8/26/2011

Suicide Is Painless...


... it brings so many changes. Game of life is hard to take, gonna lose it anyway.

Katoaminen maan päältä elävänä jäljettömiin ikiajoiksi. Nostaa käteiset, myydä omaisuus. Lentää monimutkaisten operaatioiden seurauksena johokin Kalkutan tapaiseen mestaan tai muualle Intiaan. Arvioni mukaan yli miljardin asukkaan Intiassa on parhaimmat mahikset kadota väkijoukkoon jälkiä mahdollisille jälkeäjille jättämättä.

Sinne ne katosivat after the show "Pillerirannikon" Apila ja "Yksinkertaisten ihmisten" varatoimari Englund. Englundin asunto on tyhjillään Ogelissa, Apilan kamat on kuskattu häädön jälkeen kaatopaikalle. Sinne taisivat kadota hänen vuosikymmenten aikan tekemänsä muistiinpanotkin. Kukaan ei välitä tippaakaan. Ritchey Edwards ja Arthur Rimbaud tuhosivat myös paprunsa ennen katoamistaan.

Mikä on se voima joka saa ihmisen katkaisemaan ilman vihjettä välit menneisyyteen? Kai se on jokin mielisairauden tapainen tila, jossa uskottelee kaiken hyvän olevan edessä kun hävittää kaiken tämän paskan jälkiä jättämättä taakseen. tai sitten yksinkertaisesti halu kadota jäljettömiin, mahdollisia syitä on miljardeja.


Elin itse lähes koko 90-luvun samanlaisessa lähdön pakkomielteessä. Kun asiat lopulta menivät vituroilleen pakomatkani entisestä ei lopulta edennyt kuin Helsingin Alppilaan, vaikka pitkät ajat hortoilin rajatilassa ympäri Intiaa. Intia ja sinne katoaminen oli minulle pakkomielle. Vielä tällä vuosituhannellakin podin pitkään lähdön pakkomiellettä. Tällä kertaa matkani suntautui Thaimaahan ja muualle Kaakkois-Aasiaan.

Mutta nyt tuntuu jotenkin asiat seestyneen, enkä tunne kuntosalin ohella pakkomiellettä lähteä yhtään minnekään. En edes pakoa viinan ja aineiden turruttavaan turvaan. Elämäni voi ilmaista lauseella: Hän luki historian kirjoja ja kävelytti koiraa. Silloin lähteminen vasta onkin palkitsevaa ja mukavaa, kun ei koko ajan pelko perseessä mieti paluuta helvettin, sen kuumimpiin ja pimeimpiin leiskoihin.

Mietitään näitä kahta Hong Kongiin asettamaani repaleista sankaria. Heillä ei ole hääpösti tulevaisuuden prospekteja Härmässä, mutta katoaminen ilmoittamatta kenellekään lähentelee liiottelua. Tai ehkä heillä ei ole mielestään enää ketään jota asia kiinnostaisi. Oli miten oli, annetaan kundien sekoilla Honkkareissa. Lenännän itse katsomaan heidän touhujaan marraskuun alussa.

Ehkä he ovat silloin kadonneet myös Hong Kongista kuin tuhka tuleen. Apila on Goassa lehmänlantalattiaisessa majassa ja Englund vetämässä Sianpääginiä jossakin kaukaisimmassa viidakossa, jota en osaa edes tässä yhtydessä nimetä.

Ehkä saamme heidät vielä takaisin tähän tarinaan. Mutta mikä tahansa on mahdollista kun ollaan tekemisissä tyyppien kanssa jotka ovat breikanneet through to the other side. Eikä heidän tapauksistaan olla kinnostuneita yhtään samaan tapaan kuin Jim Morrisonin ja Ritchey Edwardisn kataoamisesta.

p.s. Jalle T. ilmoitti olevansa marraskuussa Pattayalla, joten saatan käydä tervehtimässä häntä siellä Bangkokista käsin. Ehkä olen tuolloin kyllästynyt tähän Kaikkitietävän kertojan rooliini ja pannut itsekin yhteydet menneeseen salaperäisen selittämättömästi poikki, vaikka sainkin eilen avaimen talomme alakerran punttisalille. Se näkee ken elää tällä hurmaavan kauniilla planeetalla.


8/23/2011

Kevin Carter (1960-1994)




Hän syntyi Etelä-Afrikassa hyvintoimeentulevaan valkoiseen perheeseen. Kuitenkin hän vastusti apartheidia jo nuoruudestaan lähtien. Hän ei menestynyt koulussa, joten hän joutui armeijaan. Siellä hän sai "neekerinnussijan" maineen ja häntä potkittiin perseelle. Ollessaan vartiossa hän ainoastaan loukkaantui vakavasti ANC:n pommi-ikussa. Muut 19 sotilasta kuolivat.

Armeijan jälkeen hän ryhtyi valokuvaajaksi. Samoihin aikoihin hän alkoi käyttää huumeita. Kuolema ja vaara vetivät häntä puoleensa. Hän meni kusisiin paikkoihin kuvaamaan mellakoita. Hän säilyi kuin ihmeen kaupalla hengissä.

Kun on nähnyt kuoleman katseen, ei sitä voi enää koskaan unohtaa. Hän meni sotapaikoille todistamaan kamerallaan elämän päättymistä. Afrikassa tähän tarjoutui lukuisia tilaisuuksia. Vuonna 1993 hän oli Sudanissa, kun ihmisiä kuoli nälkään kuin kärpäsiä. Kaikkialla minne hän kameransa linssin suuntasi näkyi vain kuolemassa olevia ihmisiä.

Kun hän ei enää kestänyt, meni hän erääseen pensaaseen levähtääkseen hetken. Silloin hän näki pensaista ryömivän viimeisillä voimillaan nälkään kuolemassa olevan pikkutytön. Tyttöä seurasi kärsivällisenä korppikotka, joak tiesi pian vuoronsa tulevan. Tyttö yritti ryömiä kohti Punaisen ristin ruokintapaikkaa, mutta matka oli aivan liian pitkä.

Hän suuntasi kameransa näkymään ja jäi odottamaan, että korppikotka levittäisi siipensä. Hän odotti 20 minuuttia turhaan. Sitten hän otti kuvan, jossa kuolemassa olevaa lasta katsoo pilkallisesti ateriastaan varma korppikotka.

Jälkeenpäin hän istui itkemässä. Hän ajatteli neljä vuotiasta omaa pientä tytärtään.

Hän voitti kuvallaan Pulitzerin palkinnon. Kaikessa järkyttävyydessän tuo kuva kertoi kaiken siitä, miten suurimmalle osalle maailman ihmisistä on käymässä. Kuva herätti myös ankaraa kritiikkiä. Monen mielestä hänen olisi pitänyt kantaa kuolemassa oleva pikkutyttö ruokapaikalle sen sijaan, että tyytyi vain todistamaan kamerallaan tapahtunutta ja jättämään tytön kuolemaan.

Hän ei koskaan toipunut tuosta, eikä monista muistakaan näkymistä, jotka vainosivat häntä. Lisäksi hänen paras kuvaajaystävänsä ammutiin sotatantereella. Hänen huumeongelmansa paheni. Kun piikki menee kerran sisään, se ei enää koskaan tule ulos. Kenties huumeilla oli myös oma osansa siihen miten kaikki päättyi.

Hänen ystävänsä muistelevat hänen usein katuneen katkerasti, että ei ollut pelastanut tyttöä korppikotkan terävältä nokalta. Tapahtuma vainosi häntä päivin öin.

Kolme kuukautta Pulitzerin palkinnon saamisen jälkeen hän teki itsemurhan pakokaasulla. Hänen päänsä nojasi löydettäessä makuupussiin, joka oli kokenut hänen kanssaan kaiken kauheuden, mitä tällä planeetalla on koko ajan meneillään.

Jättämässään viestissä hän toivoi tapaavansa kuolemanlaaksossa kuvaajaystävänsä. Hän kertoi myös pahoitellen, että hän ei enää kestänut kuvia näkemistään hirveyksistä, jotka pyörivät onlinena hänen tajunnassaan.
******
Kuoleva lapsi ja korppikotka jäi Kevin Carterin uran kohokohdaksi. Lukiessani juuri suomeksi ilmestynyttä Manic Street Preachersien kitaristi-yleissekoilija Ritchey Edwardsin elämäkertaa Spptifyn luukuttaessa kuulokkeissa bändiä täysillä, muistin tämän n. 1997 tekemäni pätkän. Sen innoittjana oli Manicsien biisi "Kevin Carter". Ja ei muuta kuin kaivamaan juttu esiin Webarchivesta, joka säilöö kaiken mitä me emme edes haluaisi.

Vettä on tuon jälkeen paljon virrannut Vantaanjoessa, vaikka asunkin edelleen lähellä sen rantaa, mutta toisella puolen. Ihmiset ovat osittain uusia, osittain entisiä. Tällä hetkellä en edes epäile heitä salaa vaihdetuiksi, kuten Hesperiassa keväällä 1997. Tuolloin elin upean kauniin manian ja siinä sivussa sivusin Ritcey Edwadsin tarinaa.

Vielä mä dallaan, vaikkei moni sitä uskonutkaan. He olivat oikeassa; minun olisi tullut kuolla joihinkin epämääräisiin overdoseihin tai kaatumiseen pääedellä portaat alas Helsingin Alppilasssa jo vuosituhannen vaihteen tienoilla. Mutta vielä mä dallaan. Erinäiset sunbstanssit ovat vaihtuneet urheilun eri muotoihin ja koiran kävelyttämiseen. Ei pala rööki, ei kulu kossu, ei pala mari, ei ainakaan kovin usein.

Tämä kaikki elämä on hyvin juuri näin tässä näin.


8/20/2011

Kuntaliitto Memories from "Pillerirannikko"

Nyt kun Suomen kepulaisiin liian pitkään turvanneet silppukunnat viedään teuraalle, ja Kuntaliiton umpikepulainen piipittäjä Timo Kietävinen yrittää vielä epätoivon vimmalla jatkaa Kuntaliitossa ilmanaikaista hokemistaan, että kunnilta ei saa leikata stadilaisten rahoja, on paikallaan tehdä muutama huomio noista oman aikamme Kuntaliiton stalinisteista. Kietäväinen hankkiutui pelinpolitiikalla kuntien keskusjärjestöön aikoinaan koska pelkäsi putoavansa eduskunnasta olemattomien näyttöjensä vuoksi. Kuntaliitossa tämä savolainen tolvana pantiin vahtimaan kuntien raha-asiota sillä seurauksella, että suurin osa niistä on jo aikoja ollut käytännössä konkassa. Kietäväinen on ollut siinä mielessä hyvä mies meidän rehellisten veronmaksajien kannalta, että hänen täydellinen osaamattomuutensa on jouduttanut kepulaisten silppukuntien tuhoa, kun ne ovat uskoneet hänen kykenevän hokemalla "kunnilta ei saa leikata" - mantraansa suojelemaan niitä tuholta.

Kietäväisen olisi koko hänen Kuntaliitto ajan voinut korvata automaatti, joka olisi jokaisen asian yhteydessä kuuluttanut: "Kunnille lisää, kunnilta ei mitään pois, silppukunnat säilytettävä". Onneksi Kepu ajoi itsensä viime vaaleissa pienimmäksi oppisitiopuolueeksi josta ei enää tarvitse välittää. Kokomus ja demarit voivat nyt tehdä silppukunnista epöröimättä silppua. Kietäväinen päätyy muiden maamme talouden tyrineiden tavoin onneksi nahkurin orsille kaikista niistä miljardeista joita hän Kepun nimissä on kupannut Suomen ydinalueilta elinkelvottomien silppukuntien pystyssä pitämiseen.

Kietäväinen on ympäröinyt itsensä Kuntaliitossa stalinisteille tyypilliseen tapaan samanmielisillä perseennuolijoilla. Tässä rivossa näytelmässä Kietäväisen ympäröineeltä hovilta unohtui, että maailma muuttui ja nyt he ovat peloissaan kuin pupujussit. Tähän mielistelyyn ihastumisen syntiin ei tosin ole syytön Kuntaliiton nykyinen toimistusjohtaja Kari-Pekka Mäki-Lohiluomakaan. Kun hän menee talon ruokalaan nöyristelijöitä roikkuu pilvin pimein hänen perässään. Eikä hänkään ole kyennyt näkemään imarteluihin antautuneena Kuntaliiton tuhoisaa vaikutusta Suomen yhteiskuntaan ja talouteen.

Kietäväinen haisi muistaakseni aina hieltä ja pelasi lakkaamatta poliitista peliään oman asemansa turvaamiseksi, sillä kaiketi hän itsekin ymmärsi oman osaamattomuutensa talouden ja myös kuntatalouden asioissa. Kietäväinen on kotoisin jostakin Savosta, ja on kuulemma viime vuosina pummannut veronmaksajien fyrkkaa jonkin ortodoksisen hökötyksen pystyttämiseen umpikieroille savolaismaille.

Suomalaisissa isoissa yrityksissä ja julkisen sektorin byrokratioissa on vakava keskijohdon paisuminen ja sitä kautta byrokratian räjähtäminen taivaisiin. Kietäväisenkin ympäröi Kuntaliitossa häntä kaikin tavoin mielistelevä pikkupomojen kaarti: on kuin Nokiassa (toisessa Kepulaisin opein tuhoon johdetussa superbyrokratiassa) manageria, managerin manageria, päällikköä, vice presidenttiä, presidenttiä, projektipäällikköä, tietoturvapomoa, hr-johtajaa jne jne. Nämä kehittävät ympärilleen valtavan määrän hallintoa, palavereja, kokouksia, toimimattomia prosesseja sekä toimintalupakulttuuria estäen ideoiden kehittämisen ja järkevän työn tekemisen. Asiantuntijatasolla, siellä missä ideat muhivat ja missä kuntien etia tulisi ajaa suoritetaan kerran vuodessa isot YT-neuvottelut, minkä seurauksena parhaat ideanikkarit ja huippuasiantuntijat vaihtavat firmaa. Toimitusjohtajatasolla ja hallituksessa ei toiminnasta ymmärretä hölkäsen pöläystä. Lopputuloksena on firman (Nokian/Kuntaliiton) tukehtuminen ja lopulta kaikkien jääminen työttömäksi. So long, ei tule ikävä kumpaakaan...

Eikä tämä analyysipoikanen koske ainoastaan Nokiaa tai Kuntaliittoa vaan koko Suomea. Meillä on jalassa ilmassa leijuva todellisuuden tajun kadottanut (tarkasti ottaen, ei sitä ole koskaan ollutkaan) Suomi-konsernin "konsensus" johto ja sen alla hillitön toisten työllä ja verovaroilla elävä byrokratia jonka tehtävä on nykytilan säilytys ja omien etujen turvaaminen "veto"-oikeuksien avulla. Pohjalla yhä oheneva kerros tuottavaa työtä tekeviä, joiden selkänahasta kaikki yritetään repiä. EIkä kukaan kanna vastuuta mistään. Elvytys on vienyt tilannetta huonompaan suuntaan kun se kohdistunut kotimaan suljetun sektorin suojatyöpaikkoihin julkisella, finanssi- ja kiinteistösektoreilla.

Jostakin syystä kuitenkin pari Kuntaliiton tyhjäntoimittajaa päätyi Savon sijaan Kuntaliitosta kaupunginjohtajiksi Varsinais-Suomeen. Itse olen syyllinen siihen, että Matti Rasila valittiin ilman mitään järkevää syytä Salon kaupunginjohtajaksi. Kirjoitin hänelle pari puhetta ja ne saivat täysdorkat salolaiset valitsemaan hänet kaupunkinsa johtajaksi harvinaisen älykkäänä ja osaavana miehenä. Rasila ei kykene syvälliseen eikä laajaan ajatteluun, tietää jokainen vähänkin enemmän hänen kanssaan tekemisissä ollut. Hän haisi kuin huora matkojen päähän halvalta Old Spice partavedeltä. Kun kuulin hänen valinnastaan, olin varma kuntien olevan tiensä päässä kun ei kerran kunnollisempaa kaupunginjohtajaa löytynyt Suomesta. Salossa hän hoki fraasejaan, Nokia toi rahat kaupungin kirstuun, eikä edes hän kyennyt täydellisenä nollana munaamaan asian tilaa.

Kepu valitsi kaiken älyttömyyden huipuksi Matti Rasilan kuntien toimintaa kehittäneen Paras-hankkeen johtoon. Jokainen Rasilan tuntenut tiesi ettei siitä mitään tulisi. Vaikka tyyppi puhui tapansa mukaisesti taukoamatta, eli puhetta tuli kuin porolta paskaa, kunnat jatkoivat kurjistumistaan, eikä Paras-hanke mitenkään parantanut niiden huonoa jamaa. Rasila on jo eläkkeellä, mutta "Yksinkertaisissa ihmisissä" on pakko kuvata hänen luihua, mielistelemään syntynyttä sahköjänis- olemustaan. Se on kuva suomalaisesta Zeligistä, joita hyvinvointivaltion kultakausi synnytti ja jotka ovat katomassa sen myötä ilman että kukaan heitä enää muistaa. He saavat ansaitsemansa historian unohduksen.

Mukana on toki myös samalta suunnalta nykyinen Lohjan kaupunginjohtaja Simo Juva, vanha kommari joka istui masentuneena kopissaan Kuntaliitossa vuositolkulla tekemättä yhtään mitään. Hän oli täysin hajuton ja mauton tolvana. Koska hän oli lahjakkaan isän lahjaton poika riitti hänellekin kuitenkin Kekkoslovakin peruina nostetta. Koulupolitiikan höpisijänä kukaan ei oikein ymmärtänyt hänen messageaan. Hänen mukaansa oppimistulokset eivät kärsi vaikka kaikki koulun oppilaat lyödään samaan karsinaan. Tämä oli kunnan isien taloudelliseen ahdinkoon tervetullutta ilosanomaa. Niinpä hänet valittiin lopulta kähmäisten vaiheiden jälkeen Lohjan kaupunginjohtajaksi. Jokainen joka tunsi hänet nauroi partaansa saatuaan asian tietoonsa. Kuntien tila oli nyt nimittäin niin heikko että johtajaksi oli otettava kuka tahansa minimivaatimukset täyttävä. Tolkun väki ei niiden johtamiseen ole enää aikoihin lähtenyt. Tästä syystä Lohjan oli otettava kaupunginisäkseen tämä vanha stallari.

Ja niin monta muutakin on, joista olisi hyvä muistella. Katsotaan nyt milloin ja missä muodossa "Yksinkertaiset ihmiset" saadaan maailmalle. Mutta teoksessani "Pillerirannikko" kuvasin omasta näkökulmastani tuota hulvatonta veronmaksajien rahojen tuhlaamista ja pöllimistä Kuntaliitossa näin, ja lisää kovempaa kamaa tulee, mä takaan sen:

"Upeasta säästä huolimatta makaan petissä selälläni sisällä. Katson kattoon ja mietin Suomea ja entistä elämääni. Siitä on jo kauan kun lopetin työni suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan parhaaksi. Lintukodon romuttuminen on väistämätön prosessi, eikä sen puolustamisessa enää rivakkakaan lapiointi auta. Suomi on viipale EU:ta, joka on viime kädessä eliitin lauantaiklubi. Eliitin suunnitelmissa EU:n toisinajattelevat kansalaiset kurjistuvat tai pakenevat Thaimaahan. Talouden kilpailukykyä mittaavat mittarit nostavat Suomen maailman kärkeen. Mutta kaikista ihmisistä ei ole kaikkeen. Kaikista ei ole telakan hitsareiksi tai sellukattilan lämmittäjiksi, ei edes akateemiselle uralle. Monet eivät kykene vastaamaan koveneviin vaatimuksiin. Heistä tulee rikkinäisiä koneita. Suvussa esiintynyt juoppous ja hulluus aiheuttivat geeniperimääni vinouman. Se koski suhdettani maailmaan ja sen ihmisiin. Koulussa olin motivoitumaton, enkä uhrannut sille kuin minimimäärän energiaa. Ylioppilaskirjoituksiin valmistauduin opiskelemalla italiaa. Koulut ja yliopistot tuli kuitenkin käytyä ilman sen suurempia vaivoja kuin krooninen rakkovika. Henry Miller kirjoittaa kusseensa usein ja pitkään. Se on hänen mukaansa merkki poikkeuksellisesta lahjakkuudesta. Nuorena tein kaikenlaisia kesätöitä, eikä se vielä tuntunut poikkeuksellisen hankalalta. Kun vertailukohdat puuttuivat, pidin suhdettani työhön normaalina. Ensimmäiset ongelmat ilmaantuivat päästyäni yliopiston sosiologian laitokselle tutkijaksi. Epäilin salaliittojen ympäröivän minua enkä todennäköisesti ollut väärässä. Nykyäänkin sama meno jatkuu näissä yliopistoiksi kutsutuissa ongelmajätteen loppusijoituspaikoissa. Tohtoreiksi kutsutut tomppelit tappelevat apurahoista, koska kukaan ei kaipaa heitä kunnon töihin. Vaikeinta minulle oli vapaa kanssakäyminen työkavereiden kanssa. Välttelin yhteisiä kahvihetkiä. En osannut olla niissä luontevasti, jännittämättä ja vittuilematta. Olin varma, että johtoporras suhtautui minuun vihamielisesti. Paranoia oli minulle ominaista myös työskennellessäni Kuntaliitto-nimisessä mielisairaalassa, jossa paskalla käyminen kuului päivän tärkeimpiin tehtäviin. Tunsin riittämättömyyttä ja pelkäsin potkuja. Tämä johti pakonomaiseen ylisuorittamiseen. Kokouksissa minulle muodostui asenteeksi taistelu tai pako. Joskus olin yliaggressiivinen. Useimmiten yritin muuttua näkymättömäksi. Joskus jopa kuvittelin onnistuneeni siinä. Aloin voida yhä huonommin. Pahaa oloa lääkitsin kossuvissyllä. Lopulta aloin juoda myös työaikana. Koska valvontaa ei ollut ja muutkin joivat, saatoin jatkaa tätä peliä useamman vuoden. Lopulta olin todella huonossa kunnossa. Alkoholismini oli akuutissa vaiheessa. Välistä katosin katkolle parantoloihin. Töissä kestin napostelemalla suuret määrät rauhoittavia lääkkeitä. Halusin päästä pois. Soitin työvoimatoimistoon ja kysyin saanko ansiosidonnaista, jos sanon itseni irti. Siellä kehotettiin pyrkimään tavoitteellisesti siihen, että työnantaja irtisanoisi minut. Aloin puhella uhkaavasti pomolleni. Kehotin häntä sanomaan minut saneerauksen yhteydessä irti. Päätin jatkaa systemaattista henkistä painostusta niin pitkään, että viesti menisi perille. Lähetin pomoille sähköpostia, jossa uhkasin tulevani riehumaan, jos asiat eivät etene haluamallani tavalla. Tiesin kyseenalaisista konsulttipalkkioista, jotka vaihtoivat kokoushuoneiden hämärissä omistajaansa. Koska en saanut pientä siivua sivusta, uhkasin laittaa asiasta keräämäni evidenssin yleiseen jakeluun. Bluffaaminen on helppoa, kun tietää vastapuolen minimoivan riskit varmuuden vuoksi. Toki he tiesivät kuuluvansa veljeskuntaan, joka napsii kansalaisten rahoista osuutensa tavalla tai toisella salaisille pankkitileilleen veroparatiiseihin. Näitä tahoja meillä riittää, on riittänyt ja tulee aina riittämään. Heidän kannaltaan ei ollut mitään järkeä nostaa asiasta hälyä. Kaltaisiani sosiaalisia väärinpelureita, joilla ei ole itsesuojeluvaistoa on hankala käsitellä. Tajutessani systeemin heikkouden innostuin lisää. Laadin lehdistötiedotteita ja lähetin ne ilman valtuuksia. Kirjoittelin juttuja, joissa annoin enemmän kuin suoraan ymmärtää hallintoväen ainoastaan näyttelevän työntekoa loputtomissa palavereissaan. Tulosjohtamiskokouksissa kävin nauramassa tulosmittareita miettineille osallistujille niin monesti, että minua pyydettiin olemaan osallistumatta kokouksiin. Eikä mittareista ole tullut valmiita vieläkään, vaikka palavereita pidetään edelleenkin aamusta iltaan. Kukaan ei halunnut enää työskennellä kanssani. Aloin soitella Kuntaliiton laskuun tuntikausia kestäviä kaukopuheluita Amerikkaan. Minulla oli Nykissä kimuli Park Avenuella. Laskuerittelyn mukaan onnistuin soittamaan kuukaudessa useammalla tuhannella eurolla. Aika hyvin, mietin raaputtaessani nimikirjoitukseni erittelyn alle. Kukaan ei uskaltanut kiinnittää asiaan huomiota. Ja viuluthan maksoi Suomen kansa, eivät kuntaliittolaiset. Piikki oli avoin. Matkustin Kuntaliiton rahoilla useammankin kerran seksilomalle New Yorkiin. Vastineeksi räpsin kuvia pilvenpiirtäjistä, jotka näyttivät hyviltä liiton lehdessä. Oheen keksin omasta päästäni haastatteluja New Yorkin ja New Jerseyn kuntapampuista. Vaikka en lopulta käynyt työpaikalla kuin satunnaisesti, ei kukaan tullut sanomaan mitään. Kellokortissa minulla oli pysyvästi koodi ”matka ulos”. Työtovereistani oli mukavaa kun en häiriköinyt heidän tyhjäntoimittamistaan. Mutta pikkujouluun menin enkelipölyn nostattamassa euforiassa. Mukaani maksoin Helsingin pahamaineisimman lady dominan, jonka kanssa vedin poskivalssia. Poliittisin perustein nimitetyt kehäraakit katsoivat kauhuissaan alamaailman tulleen sekoittamaan ylevähenkiset bileet. Runonlausuntaesityksen torpedoin vittuilemalla runoesiintyjälle. Runoilijan poistuttua itkien tulivat muutamat työkaverit ilmaisten paukkujen innoittamina kiittämään, että huuteluni oli esityksen parasta antia. Myöhemmin talousosasto lähetti laskun maksamatta jääneistä illalliskorteista ja kiintiön ylittäneistä juomista, meilasin vastineen: En maksa mitään. Ohjelma oli surkea, porukat kännissä ja ruokaa en edes muista syöneeni.

Jouduin puhumaan ihmisille koulutustilaisuuksissa ympäri Suomea. Minua vitutti niin raskaasti, että saarnasin sisältöä jossa juoni poikkeuksetta meni näin: Tämä julkisen sektorin homma ei ole edes hevonvitusta. Tämä on sosionomien itselleen keksimää suojatyöpaikkailua. Suurin osa kuulijoista ymmärsi jutun olevan täsmälleen näin. Ja ne jotka kihisivät raivosta pelkäsivät Mad Max -olemustani, eivätkä uskaltaneet keskeyttää minua. Kuntaliiton naiset olivat elämättä jääneessä elämässään kroonisessa puutteessa. Sille päälle sattuessani hoitelin edes jotenkin mitat täyttävän ämmän. Siitä koitui vaikeuksia, naiset alkoivat roikkua perässäni ja vaatia kuorolaulukonsertteihin, Vermon raveihin ja kesämökeilleen juhannusmaille ja kukkaispuroille. Löin luukut kiinni, enkä antanut enää kuin henkistä väkivaltaa, joka tosin liimasi heidät perääni entistäkin innokkaampina. Miettiessäni naisten tilannetta, kiteytin Kosmoksessa ravintolalaskun taakse touhun syvimmän olemuksen: ”Rakastumme kiduttajiimme. Kun mieli luhistuu se tarrautuu. Hullu omaa loistavat mahdollisuudet saada toisen hullun peräänsä.”

− Tänne pitäisi hankkia mieshuoria työsuojelullisista syistä, tein aloitteen toimitusjohtajalle.

Hänen kolmikymmenvuotisen kännin sumentamissa aivoissaan se oli hyvä idea. Esitin myös anniskeluoikeuksien hankkimista Kuntaliiton ruokalaan. Suurin osa äijistä kuitenkin karkasi heti aamusta dokaamaan lähiseudun kapakoihin. Jos jostain käsittämättömästä syystä jollakin olisi asiaa tyypeille, tiedettäisiin ainakin mistä päin lähteä heitä herättelemään. Toimitusjohtaja piti tätäkin ideaani loistavana. Esiteltyään aloitteeni Kuntaliiton hallitukselle, se palkitsi hänet työkyvyttömyyseläkkeellä. Kun johtava alkoholisti oli lähtenyt kiertämään lyhyeksi jääneeksi loppuelämäkseen Helsingin ostareiden kuppiloita, alkoi koko hommasta tulla yhä pahemmin paskanmaku suuhun. Enää en edes jaksanut piiloutua naistenvessaan kuuntelemaan akkojen jorinoita. Hajukin oli siinä vessassa tyly. Porukalla oli maha kuralla. Jos psykosomatiikassa on järkeä, selittänee haju tämän tyhjäntoimittajasakin tilanteen. Minulle ei ikinä selvinnyt mitä Kuntaliitossa varsinaisesti tehtiin. Ainakaan minä en tehnyt muuta kuin nostin kohtalaista palkkaa. Hyvinvointivaltiota alettiin purkaa. Tajusin bileiden olevan hiipumassa. Laadin näkemästäni ja kokemastani luottamuksellisen muistion, jonka lähetin johtoryhmälle. Se tajusi välittömästi minun tehneen niin paljon palveluksia Kuntaliiton etujen ajamisessa, että vapautti minut työvelvollisuudesta. Muistion levittäminen luvattiin palkita loppuelämällä linnassa.


Muodon vuoksi minun täytyi käydä psykiatrin luona kognitiivisissa testeissä. Ne eivät kauan kestäneet. Kävi ilmi, että minulta puuttui keskeinen nykymaailmassa selviytymiseen tarvittava taito: en osannut piirtää ympyrää tavalla joka olisi tyydyttänyt länsimaista lääketiedettä. Psykiatri pani minut piirtämään sen yhä uudelleen ja uudelleen. Tulos ei muuttunut paremmaksi. Psykiatri totesi minun olevan työkyvytön. Hän kehotti minua olemaan hakematta enää uusia hommia. Puhuimme tässä suhteessa yhteistä kieltä, vaikka käsityksemme ympyrän syvimmästä olemuksesta eivät kohdanneetkaan. Kiitin kannustuksesta ja kävelin vapaana miehenä vapaaseen maailmaan. Taivas Helsingin yllä räjähti kultaisen kädenpuristuksen myötä marraskuun pimeydestä huhtikuun kiimaiseen valoon."

Pillerirannikon voi tilata täältä:
http://www.sammakko.com/kirjailijat/41.html


Put Your Skeletons In Prison

Hän kehottaa minau kirjoittamaan Rakkaudesta, samaan tapaan kuin vanhoissa runoissani. Voisin näyttää itsestäni toisen puolen joka tuntee ja välittää. Menen hämilleni. Onko minulla enää mitään toista puolta? Ehkä se löytyisi jos oikein raaputtaisi ja virittäytyisi tunnelmaan.

Palattuani luukkuumme katson ensin live streamia Dalai Laman puheesta Espoon jäähallissa. Hän jos kuka on Rakkauden asialla. Muuta ei hänen mukaansa tarvitse antaa kuin rakkautensa. Se riittää. Vaihdan puheen jälkeen Redtubiin, jossa neljä ranskalaista kyrpää työstää yhtä vittua. Ei ehkä ole homma ihan balanssissa, mutta näin me surkeat olennot huvitamme itseämme verkon erilaissa maastoissa.

Rakkaudesta on vaikea kirjoittaa uskottavasti, tuntuu koko käsite kuluneelta ja vanhanaikaiselta. Muttuvan planeeetan säätilojen alla pienet ja suuret hetket kiitävät liian nopeasti ohitsemme. Mutta ei meillä muutakaan ole kuin surkeat vähäpätöiset hetkemme. Ehkä valitsen itseni tästä lähtien edes jonkin aikaa hyväksi ihmiseksi, joka omalla tavallaan jakaa Rakkautta kuin automaatti Dalai Laman tapaan.

On se vähän kurjaa kun on kaahannut jo ties kuinka monta vuosikymmentä tämän huikaisevan kauniin sinisen planeetan pinnalla ja saa kuulla että ainoat hyvät tekstit ovat joskus leikkaa ja liimaa periaatteella tehdyt rakkausrunot. Tosin säkeet olivat omasta muistikirjastani, mutta sen kummemin kokonaisuutta ei ole suunnietltu, vaan se on syntynyt sattuman soittoa.

Elämä on täällä Helsingissä liian helppoa, liian mukavaa. Se panee unohtamaan kulahtuneen porvarillisen pakon omata jokin "projekti" jolla sanoa todellisuudesta enemmän kuin mitä lonkalta lähtee. Ehkä asian ajaa eilen postista hakemani HD-videokamera, jolla voi lähettää live streamia omista herkistä hetkistäni eri puolilta maailmaa, mitä ne "hetket" sitten ovatkaan. Jotenkin asioiden paneminen kirjaimiksi on tylsää, yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa.

Mutta ei ole helppoa muillakaan täällä Pöxymäen ikuisilla kukkuloilla. Surkastuneen susikoiran omistajaa ei ole aikoihin näkynyt sen jälkeen kun poliisi haki häneltä tietokoneet pois. Mitä lie huijaribisnestä netin kautta hommasikaan? Ja talonmiehen vaimo on häpäissyt koko taloyhtiön raahamalla parisängyn roskiksen luo ja repimällä puukolla patjat säpäleiksi. Kuva oli päätynyt Helsingin Uutisiin, että tällä tapaa Pöxymäessä tällä kertaa.

Itse asiassa kun talonmies muutti työsuhdeasuntoon, ei mitään vaimoa kuulunut pakettiin, mutta jostain hän ilmestyi. Sen jälkeen vaimoke uhkaili taloyhtiön hallituksen jäseniä siihen malliin, että talonmiehen päivät uhaksivat päättyä Pöxymäessä lyhyeen. Talkkari on kovin masentunut vaimokkeensa skitsofreniasta, sen näkee kuulemma kaverin olemuskesta. (Itse en ole asiaa pohtinut, vaan pitänyt häntä jonkinmoisena hippiäisenä.) Eikä hän jaksa edes vähäisiä sivutoimisen talkkarin hommia hoitaa, vaikka on jo saanut viimeisen varoituksen. Vaimo on puolestaan saanut talkkariin lähestymiskiellon käräjäoikeudesta, mutta tulee kumminkin väkisin puukon kanssa kylään. Kaksi poliisipartiota oli ollut paikalla kun nainen oli sänkyjen viiltelyn jälkeen uhannut puukottaa muuta talonväkeä. Onneksi olin tuolloin Flow festareilla. Olisin kuitnekin mennyt uteliaisuuttani katsomaan ja alkanut uakomaan päätäni. Olisi saattanut hyvinkin tulla Morasta keuhkoon.

Kesä alkaa väistämättä kaartua syksyyn. Iltaisin voi tuntea syksyn henkäyksen ilmassa kulkiessani koiran kanssa ylikypsän kesän maisemia. Koko pitkän kuuman kesän olen ollut pari tuntia päivässä Roope-koiran kanssa maastossa. Lisäksi olen käynyt kuntosalilla ahkeraan. Niin paljon olen siellä mm. säkkiä hakannut, että aloitan syksyllä nyrkkeilytreenit Tapanilan Erässä. Fillarillakin olen ajellut aina Vuosaarta ja Myyrmäkeä myöten. Olen nähnyt rikkinäisen peltilehmän retaleen, joka jäi Miina Äkkijyrkältä kun hänet häädettiin Uutelan tilalta. Ja Kannelmäessä olen nähnyt vasta avatun Suomen suurimman Prisman.

Tällä hetekellä tuntuu, että syksyn hongkongit, macaot, hanoit ja bangkokit eivät pysty olennaisesti enempää tarjoamaan. Mutta kun ei odota mitään, niin yleensä rentous tekee reissusta mukavan. Jaksaa mennä paikkoihin ja myös pysytellä niistä pois. Ja tapaa kaikenlaisilla tekosyillä reissussa olevaa porukkaa, paikallisiakin tapaa. Mutta kun joulu tulee, olisipa jälleen lunta ja pakkasta, olen jo takaisin koiran kanssa kulkemassa Pöxymäen alapuolista laaksoa. Ehkä minulla on tarjota tuolloin Rakkauden asenne, jonka Pomoni hyväksyy evästäessän minua näissä ilmaisutaidon perimmäisissä kysymyksissä.

Roope täyttää vuoden - Roope´s First Birthday

8/17/2011

Mikhail Baryshnikov "In Paris"

Yli 10 vuoteen en ollut käynyt teatterissa, joten maailmankaikkeus päätti kunnioittaa tätä ankaralla Helsinkiä piiskanneella troopppisella sadekuurolla. Korjaamolle oli kertynyt tätä pahamaineista "kylddyyriväkeä" pilvin pimein. Oli mm. YLE:n kulttuuritoimittaja Aromaa joka ennen esitystä nuoleskeli apinan tavoin jotakin entistä tanssijaa, joka oli tehnyt uraa myös Nykissä. Ja sitten tämä joviaali Ruben Stiller, jolla on kauhea, suorastaan järkyttävä möhömaha. Näin ollen toivon ettei Mattiesko Hytönen ota häntä kynsiinsä. Monta muutakin oli mutta en minä ala niistä pitämään lukua.

Korjaamon pomo Grunstein hääräsi edestakaisin innostuneena kuin pikkupoika. Ja sitten polkaistiin käyntiin Juhlaviikkojen tapaus "In Paris" näytelmä, jossa toisessa pääosassa on entinen maailmanluokan parkettien partaveitsi Mikhail Baryshnikov. No olihan se taidetta, täytyy tunnustaa. Halpoja kikkojakin toki yleisön nuoleskelemiseksi ohjaaja Dmitri Krymov käytti. Baryshnikovin takki kun tipahti aina naulasta kerta kerran perään ja duracellkoira päästi kuset lavalle. Kultturitantat hörisivät yhtä tyhminä ja mistään mitään tajuamattomina kuin aina ennenkin. Samanlainen tunnelma kuin laitoskulttuurin yleisössä vallitsi Stalinin aikaan Neuvostoliiton kommunistisen puolueen kokouksissa. Jokainen halusi nauraa pisimpään, tapuuttaa lujemmin ja kauemmin kuin muut.

Näytelmässä valkokaartin kenraali oli ajutunut asumaan Pariisin (lempikaupunkini Venetsian ja Tukholman ohella Euroopassa) Passyyn. Siellä hän tapasi tarjoilijattaren, jonka kanssa päätyi pehkuihin. Sitten kenraali kuoli yhtä äkkiä metrossa ja nainen jäi yksin. Sen pituinen se.

Minusta ei tullut teatteritaiteen ystävää. Se on liian hidasta ja vanhaan klisheiseen muotokieleen takertunutta. Lisäksi laitosteatteri, orkesterit, ooppera vievät lähes kaikki valtion taiderahat. Eli me hyvät ja kiltit veronmaksajat kustannamme tämän kulurakenteeltaan mahdottoman kalliin horotoilemisen näyttämöllä, joka häviää telkulle ja leffoille 100-0.

"In Paris" lähtee Helsingistä kiertämään maailmaa. Siitä odotetaan vuoden tapausta. No eipä ole hääpösti teatterin tila tässä sähköisessä dolby surround todellisuddessa.

Nappasin Korjaamolta matkaan tulevan Taiteiden yön ohjelman. Aion ottaa osaa seuraaviin juttuihin:

1) käydä Pelastusarmeijan museossa Mikonkadulla (en ole ollut tietoinen sen olemassaolosta)
2) mennä katsomaaan Kino Engeliin Helsinki-aiheisia vanhoja dokumenttielokuvia
3) kuuntelmaan urkujen soittoa Saksalaiseeen kirkkoon

Olen laskenut aikataulut tarkkaan; ehdin himaan katsomman kympin uutiset ja käyttämään koiran iltapisulla.

Koska minut on viime aikoina meinattu kulttuurilla tappaa (3 päivää Flow festareilla ja eilen "In Paris" Korjaamolla) jätän tulevan Helsinki Reggae festivaalin väliin, vaikka reggae on minulle läheisintä musaa ja kultturia. Keskityn koiran kanssa kävelemiseen, kuntosaliin, fillarointiin ja Tapanilan Erän nyrkkeilytreeneihin ennen marraskuussa starttaavaa Kaakkois-Aaasian turneeta.
Lähettänyt jussi apila klo 0.41
Kohteen lähettäminen sähköpostitse Bloggaa tästä! Jaa Twitteriin Jaa Facebookiin Jaa Google Buzziin
Tunnisteet: InParis InparisKorjaamolla MikhailBaryshnikov kulttuuritantat RubenStiller JonneAromaa taiteidenyö teatteri valtionkultuurimäärärahat reggae

8/16/2011

Korpipaa on Twitter


8/15/2011

Let It Flow


Ja sitten se Apila oli myynyt huuto.netissä olematonta tavaraa. Moottorisahoja, hevostarvikkeita, ponupannuja, peniksen laajentajia, pumpattavia pirkkoja. Yhtenä yönä olivat tummat kaartaneet Transitin rämällään pihaan perimään rahojaan takaisin. Apila avasi oven ja latasi etälamauttimella kaikki neljä kansallispukuun sonnustautunutta tummaa sätkien unten maille. Sitten hän Englundilta Ogelin räkälöissä oppiman tavan mukaisesti putsasi kaverien taskuista fyrkat ja etsi luottokorttien tunnusluvut. Vitut niillä mitään rahaa oli.

Aamulla kun Apila lähti kävelyttämään erään vaimonsa koiraa olivat tummat ja Transit häipyneet. Hän käveli kultaisen noutajan kanssa Vanhankaupungilahdelle. Siellä hän sai päähänsä käydä tapaamassa Lammassaaressa yhtä runoilijaa, joka vietti yhdessä saaren kommareiden omistamassa majassa kesää. Hän käveli koiran kanssa pitkospuita saaren rantaan. Kyltti kertoi, ettei saareen saanut tuoda koiria eikä kissoja edes kytkettyinnä. Niinpä Apila sitoi noutajan puuhun ja käski tämän istua kiltisti odottamassa.

Runoilija oli juuri palannut aamu-uinniltaan noin 8 neliön suuruiseen majaansa. Siellä oli vain sänky, pöytä, tuoli ja pöydällä Remington. Voi kai sitä näinkin elää, Apila tuumi runoilijan lausuessa uutta saaristoaiheista runoaan. Itikat ja muut luteet kuppasivat ihoa, pensasto oli riistäytynyt valloilleen, koska kommareita ei enää piisaa pitämään paikat hoidettuina.

He kävelivät Vanhankaupunginlahden rantaan; Helsinki koko komeudessaan hurisi ja surisi lahden toisella rannalla. He astuivat runoilijan veneeseen ja ajoivat lahden yli Arabian kauppakekskukseen ostamaan keskikaljaa. Paluumatkalla runoilut sujuivat entistäkin paremmin.

Ja niin he vaipuivat runojen maailmaan. Aika menetti merkityksensä, säkeet syntyivät maailmankaikkeuden eeetteripyörteistä. Jossakin vaiheessa ilta pimeni ja Apila muisti rantaan jättämäsnä kultaisen noutajan. Hän hyvästeli runoilijan ja kipitti kohti koiraa. Noutaja oli kuitenkin poissa.

- Saatanan saatana, ovat pöllineet koiran!

Apila soitti poliisille mutta heillä ei ollut resursseja eikä halua lähteä jahtaamaan kadonnutta koiraa. Eikä Apilakaan tiennyt mistä olisi sitä etsinyt. Koirasta ei kuultu enää muuta kuin että pari päivää myöhemmin oli nähty kansallispukuun pukeutuneiden tummien kaupittelevan kultaista noutajaa Hakunilan ostarilla.

Koska Apilalla ei ollut mitään koiran tapaista joka palauttaa yhdelle vaimoistaan, pakeni hän Pöxymäen baarista ostamallaan varastetulla flapalla 3 päiväksi Suvilahteen Flow Festareille. Siellä hän kuunteli tarkasti, paremmuusjärjestykseen panematta erityisesti seuraavat aktit:

1) Warpaint LA:sta
2) Janelle Monae Kansasista
3) Sly & Robbie Jamaikalta
4) Komposti Soundsystem Suomesta
4) Jukka Eskola Quintet with Strings Suomesta
5) African Soundsysten Saksasta
6) Destroyer Kanadasta
7) Mogwai Glasgowsta
8) Röyksopp Norjasta
9) Midlake Teksasista
10) Human League Sheffieldistä

+ konemusaa kaikkialta maailmasta Voimalassa, joka oli ainut paikka Flow´ssa joka ei ollut jatkuvasti pakattu täyteen

Palatessaan reissusta sunnuntain ja maanantain vastaisena yönä Transit seisoi pihassa odottamassa. Koiran omistajatar lähetti tekstareita ja soitti jatkuvalla soitolla. Asunnosta oli lisäksi tietokoneet viety. Poliisin keltainen nauha kertoi siellä tehdyn rikospaikkatutkinnan. Isännöitsijältä oli tullut häätöilmoitus. Apila oli tapansa mukaisesti heti ajantasalla, siirsi kaikki luottotilien ja -korttien rahat käyttötililleen, osti e-lipun koneeseen. Pakeni kerrostalon takaovesta, soitti Pukinmäen Shelliltä taksin ja ajoi lentokentälle.

Kännykkänsä sim-kortin hän pudotti taksin ikkunasta Tuusulantielle. Käteiset nosti automaatista. Hän lepäsi päivän lentokenttähotellissa. Päivän torkuttuaan unen ja houreen rajamaastossa hän virkistyi iltaa kohden. Kaikki mennyt oli mennyt, tuleva oli samantekevää. Hän raotti verhoa, Transitia ei näkynyt.

Puolen yön maissa hän nousi Finnairin koneeseen, häntä ei vielä osattu etsiä maan rajoilta. Pikkutekijä mikä pikkutekijä, joutui hän itselleen jäähyväisiksi kotomaastaan ikuisesti tunnustamaan. Sitten Apila torkkui helvettien kiirastulessa vähäisen viinatarjoilun lieskoissa 10 tuntia. Kone laskeutui Hong Kongin kansainväliselle lentokentälle. Hän vaihtoi euroja Hong Kongin dollareiksi, ajoi junalla keskustaan, otti loppumatkaksi taksin Island Pacificiin.

Huoneen saatuaan hän meni heti kaljalle ravintolaan. Tuttu turpea sarvisankainen miehen rotisko istui perällä harmaassa puvussaan pyyhkien kämmenellään hikeä naamastaan ja kumosi ginipaukkuja kitaansa. Kinuskikyyppari odotti vieressä kädenheilaustusta merkiksi tuoda uusi toti.

- Englund! Mitä helvettiä sä täällä teet?
- Samaa sopii kysyä sultakin. Eikö sulla ollut niitä tutkimus- ja kirjoittamisjuttuja meneillään?
- Ne kulkee muistitikussa mukana nykyään. Painaa muutaman kymmenen grammaa.Ja kaiken voi julkaista world wide muuatmassa minuutissa... Mutta entä sä?
- En jaksanut enää sitä samaa paskaa. Uhkaavat edelleen oikeudella jonkun työlainsäädännön retaleen rikkomisesta. Ja minä kun vain hyvää hyvyyttäni vähän tyttöjä kovistelin karaistakseni heidät tähän karuun maailmaan...
- Heh. Panit niitä vissiin niin paljon, että niilä tuli reiät kipeiksi.
- Ja vitut panin, tai no vähän panin, mutta ei siitä ole ollut tapana numeroa tehdä.
- Englund, musta tuntuu että sä ja mä ollan tätä menoa Härmän vihervasemmiston ykkösinhokit.
- Siksi onkin parempi pysytellä täällä maailman toisella laidalla. Entä itse?
- Täälläpä täällä. Pitkä juttu kerrottavaksi, muuta sanotaan että kaikki alkoi siitä kun sidoin kultaisen noutajan puuhun mennessäni tapaamaan yhtä runoilijaa Lammassaareen...
- Ei mua kiinosta sun jutut. Ei teistä apurahatutkijosita ja -kirjailijoista ole koskaan mitään hyötyä ollut. Onneksi jatkossa rahat sijoitetaan humpuukihumanismin sijasta koviin tieteisiin Aalto yliopistoon. Mä menen nyt huoneeseeni katsomaan uutiskanavaa. Tänään kerrottiin läheisen Macaon bruttokansantuotteen kasvaneen kasinoiden ansiosta viime vuosina 300 prossaa. Hilloa niillä on niin paljon ettei hallinto keksi sille mitään käyttöä, eivät edes syytä pölliä ne, joutuu jakamaan ilmaista rahaa asukkaille...
- Aika hyvin. Mä taidan lähteä Kowloonin puolelle hämärille kujille rentoutumaan tähän saakkka raskaan elämäni rasituksista. Yritän unohtaa Suomen, Pöxymäen, takavarikoidu tietsikat, mustalaiset, kultaisen noutajan.
- Parempi niin.



8/12/2011

After the Show: Last Drop Outs of the Night

Englund siis sekoili hommansa Talossa ja Jussi Apila sai jo aikoja sitten lähdöt yliopistolta. Nyt hänet on häädetty maksamattomien vuokrien takia myös kämpästään Helsingin Pöxymäessä. Kumpikin vannoo kostoa. Varatoimari Leif Englund aikoo paljastaa sähkökirjassaan Talon väärinkäytökset. Jussi Apila aikoo kertoa synkkiä salaisuuksia asuintalonsa kusipäistä, jotka yhdistyivät häätäkseen hänen Pöxymäen ikuisilta kukkuloilta. Siinä samassa hän kertoo elämänsä vaiheista mm. Helsingin Alppilassa, yliopistolla pannumyssykossun tahdissa, frendeistään Pöxymäessä.

Mutta jääkö tämä vain puheeksi? Eipä taida, molemmilla on jo muistitikuilla satoja sivua tekstiä hyvinvointivaltion historiasta omalta kohdaltaan.

Englund mm. paljastaa teoksessaan "Yksinkertaiset ihmiset" mitkä tapahtumat osaltaa saivat Talon hallituksen ja johtoryhmän salakavalasti luopumaan hänen tukemisestaan:

http://poxymaenkoirapuistot.blogspot.com/

Eli hän siis kävi hakkaamassa tämän ikuisen riesansa työkkärin tarkastaja Pelkosen (juttu löytyy skrollaamalla alaspäin). Ennen tästä ei olisi seurannut potkuja, mutta vihervasemmiston vallattua salakavalasti työsuojelun ja poliisin johtopaikat, ei Englund selvinnyt tällä kertaa kuin koira veräjästä.

Mitä taas tulee Jussi Apilaan, menetettyyn Suomen tieteen suurmieheen, on vaikeampi uskoa hänen julkaisevan sähköisesti tai vanhanaikaisesti paperilla mitään tosi järisyttävää, vaikka hänelläkin alkaa olla kasassa juttu elämästään hyvinvointivaltion reunalla.

Kaverit ovat päätyneet asumaan samaan hotelliin Island Pacificiin Hong Kongiin. Englund naukkailee ginimoukkuja katsoen jatkuvasti uutisia syytävää paikallista uutiskanavaa. Apila hortoilee kaupungilla uhkaillen ja pelotellen paikallista väkeä. Etsinee kohtaloaan, koska hänelläkään ei ole enää mitään paikkaa minne mennä, tai paremminkin minne hän haluaisi mennä. Sekaisin taitaa raukka olla päästään. Tämän osoittaa videoklippi jonka hän oli lähettänyt minun, Kaikkitietävän kertojan, sähköpostiin:

8/10/2011

Back to Black: Last Days of the Preacher Man

Ai niin, Jussi Apila pyysi lisäämään seuraavan Pöxymäen ikuisten kukkuloiden tapahtumiin liittyvän tekstin (ei ole lupauksistaan huolimatta jaksanut tehdä Pöxymäki teostaan valmiiksi, vaan hengailee kuulemma jonkun Englundin kanssa Hong Kongissa):

Pastori (1964-2010) lähti Saharaan yhtenä yönä. Hajanaisten huhujen mukaan hän oli hortoillut Pöxymäen kaduilla useamman päivän levottomissa tunnelmissa. Hänet oli nähty kapakeissa, yrittämässä pölliä kaljaa S-Marketista, syöttömässä sorsia Ankkalammikolla. Hänet oli nähty siellä täällä, melkeinpä kaikki nekin tiesivät kertoa jonkin yksityiskohdan Pastorin viimeisen vaelluksen vaiheista jotka kieltäytyivät hänen eläessään edes tuntemasta häntä. Ja toki nämäkin autuaat yksinkertaisset uskoivat valheisiinsa.

- Nyt loppui saarnaaminen Pöxymäestä, totesi 88-vuotias talvi- ja jatkosodan veteraani Tane Siili osuen sanalla sanoen naulan kantaan.

Eräs yksityiskohta tuntui niin uskomattomalta, että tiesin sen olevan totta. Pastori oli kuulemma jättänyt paskaksi potkitun bussipysäkin lasimurskan keskellä istuttuaan penkille kirjan, jonka joku täysdorka seilori väitti kertoneen Saharasta tai Kalaharista tai Mataharista tai marista...

Vietkongin kapakan harva peijaisväki puisteli naaureskellen päätään jutulle, jonka jatkon mukaan Pastori olisi vielä kävellyt kirjoittuskonetta kantaen Pöxymäenpääväylää keskellä yötä.

- Mitä sekin muka luuli kirjoituskoneella tekevänsä? Ei senkään sepustuksia olisi kukaan jaksanut lukea! Huijasi itseään loppuun saakka kuvittelemalla olevansa poikkeusyksilö, jolla on jotakin ainutlaatuisen tärkeää muulle maailmalle kerrottavaa. Tässäkin huijasi itseään samoin kuin kaikessa muussakin mitä tässä kylässä touhusi, pirullisimmat sivalsivat kuollutta, koska näinkin on aina ollut tapanaa, vaikka siitä ei ole tapana kertoa.

Pastori oli saanut maksamattomien vuokrien takia häädön merimiestalolta. Kun postimies tunsi vanhan tottumuksensa mukaan ilmaisjakeluja luukuista työntäessän Pastorin kämpästä kalman hajun, hälytti hän huoltomiehen paikalle. Selvähän se, että sisältä löytyi eltaantumaan alkanut ruumis. Se makasi keittiön pöydällä satojen ympäri asuntoa levinneen pillerimeren keskellä.

Poliisit ajoivat mustallamaijalla pihaan ja alkoivat mittailla ja valokuvata ruumista, sen asentoa, ja koska joku oli vielä viimeisiksi lyönyt Pastorilta silmän mustaksi, mahdollista tappajaa alkoivat tinanapit myös eri puolilta kuulustelemalla etsimään. Tappajaa ei koskaan löytynyt, ruumiin avaus kertoi lääkeannoksen olleen niin tujun, että henki oli mennyt, varsinkin kun Pastori oli sitonut muovipussin kaulansa ympärille varmistaakseen maaliin tai poispääsyn.

Jotkut täysdorkat psykiatrit väittävät jokaisen onnistuneen itsemurhan olevan epäonnistunut. Pastorin ja muutaman muun lähtöä tarkasti hyönteisstutkijan tavoin tutkineena voin sanoa, että metsään menevät. Monet tappavat itsensä koska haluavat kuolla. Mutta tätä ei saa hyvinvointivaltiossa sanoa ääneen, sillä se murentaa uskoamme koneiston kykyyn havaita ja korjata kaikki virheet. Ja on vain määrittelykysymys milloin kukin meistä määritellään virheeksi joka kuskataan korjaamolle.

Hyppäsin fillarin selkään ajoin tekemään etunojia ja vatsalihaksia kämpille. Tapahtunut ei tuntunut yhtään miltään, eikä tämä tunne ollut sekään minulle mikään uutinen. Kapitalismin frigiidissä vaiheessa mikään ei tunnu miltään, enkä jaksa edes yrittää huvittaa itseäni hengiltä. Jokainen päivä on jo pitkään ollut sama päivä uudelleen. Mitään en jäisi paitsi, vaikka itsekin hyppäisin ikkunasta alas Pöxymäen alapuoliseen laaksoon. En jäisi mitään paitsi, sillä tiede ja edistys edistyvät niin hitaasti, että avaruuden valloituksen myöhemmät vaiheet jäävät joka tapauksessa näkemättä.

Lonely Streets of Hong Kong

Hong Kongin yksinäiset kadut. Tänne siis päättyi vauhdikas elämäni Suomen julkishallinnon hyväksi. Menin liian pitkälle, tulin varomattomaksi. En piitannut varoituksista. Ne käynnistivät lopulta tutkinnan. Yritin käyttää suhteitani, mutta olin tallonut liian monet varpaat. Vaikka kaikki olivat varmoja minulla korkean tason suojelijoita piisaavan, ei niitä tosipaikan tullen löytynyt ensimmäistäkään. Kukaan ei halunnut riskeerata asemaansa hyväkseni muuttuneessa poliittisessa kentässä.

Talon hallitus piti asiastani hätäkokouksen. Minulle oli etukäteen informoitu, että lähden ison kultaisen kädenpuristuksen kanssa tai sitten lähden käräjille puimaan väärinkäytöksiäni. Mieleni teki taistella vastaan, käyttää likaisia temppuja, paljastaa kuvitteellisia riettauksia ja rahojen pöllimisiä vihollisistani. Istuessani kolmatta päivää miettimässä asiaa ginipaikassa päätin antaa kaiken mennä tuosta vaan. En edes tuntenut menettäväni mitään, sillä tilanne Talossa oli ollut kannaltani patti jo pitkään, samat kuviot toistuivat loputtomiin, eikä kenelläkään ollut tajua viheltää peliä poikki.

Niinpä otin taksin lentokenttähotelliin hyvästelemätttä Talon yksinkertaisia ihmisiä, tyttöjä ja poikia. Tein varauksen saman illan Finnairin lennolle Hong Kongiin. Olin ryypännyt raskaasti useamman vuoden, joten viina tulisi olemaan lohtuni Hong Kongin yksinäisillä kaduilla.

10 tunnin lento meni unilääkkeiden ja businessluokan Sianpäägini tarjoilun ansiosta jotenkuten. Iltapäivällä seisoin Hong Kongin lentokentän edessä kosteassa kuumuudessa trooppisten sateiden lentäessä samaan tyyliin nopeasti kaupungin yli kuin Tyynenmeren toisella laidalla San Fransiscossa. Otin punaisen taksin ja ajoin tuttuun hotelliin Island Pacificiin Hong Kongin saarelle. Otin saman huoneen samasta kerroksesta kuin ennenkin. Huoneessa avasin television ja katsoin paikallisia uutisia lähettävää kanavaa. Avasin kännykkäni ja tekstarit alkoivat piipata huoneessa. Suljin puhelimen ja keitin sen roskikseen. Minulla oli nyt piuhat irti entiseen elämääni. Enkä aikonut niitä enää koskaan yhdistää. Katsoin ikkunasta avutuvaa pilvenpiirtäjäviidakkoa ja tiesin olevani pelistä pois. Kukaan ei enää kaipaisia tai pelkäisi minua, pian minut unohdettaisiin. Onneksi minulla oli jemmassa rahaa jolla selviäisin pitkään. Ja kun rahat alkaisivat loppua voisin hypätä kommari Larvan tavoin pilvenpiirtäjän ikkunasta katuun.

Illalla kävelin hotellin läheiseen kiinalaiseen ravintolaan. Se oli karu mesta, tarkoitettu oikeille kinuskeille. Söin porsaanlihaa, tai yritin syödä. Sitten kävin ostamassa supermarketissa useamman pullon Sianpääginiä. Ostin myös suklaata, jotakin olisi hyvä välillä tunkea kitaan. Palasin Island Pacificiin jatkamaan Hong Kongin uutisten tuijottamista. Ne pyörivät ssmana settinä ottaessani ginimoukkuja. Tunsin maailman ruudussa pyörivän entiseen malliin turvallisen ennustettavana, vaikka en ollut enää osa sen suhaamista edes takaisin. Tänne tämä kaikki kaahaus sitten päättyi, naurahdin mielessäni. Johan sitä piisasikin. Parasta jäädä tänne odottamaan mitä tulemaan pitää. Ehkä saan joskus vielä idean jostakin joka innostaa. Tai sitten tämä on luku romaanista ”Pitkä valmistautuminen kuolemaan”.