaan suunnitellut ostosten teon nopeasti. Huhu kertoi kahden mustalaisen kaupitelleen pari päivää myöhemmin Myyrmäen ostarilla kultaista noutajaa. Hän ei kuitenkaan uskonut, että koira olisi kadonnut hänen elämästään lopullisesti. Se oli viisas koira, odottaisi vain saumaa ja karkaisi takaisin. Menetettyään parhaan ja ainoan ystävänsä mies alkoi mennä joka iltapäivä neljältä sen katoamisen aikaan Puksun Siwan eteen odottamaan. Jonain päivänä koira palaisi, oli hän varma. Eikä hänellä ollut muutenkaan mitään tekemistä nyt kun koira oli poissa. Työkyvyttömyyseläke tuli Ruotsista kuukausittain hänen tililleen. Sillä hän eli ihan mukavasti kun malttoi ottaa hissukseen. Neljästä kahdeksaan joka ikinen iltapäivä mies odotti koiraansa palaavaksi. Sen jälkeen he eläisivät kaikki jäljellä olevat yhteiset päivänsä toisilleen uskollisina, kumpikin kykynsä mukaan parhaansa toisen onnen eteen tehden. Monet kehottivat häntä hankkimaan uuden koiran. Koira kuin koira nuo epäkoiraihmiset ajattelivat. Mutta eri koira ei ole sama koira jota hän odotti. Ei ainoaa ystävää jätetä ennen kuin on varmaa ettei se palaa. Kun sana koiraa uskollisesti odottavasta miehestä alkoi levitä kertyi Puksun Siwan eteen paikallisia tyhjäntoimittajia töllistelemään. Pian mediakin sai vihiä ja koiraa uskollisesti odottava mies päätyi Kympinuutisten loppukevennykseen. Hau hau, juontaja totesi nauraen sen jälkeen. Hau hau hau, toinen jatkoi. Kun miehen koiran odottamisesta ei tullut loppua alkoi väki väetä, vaikka Puksun Siwa mainosti itseään Kadonneen koiran kauppana. Säät lensivät vinhasti miehen yllä, mutta jokaikinen päivä arkea pyhää hän palasi odottamaan kadonneeen koiransa paluuta. Mies kävi Puksun juoruämmiä sääliksi ja he soittivat sosiaalihuoltoon. Tuommoinen reppana pitäisi panna hoitoon, vilustuu lopulta kuoliaaksi. Syystemi lähetti paskahatut paikalle. He ottivat miehen henkilötiedot ja ihmettelivät aikansa touhua. Sitten he hyppäsivät mustaanmaijaan ja ajoivat pullakahveille Puksun ABC:lle. Ei siitä lopulta kukaan ollut varma montako vuotta mies odotti. Mutta monta niitä oli ja koko ajan tippui vinhaa vauhtia lisää. Alkoi jo mieheltä tukka harmaantuen harventua ja ihan lysyyn alkoi kutistua ilmakehän paineesta, jolle itsensä päivittäin altisti. Joku psykologi kirjoitti Tieteessä ja Edistyksessä miehen melko varmana sairastavan sairautta, jossa hän ei kokenut aikaa lineaarisena janana. Hän koki jokaisen hetken, jokaisen odottamansa päivän ainutkertaisena tapauksena, jolla ei muistanut eikä tajunnut olevan mitään yhteyttä edellisiin päiviin. Mies oli siis niin puhki päästään että sillä ei edes aika tullut pitkäksi koiraa odottaessaan kun se ei tajunnut eikä muistanut siellä töllöttäneensä tyhjyyteen jo vuosikaudet. Tämmöisen tarinat eivät tapaa pääättyä hyvin. Mutta aina ei käy kuten kaikki ovat varmoja. Kuudetta tai seitsemättä vuotta odottaesaan yhtenä talvi-iltana mies näki koiran vihdoin palaavan. Se kulki ylpeänä ja onnellisena miehen ja naisen kanssa. Sen turkki hohti puhtaaana ja hyvin harjattuna. Kyyneleet tulivat miehen silmiin, hän ei ollut odottanut turhaan. Koira tuli lähemmäs, lähemmäs... Nyt jokin ei tässä jutussa täsmää. Koiran jatkoi onnellisena häntäänsä heiluttaen miehen ohitse, haukahti vain ohimennen hänelle. Pariskunta katosi koiran kanssa Vantaajoen suuntaan. Mies oli niin lamaantunut tapahtumien saamasta käänteestä, että ei edes tajunnut lähteä perään. Ja taas oli koira poissa. Mies palasi vuokraluukkuunsa tyhjin käsin. Turhaako oli odottanut? Mitä vielä. Seuraavana päivänä hän ilmestyi jälleen Puksun Siwan luokse iltapäivällä neljältä odottamaan. Kaikki jatkui kuin ennenkin. Mies oli varma; jonain päivänä koira palaa. Ja sinne mies jää odottamaan jo kauan sitten kadottamaansa koiraa uskollisena omistajana joka ei hylkää tapahtui mitä tapahtui parasta ja ainoaa ystäväänsä. Ja jos mies ei ole tällä välin ehtinyt kuolla, niin siellä Puksun Siwan edessä vieläkin odottaa koiraansa palaavaksi.

9/14/2012

We Got To Get In To Get Out

Olen ollut viime aikoina hyvä ja kiltti poika. Saan siitä palkinnon. Poissa ovat häilyvät merten takaiset mielialat. En jaksa juopotella, vetää huumeita, vain energiajuomat sallitaan. Luultavasti asiat ovat paremmin kuin koskaan, olen itkenyt useamman kerran matkalla pankkiin. Minä olen se mies joka kuskaa koiraa joella kaksi kertaa päivässä. Minä käyn salilla heittään veivin, poljen kuntopyörää katsellen urheilua 60 tuumaiselta, jolla sisustin olohuoneen kun 46 tuuma alkoi tuntua surkealta tapaukselta. Katson, katson, katson. Lätkää, fudista, tennistä. Pelaan, pelaan, pelaan. Tennistä ja rahapelejä. Ne antoivat minulle systeemistä kovat dropit. Väittävät minulla olevan kolmoishermosäryn päässäni. Joudun vuoden lopulla poskiontelot korjaavaan leikkaukseen. Otan parit päiväunet, nukun yöt kaukana poissa. Kun olen saleissa katson kalvon takaa epäihmisten puolimaailmaa, jonne olen jollain tapaa eksynyt. Kirjaan tapahtumia, jos olisin jotenkin vielä vauhdissa voisin koota niistä messeviä kertomuksia. Mutta nuo ajat päättyivät jo ajat sitten. Nyt olen vain harso jonka läpi viihde virtaa. En valita osaani, monet meistä ovat jo heittäneet veivinsä. Mutta minulla ei ole mitään kiirettä. Eihän koira pärjäisi ilman minua, eikä minulla ole muuta ongelmaa kuin ettei ole ongelmaa. Katson tätä tässä näin. Minä kuolen sitten kun aikani tulee täyteen. On se aika vuodesta kun rääkyvät hanhet kerääntyvät Vanhankaupunginlahdelle. Ei niillä ole mikään kiire. Popsivat masut täyteen, lähtevät vasta kun niiden antennit väittävät talven lopullisesti olevan täällä. Tätä kuviota on tässä maailmankaudessa toistettu niin pitkään, että jo alkaa viesti mennä perille. Lennellään edes takaisin ja sitten toiset linnut jatkavat siipiensä räpyttämistä. Siitä vaan, ei minulla ole niiden touhuista mitään pahaa sanottavaa. Naapuriini on muuttanut entinen jääkiekkoilija Juha Lohikoski. Hän on varsinainen tapaus. Pimputtelee ovikelloa mihin vuorokauden aikaan tahansa. Vaatii minua kirjoittamaan muistelmansa, kun kuuli minun olevan entisiä yliopiston miehiä. Lohikoski on semmoinen liberaali, että sitä pitää varoa. Kerran sen tyttöystävä, yksi niistä, soitti järkyttyneenä ovikelloani. Oli löytänyt Lohikosken samasta sängystä toisen miehen kanssa. Ja kiiresti oli se toinen mies painellut kylppäriin pesemään rakkauden yön liemet perseestään. Mitäpä tuohon lisäämään. Kaikenalaista väkeä nykyään riittää kaikkialle. Lohikoski huvittelee ampumalla tupakan natsoja parvekkeeltaan taloyhtiön hallituksen puheenjohtajaa päin tämän tullessa tärkeistä asioistaan keskustasta. Puheenjohtaja oli uhannut varoituksella. Lohikoski oli uhannut pimeällä panna hänen vaimoaan. Sitten olikin isännöitsijä listan kanssa keräämässä nimiä Lohikosken häätämiseksi. Kirjoitin alle, en omaani, vaan Buffalo Billin nimen. Puh.joht. oli niin tohkeissaan että ei huomannut mitään. Tämän enempää en jaksa tätä vyyhteä tässä alkaa avaamaan. Olen pääasiassa katsonut televisiota. Meillä näkyy Welhon L-paketti, Welhon-digikanavapaketti, C More (entinen Canal+), Viasat Sport. Pitää tarkasti suunnitella päivän ohjelma, että mitään tärkeää ei pääse livahtamaan ohi. Boksille panen kamaa, siellä 1472 tuntia ohjelmaa. Se on 61 vuorokautta. Revi sitten tästä. Kirjoja yritän lukea, parhaimmillaan se on ihan mukavaa hommaa. Luin Stieg Larssonin Millenium trilogian eka osan. Ei se saanut meikäläistä hyppimään tasajalkaa, mutta yli 60 miljoonaa kärpästä ei voi olla väärässä. Graham Greeneäkin olen lukenut "Inhimillisen tekijän" ja "Kunniakonsulin". Tietty ulkopuolisuus leimaa kirjojen päähenkilöitä, mutta kovasti ne maistuvat paperilta. Sen korvaan soittamalla Spotifystä täysillä Progeradiota, jonka olen ite kustomoinut. Maailman tapahtumat eivät minua häiritse. Tarkastelen nykyisyyttä historiana. Tämän vuoksi tilaan edelleenkin Economistia, vaikka olen jo pitkään yrittänyt tästä ainoasta tilaamastani lehdestä päästä eroon. Itse asiassa en lue sitä vaan kuuntelen audioversion samalla kun katson fudista 60-tuumaiselta. Kovasti maailmassa heitättää, mutta ei hätää. Painetaan vaan seteleitä ja sitten jossain vaiheessa nollataan velat. Ei kai kukaan täystörppö kuvittele että maailman imaginaariset velkasummat voitaisiin joskus jollakin opilla maksaa? Ja sitten on aika kuljettaa koiraa, se on lähes aikuinen nyt. Kaksi vuotta ja risat. Se ei tykkää olla yksin kun joudun viipymään saleissa ja muualla. Mutta enää se ei ala hajottamaan paikkoja. Koirilla ei ole hääppöinen ajantaju. Sille on sama olenko poissa viisi minuuttia tai 10 tuntia. Unissaan vaan porisee ja haukkuu vihollisiaan. Niinhän minäkin tein kun olin vielä aineosaston leivissä.

7/21/2012

Canoeing in River Vantaa, Helsinki

7/20/2012

6/20/2012

Bloomsday Helsinki 16.6.2012

5/21/2012

Thåström bor i Stockholm

5/14/2012

KL Traffic

4/27/2012

Phuket-Krabi All Night Long

4/25/2012

Galaxy Macao Casino Resort

4/20/2012

Pattayan pojat - Pattaya Boys

Thåström@Tavastia, Helsingfors 18.4.2012

3/07/2012

ATK:n Timo Räty on Kuntaliiton Timo Kietäväinen on "Talon miehen" Englund?

Ote paljon kiinnostusta herättäneestä julkisen sektorin sadistista työpaikkakiusaamista ja kiusaajien sielun elämää peilaavasta pian ilmestyvästä kaiken paljastavasta romaanistani "Talon mies", luku 8:

8. Työkkäri ahdistelee Englundia
Palatessani Bulevardiasta näin tyttöjen tulevan alas Talon portaita. Aavistin vaikeuksia olevan tiedossa.
- Seuraatteko te minua?
- Emme seuraa, tytöt vastasivat pelästyneinä.
- Mitä te siinä sitten teette?
- Olemme menossa syömään.
- Näin varhain? Eihän kello ole vielä yhtätoistakaan. Aiotte viettää pitkän lounaan?
- Emme aio.
- Kuljette perässäni kuin nuuskijakoirat.
- Ei kuljeta. Itse seuraat meitä koko ajan.
- Miksi seuraisin?
- Sitä mekin ihmetellään...
- Siinähän ihmettelette. Minulla on oikeus kulkea missä tykkään. Lisäksi minulla on yksikön nokkamiehenä oikeus ja velvollisuus tarkkailla touhujanne. Homman mennessä retuperälle tarvittaessa oikaisen ja jopa rankaisen. Pisteytän koko ajan alaisiani. Kehittelen tästä mittaria joka pätee kaikkialla maailmassa. Tälle voi olla maailmalla isot markkinat riidanhaastajien ruotuun laittamiseksi. Jos ette ala sooloilemaan tai muuten sekoilemaan, ei teillä ole tässä Talossa mitään hätää. Teette mitä vaadin, ettekä kysele pahan tapanne mukaan hommien järjellisyyden perään. Jätätte vaativamman tason aivotyön johtoryhmän huoleksi.
- Yritämme parhaamme, tytöt vakuuttivat meikkien valuessa Gelsomina-kyyneleinä heidän poskilleen.
- Tästä ei tule mitään. Taas alatte pillittämään. Ettekö ymmärrä että tässä aikuisten maailmassa ei ole tunteille sijaa? Kaiken lisäksi vietätte pitkän ruokatunnin ties missä. Ainakaan minä en ole siitä paikasta tietoinen. Palattuanne työhuoneeseenne pohditte sitten loppupäivän soittaisitteko jälleen työkkäriin tarkastaja Pelkoselle...
- Ei me soiteta. Ei enää ikinä.
- Niinhän te sanotte. Mutta mistä minä tiedän vaikka soittelisitte sille vasurille joka päivä? Taitaa olla tätä nykyä peräti perhetuttu? Tulee viikonloppuisin syömään teille ja neuvoo kuinka panna kapuloita Talon rattaisiin jonkin sekopäisen työlainsäädännön perusteella.
- Ei varmasti soitella. Eihän meillä ole enää edes puhelinta huoneessamme. Kännykän käytön olet valvomon ratsian uhalla kieltänyt meiltä työaikana. Joudumme jättämään ne kellokortin viereiseen telineeseen.
- Ei ole enää edes lankapuhelinta? Valvomon tyypit ovat näköjään sittenkin tolkun väkeä. Pyysin heitä vähän pitämään silmällä soitteluitanne. Olette ilmeisesti soitelleet siihen malliin, että he päättivät hakea oma-aloitteisesti teiltä puhelimen pois. Ihailtavaa oma-aloitteisuutta sinihaalareilta! Kännykkätelineestä on Talon johtoryhmä esityksestäni kaikessa viisaudessaan päättänyt. Nyt voitte keskittyä muun suorittavan tason tukihenkilöstön tavoin iskemään kaikin voimin tietoa koneeseen. Syökää vaikka mahanne puhki, mutta puhelinta ei palauteta ja kännykät pysyvät työajan telineessä. Korkeintaan valvomosta tulee teille lasku senssilinjoille ja auttavaan puhelimeen soittelemisesta, uhkasin vapisevia tyttöjä joiden hengitykset vinkuivat kuin astmaattisella eläimellä. Sitten kävelin tutut 237 askelta Vanhan oopperatalon pihan poikki Bulevardiaan. Tarkistuslaskelmani pitivät täsmälleen kutinsa. Tiesin olevani edelleenkin oikeilla jäljillä, askelen edessä muita.
Kännykkäni soi juuri saatuani ensimmäisen ginin kumotuksi ja kyyparin tuodessa juuri toista ilman merkkiä, kuten sanattomaan sopimukseemme kuului.
- Haloo? huusin kännyyn.
- No täällä taas tarkastaja Pelkonen, hei!
- Pelkonen? Työkkärin Pelkonen?
- Sama mies. On tullut taas valituksia Talon tiimoilta.
- Voi helvetin helvetti. Tämä tästä enää puuttui. Kohta palaa päreet. Turha väittää minun yrittävän panna kapuloita rakkaisiin...tarkoitan rattaisiin. Eikö teillä todellakaan ole mitään järkevää tekemistä siellä työkkärissä? Jos yrittäisitte vaihteeksi etsi töitä työttömille tai minkä vuoksi se turha puulaaki veronmaksajien rahoja hukkaan jauhaakin.
- Mutta suoraan asiaan mennen tämä on jo kolmas ilmoitus. Meidän täytyy harkita tosissamme toimenpiteisiin ryhtymistä.
- Harkitkaa rauhassa. Pääasia ettette ryhdy. Ymmärrätte kai olevanne kiipelissä, jos tämä tyhjänpäiväinen työskentelyni häirintä ei lopu tähän paikkaan? Tuliko selväksi? Aiheeton ilmianto. Eikä ollut edes ensimmäinen lajissaan. Talon työsuojeluvaltuutettu Mähkönen todistaa kaiken olevan puti puhdasta, ei niin mitään valittamisen aihetta. Pian minun on pakko panna suuri pyörä pyörimään ja raportoida tästä ylempään kerrokseen, tarvittaessa aina ministeriöön saakka.
- Toki teille tarjotaan mahdollisuus vastineeseen.
- Se tuli jo. Ette enää tämän jälkeen häiritse minuuttiaikatauluani tai päädytte pian hyllylle virastanne. Kohta katsotaan kuka on kuka. Talon johtoryhmällä on jo aikaisemman perusteella täysi raivo päällä ja korkeantason yhteyksiä päättäjiin piisaa. Keinoja panna työkkärin tyypit kuriin meillä todellakin piisaa, eikä niitä kaihdeta tarvittaessa käyttää, huusin kännyyn katkaisten puhelun täsmälleen tähän.
Seuraavaksi soitin työsuojeluvaltuutettu Mähköselle.
-Ne työkkärin tyypit ovat taas kimpussamme. Et hoida hommiasi sopimuksemme mukaan kun ilmanaikuinen jankutus ei näytä loppuvan.
- Aina olen kiistänyt kaikissa mahdollisissa yhteyksissä kaikki Talon työilmapiiristä tehdyt valitukset. Hesarin toimittajallekin kiistin ohjeittesi mukaan että Talossa mitään kymmeniä työpaikkakiusaamisia olisi tapahtunut…
- Pitäisiköhän sinun taas laatia lehdistötiedote Talon esimerkillisestä työilmapiiristä jota katkerat urallaan epäonnistuneet kansanvillitsijät yrittävät sabotoida. Keräät siihen liitteeksi kaikkien Talon työntekijöiden allekirjoitukset. Ehkä Pelkosen sakki ja median kukkahattuämmät jättävät meidät rauhaan. Tuliko selväksi?
- Selväksi tuli.
- Mähkönen, minusta tuntuu että sinulla on edessäsi nousujohteinen ura Talon henkilöstöhallinnossa.
Palaessani Taloon marssin suoraan tyttöjen huoneeseen tekemään jo ties monettako kertaa tilit selviksi:
- Teillä on nyt liikaa ordoonienergiaa veressä, tai mikä piru se pistääkin ämmät kiimaan. Suuntaatte kaiken seksuaalisen ylimääräenergianne minuun koska kaikesta huolimatta olen sittenkin antanut tielle liikaa siimaa. Jos ette älyä lopettaa, taidan minä vuorostani soittaa työkkäriin tarkastaja Pelkosen esimiehelle.
- Mitä ihmeen energiaa, tytöt sopersivat. Tunsin kaluni jäykistyvän heidän kauhun täyttämien silmien edessä. Olin herra ja minulla oli oikeus tehdä mitä parhaaksi katsoin. Tarvittaessa nylkyttäisin kaikin voimin, saisivat tuntea alapäässään miltä kunnon sonnin raivo tuntuu. Me molemmat tahot tiesimme tyttöjen olevan yhä enemmän oikkujeni ja orkkujeni armoilla. He olivat tukevasti koukussa, eikä vastaan räpiköiminen enää auttaisi.
- Ette tiedä ordoonienergiasta? Se on vähän syvällisempi jonkun ukko-Freudin porukan veikon keksimä teoria. Jos seksuaalisesti typistynyt ihminen saa puhkaistua itseään ympäröivään muuriin aukon, sehän yrittää pirulainen purkaa kaiken itseään rassaavan ylimääräisen panoenergiansa sen reiän kautta. Ymmärrän että ette ymmärrä mitä puhun. Ette ole tietopuolisia naikkosia. Soittakaa terveysministeriöön, siellä osataan mahdollisesti neuvoa ja tarpeen vaatiessa teille myönnetään lupa reseptilääkettä vahvempaan kamaan, jos teitä ei saada muuten rauhoittumaan.
Homma junnasi paikallaan. Tytöt eivät saaneet koneestaan täysiä tehoja irti. Epäilivät koko tiedon tallentamisprojektia turhaksi, sairaan mieleni oikuksi. Olin epäonnistunut heidän kouluttamisessaan. Homma oli siirtynyt uudelle tasolle, enkä aikonut enää yritellä näytellä normaalia. Mieleni teki lähteä uudestaan tarkistamaan onko onnehen edelleen ja varmasti 237 askelta, mutta juuri tarkastusmatkalta palanneena sulkeuduin käymälään räpläämään kovaksi jumittanutta kaluani. Isompaa panisin perseeseen, pieni sai tyytyä imemään jo kerran satsin ampuneen kaluni puhtaaksi.
Palatessani hermohetkeltä potkaisin tyttöjen huoneen oven auki.
- Tulkaa jo tyttöset pois piilosta pöydän alta. Vihainen mummo kuoli jo ajat sitten. Katsokaa minua suoraan silmiin. Voittakaa pelkonne. Hauskaahan tänne on tultu pitämään, huusin rehvakkaasti huoneen mykkyyteen ja painuin kuin painuinkin takaisin ginitotille Bulevardiaan.
Joku hippien tanssiporukka purki vehkeitään transitista vanhan oopperan pihassa Helsingin mustavalkoiseen syyssäähän. Yritin olla irvistämättä heille. Keskityin varmuuslaskentaan. 237 askelta onneen piti kutinsa. Olin varmistanut asian varmistamisen päälle, mutta aina on hyvä laskea vielä kerran varmuuden vuoksi. Ei satu erheitä ja tuntee homman olevan hanskassa.

Monitored by CloverTV

https://www.facebook.com/jussi.apila

p.s. Vaikka omakehu haisee, en malta olla kertomatta porukkani kanssa spämmänneeni netin täyteen vastalauseita kun Kuntaliiton varatoimitusjohtaja Timo Kietäväinen pyrki Kuntien eläkevakuutuksen toimitusjohtajaksi päästäkseen haaskaamaaan veromaksajien eläkerahat kepulaisille tyypilliseen tapaan Rovaniemen kelkkatehtaan kaltaisiin kuolleina syntyneisiin hankkeisiin ja muuhun maalaistollojen hölynpölyyn.

Saimme onneksi tiedon että Kepu oli sopinut Kietäväisen nimittämisestä salakabinetissaan. Seuraavana päivänä Suomen kaikki keskeiset netin keskustelupalstat spämmättiin täyteen Kietäväisen hyväveli-verkostoa kyseisestä virkanimtyksen koplaamisesta syyttäviä kirjoituksia.

Paska alkoi valua salakähmijöiden lahkeesta ja viime hetkellä virkaan nimitettiin neverheart-tyttönen. Oikeus oli voittanut vielä ainakin kerrran. Nettidemokratia siis korjasi oikean demokratian väärinkäytöksen. Mutta sadistinen kiusaaminen jatkuu uutisoinnin mukaan Kuntaliitosssa ja muissa aikansa eläneissä kähmäisissä AKT:n kaltaisissa pönötysorganisaatioissa. Siitä saadaan pian lukea mitään säästämätön ja pelkäämätön teos "Talon mies".

Haukkuisin tähän tasapuolisuuden nimissä myös Kuntaliiton nykyisen neverheart-toimitusjohtajan, mutta en millään saa päähäni hänen nimeään. Hän on onnistunut saavuttamaan historian unohduksen jo toimikaudellaan. Muuttumaan näkymättömäksi ihmiseksi. Se on jo aika kova saavutus. Ei muuta kuin jatketaan samaan malliin, niin silppukuntia suojeleva Kuntaliiton mafia tekee itse istsestään selvää ja me kunnon veronmaksajat saamme nukkua elättien uhasta vapaana makoisia yöunia...

2/03/2012

Visions of Asia 2011