9/29/2008

Man Who Walked From West To East



Itä on paha. Se on likainen takapajula, se sijaitse maailman laidalla, eikä kukaan halua elää siellä. Idässä asuvien takana alkaa sen asukkaiden mielestä vasta se oikea itä, jossa ihmisyys on poljettu joka suhteessa lokaan. Itä on maantieteen lisäksi tapamme hahmottaa oikeaa-väärää, puhtautta-likaa, kunniaa-häpeää, oikeudenmukaisuutta-vääryyttä...

Tämän asian sai selville Wolfgang Buscher kävelemällä Berliinistä Moskovaan halki toisen maailmasodan entisten näyttämöiden. Absurdia niminen uusi kustantajatuttavuus on julkaissut suomeksi hänen palkitun kirjansa "Jalan kohti itää". Reissu kestää pari kuukautta ja idän ankeus avautuu tavalla, jonkalaista elämää en tiennyt enää edes olevan Euroopassa. Kirjan kävely tosin tehtiin jo vuonna 2001 tornien sortuessa Nykissä. Ainakin osan uneliaista takaperistä on lännen kiivas rytmi kulutushyödykkeineen temmannut tasan tarkasti mukaansa tällä välin.

Erityisesti Valko-Venäjällä Buscherin mukaan aika on pysähtynyt, tai sitä ei edes länsimaisessa mielessä ole olemassa. On vain kaikin puolin takapajuset olot ja ihmiset, jotka kuluttavat elämäänsä jossa sama päivä toistuu loputtomiin innostumatta mistään, koska ei ole mitään mistä innostua. Kun kävelijämme pääsee Venäjän rajan yli tuntee hän saapuneensa takaisin elämän rytmiin, vaikka aika ankean kuvan maasta ennen Moskovaa hän piirtääkin.

Buscher mm. ihmettelee kulttuuripalatseja, joita on rakennetttu joka paikkaan. Hänen mukaansa kun kommunismi pyrki syrjäyttämään ortodoksisen uskonnon kovasti uskovaisuuteen taipuvaisille venäläisille piti luoda uusi uskonto, Kulttuuri. Siihen panostettiin ja kirjailijat ym. taidetyypit olivat kansakunnan kermaa. Nyt palatsit rapistuvat ja kirjailijatalot sinnittelevät majataloina uuden Venäjän lakkautettua valtionavut.

Busherin näkemys Kulttuurista on hyödyllistä mietittävää myös Suomen valtiovetoista taidepolitiikkaa arvioitaessa, sillä iso ripaus idän despotian mystiikkaa senkin ympärille on kietoutunut. Idässä systeemi tosin on jo lakkatettu, mutta meillä mennään edelleenkin entisin eväin, vaikka rahoituksen legitimiteetti horjuukin...

Kesäsäät vaihtuvat syksyn sateisiin, mutta Buscher painelee menemään tavaten outoja moukkamaisia ihmisiä. Suuri osa heistä on tulossa sienestä, sillä idässä luonnontuotteiden kerääminen tuntuu olevan oleellinen osa elämäntapaa ja hengissä säilymistä. Buscher vierailee myös Tshernobylin suljetulla alueella, jossa asuu säteilystä piittaamatta joitakin jääräpäitä ja alueen läpi kulkee huhujen mukaan huumereitti idästä länteen, koska alueella ei paljon poliisi partioi.

Lopulta Buscher pääsee Moskovaan ja siellä oli jo vuosituhannen alussa täysi rähinä päällä kulutushysterioineen. Sama meno jatkuu siellä edelleenkin, sillä esimerkiksi asuntojen hinnat ovat Moskovassa paljon Suomea korkeammat. Mutta romahdus tulee, sillä persaukisista ei tule kuplassa keinottelmalla rikkaita, kuten esimerkiksi naapurimme Viron ja Latvian asuntomarkkinoiden romahdus todistaa.

Luettuani kirjan katson Teemalta Paolo Coelhosta kertovan dokkarin. Hän on myynyt new age kirjojaan 65 miljoonaa kappaletta, mutta hänen mielestään parhaat asiat elämässä ovat ilmaisia: Hän rakastaa kävelemistä, jossa tie vie ja kuljettaa omalla logiikallaan uusiin paikkoihin, uusien ihmisten luo. Kävelemisen filosofia on itsellenikin läheinen, sillä fillarilla mennään liian lujaa, eikä siinä touhussa ehdi aistia itseään, jos siitä vielä kaikkien näiden rälläysvuosien jälkeen on jotakin jäljellä.

Ja matka jatkuu myös seuravaksi lukemassani kirjassa, Louis Therouxin "The Call of the Weird". Siinä tämä TV:stä tuttu sekopää reportteri palaa muutaman vuoden jälkeen etsimään tyyppejä, joista kertoo suuren suosion saavuttaneessa tv-sarjassaan "Louis Theroux´s Weird Weekends", joka on pyörinyt Suomenkin telkussa muutamaan otteeseen.

Kirja ei toimi yhtä hyvin kuin telkkuohjelmat. Kun kuvasta puuttuu täysdorkaksi tekeytyvä Louis, joka saa kaikki Amerikan kahjot suojelemaan itseään, ei meno ja meininki nouse samoihin sfääreihin. Kiinnostavaa on, että kaikille kulteille yms. on käynyt köpelösti tavalla tai toisella. Pornostarat mennevät naimisiin ja päivätöihin, takametsissä lymynnyt yhteiskunnan vihaaja ajaa rekkaa ja elää Las Vegasissa, Ike Turner on kuollut (vaikka kirjassa on yrittämässä edelleenkin polkaista uraansa uudelleen käyntiin huumehelvetin ja vaimonhakkaajan maineen jälkeen)...

Louis Theroux on matkakirjailija Paul Therouxin poika. Isänsä paskantärkeään hienosteluun verrattuna poika on tämän sarjakuva-aikauden tuote, joka lähtee vilpittömän pöhköksi tekeytyneenä ottamaan selvää mm. "ufotappajan" elämästä. Tyyppi väittää tappaneensa kahdeksan muukalaista. Kun Louis etsii häntä muutama vuotta myöhemmin mies on luopunut kultistaan ja keskittyy nyt maailman ihmisiä uhkaavien myrkkyjen vastaiseen toimintaan, jossa siinäkin maailman takana on toinen paha maailma salaliittoneen.

Louis Theroux on valmistunut Oxfordin yliopistosta, joten hänen todellisen oman kahjoutensa aste jää telkkuohjelmien perusteella epäselväksi. Mutta "The Call of the Weirdin" perusteella voi havaita tyypin oleva harvinaisen tolkuissaan. Jopa siinä määrin, että hän jaksaa sosiologisesti tutkia äärimmäisyysihmisten maailmankatsomuksen logiikkaa seksin, rasismin, ufojen, rokkareiden yms. outojen tyyppien matkassa.

Käveleminen on tosiaankin kovasti hyödyllistä puuhaa niin fyysisesti kuin henkisesti. Paavo Nurmi hankki peruskestävyytensä maratonille kävelmällä tuntikausien reippaita lenkkejä. Kunto nousi tunnetuin seurauksin. Koska viime viikolla oli hyvät säät liikuin itsekin maastossa päivittäin. Kolmen tunnin pyörälenkin loppuvaiheessa sain tuta kun verensokerin taso laskee alas ja täydellinen väsymys pamahtaa päälle. Lauantaina kävelin keskustassa edes takaisin ja näin kävelemässä Kaivarin rannassa suksisauvoieen mm. Pekka Saurin. Tarvajärven sanoin; ylös, ulos ja lenkille!

akemakeperama@hotmail.com

Ei kommentteja: